perjantai 3. huhtikuuta 2020

Jumissa Uudellamaalla

Jäsenen blogikirjoitus:

Koronaepidemia on tänä keväänä kahlinnut meidät jo viikoiksi kotioloihin. Minulle yli kuusikymppiselle seniorille on sallittu kulkea suht vapaasti ainakin kaupassa, apteekissa ja ulkoilla sekä pihapiirissä että oman maakunnan alueella. Koronaviruksen aiheuttamaa poikkeustilannetta on verrattu sotatilaan. Noin kolmessa kuukaudessa virus on levinnyt koko maapallolla hengenvaaralliseksi epidemiaksi.


Millaista herkkisarkea elän tänään? Kalenterissa on vielä muutama muistiinpano viikoilla, jotka juuri ja juuri toteutuvat, mutta suurimman osan olen joutunut pyyhkimään yli. Osa asioista siirtyy kesälle tai syksyyn tai jää kokonaan toteutumatta, osan voin hoitaa etäyhteyksillä. Peruutukset ja muutokset harmittavat ja vievät muutoinkin energiaa aiheuttamallaan epätietoisuudella ja ylimääräisellä vaivalla. Harmittaa kun ei tiedä milloin ja pystyykö tekemään asioita loppuu. Ei myöskään löydy motivaatiota, energiaa tehdä nytkään asioille juuri mitään vaikka aikaa kyllä olisi. Käyn jatkuvaa päivittäistä keskustelua itseni kanssa miten päiväni kulutan. Huh! Niin se vaan on. Se mihin pystyn tällä hetkellä on mm., että haen päiviini merkytyksellisyyttä, juttuja ja rytmitystä joista pidän. Pidän jonkin verran etäyhteyksiä läheisiin (onneksi heitä on) tai jopa tapaan ystävän yhteisellä kävelylenkillä etäisyyssuositukset mielessä pitäen. Huomaan kuitenkin että sisälläni lepattaa oudosti (ajatuksia ja tunteita tulee ja menee – sisäinen kaaos) enkä saa toimittua läheskään siten miten ajattelen. Esimerkiksi joogaharjoitukset, jotka olen saanut sähköpostilla viikottain ohjaajalta, olen tehnyt vain osittain tai jopa en ollenkaan. Romaanin lukeminen ei tahdo onnistua lainkaan. Sen sijaan ristikoiden ratkaisuja teen päivittäin. Ne (helpohkot) saan ratkaistua sopivan lyhyiden tuokioiden aikana ja rytmittävät päivää mukavasti. Iso tunne on ahdistuneisuuden lisäksi syyllisyys, joka iskee milloin mistäkin, eikä pienimpänä tuo liikkumisen rajoittaminen, jolla tavoitellaan tartuntojen vähentämistä Suomessa. Ohjenuora ”mikä ei ole kiellettyä on sallittua ”ei oikein päde nyt. Se on liian väljä ilmaisu näissä oloissa. Ihannetapauksessahan ihmiset eivät nyt liikkuisi kotiovesta ulos edes kauppoihin vaan tilaisivat tarvitsemansa verkon kautta. Niin joidenkin tiedän tekevänkin, mutta ei ne verkkopalvelut kuitenkaan meille kaikille riittäisi. ”Ei vapautta ilman vastuuta” sen sijaan kuvaa hyvin sitä miten meidän tulee olla näinä poikkeusaikoinakin hereilläja valppaina siinä, miten itse kukin toimimme viranomaisten ja thl:n ohjeiden mukaan, ilmaisemme itseämme mm. täällä somessa tai toimimme lähimmäisten kanssa mm.tarjoamalla apua sitä tarvitseville.


Muutama päivä sitten heräsin aamuyöllä ajatukseen, että olenkin, etenkin sisäisesti, elänyt epidemian aikaan arkea kuten reissuissa yksin ulkomailla. Esimerkkinä voisin mainita, kun edellisenä päivänä olin vaihdattanut autoon kesärenkaat, keksin lähteä seuraavana päivänä käymään Porvoossa retkellä saadakseni päivään vaihtelua, mutta myös renkaiden ns. jälkikiristyksen hoidettua. Renkaiden vaihto itsessään on ikävähkö pakko pari kertaa vuodessa, mutta sain siitä mielekkään toimen, kun liitin siihen retkeilyn. Nautin siitä, että minun ei tarvitse neuvotella tekemisistäni kenenkään kanssa ja saan toteuttaa tietyissä rajoissa itseäni. Porvoossa oli todella hiljaista ja tein kävelylenkin joen molemmin puolin. Söin eväät puiston penkillä ja sitten ajoin kauppa-asioille, rengasliikkeeseen ja kotiin. Reissussa meni useita tunteja. Seuraavaksi olen ajatellut retkeillä myös polkupyörällä lähimaastossa. Totta kai eväät mukana - keväisestä luonnosta, liikunnasta ja eväistä nauttien. Saan olla itsekseni, pysähdellä, hengitellä ja havainnoida kaikessa rauhassa omaa oloa ja ympäristöä. Saan otettua hetkittäin etäisyyttä ahdistavista koronauutisista sekä jonkinlaisen otteen hallinnantunteesta. Se on se mihin on tyytyminen näillä tietämyksillä ja taidoilla mitkä itsellä nyt on.


Kaikkea hyvää meille kaikille näinä haastavina aikoina!


Merja Leppänen



torstai 26. maaliskuuta 2020

Yhdistävä tekijä

Jäsenen blogikirjoitus:

I

Sängyn peitto oli myrkynvihreä, ja siinä oli kiemuraisia kuvioita. Tyynyjä oli kolme, ja niiden toinen puoli oli karhean villainen, kohokuvioinen, ja jos joskus nukahti poski vasten sitä puolta, ihoon jäi selkeä painauma, jossa näki ne kuviot tarkoin. Se painauma kesti pitkään poskessa, ja poskea kirveli. Toinen puoli oli kirjailtu ornamentein, kahdessa kirjailu oli punainen , ja yhdessä sininen.

Istun sängyllä, ja vierelläni makaa selällään mies, jonka kanssa olen vakaasti päättänyt mennä naimisiin. Minun elämäni mies numero 1. Minun isäni.

Isän hiukset ovat vaaleat, ja hyvin kiharat. Kun sellaisen korkkiruuvikiharan vetää suoraksi, tulee pitkä suora hiustupsu. Tosin, isän hiukset eivät ole järin paksut. Edessä on sellainen hius-saareke, jonka takana on kalju kohta. Ja isän tyyli kammata hiuksiaan on ihan omanlainen. Se pieni kiharasaareke kammataan aina keveästi, ja sivut vedetään taakse päin, ja sitten vielä kämmenellä, jotta ne kiharat pysyisivät ojennuksessa.

Isällä on päällään neulepusero ja suorat housut. Ei mitenkään hienot, vaan hyvin arkiset, nuhruiset. Ja niiden taskussa on pieni muovinen kampa, joitain kolikoita ja kankainen nenäliina.

Minä leikin tapani mukaan siinä isän vieressä. Hoidan nukkeja ja nalleja, kuuntelen niiden sydänääniä muovisella stetoskoopilla, ja vieressäni on pieni, avoin lääkärilaukku, jossa on kuumemittari, lääkepurkki, rokotusneula ja sideharsorulla. Pikku Leena on terve, sen sydämestä ei kuulu mitään. Ja niin on nallekin. Mitään ei kuulu vaikka kuin kuuntelee.

Ajattelen lapsen suurella viisaudella, että kaikki on hyvin, jos sydämen lyöntejä ei tunne. Että silloin ihminen on rauhallinen, tyytyväinen ja onnellinen.
Ja isä on siinä juuri sellainen: rauhallinen, tyytyväinen ja onnellinen.

II

Seison huoneessa, jossa ilma on kolea, ja seinät harmaat. Edessäni valkoinen puuarkku, ja sen päässä kynttilä. Arkku on avoin, ja siinä makaa elämäni mies numero 1, mies, jonka kanssa en mennyt naimisiin, koska myöhemmin tajusin asian mahdottomuuden. Siinä on isäni.

Isän hiukset ovat ihan samanlaiset kuin silloin sen myrkynvihreän päiväpeiton päällä: vaaleat, ja kiharat. Isä on puettu juhlavaatteisiin, liituraitapukuun, valkoiseen paitaan ja solmioon. Otan laukustani muovisen kamman, ja kampaan isän kiharoita. Silitän päätä ja poskea, joka on kylmä. Laitan puvun takin taskuun kankaisen nenäliinan, sellaisen ruudullisen, ja sen muovisen kamman. Isän viereen asetan nipun ristikkolehtiä ja kyniä, niitä pitää olla monta, koska matkasta tulee pitkä. Muutaman valokuvankin laitan, vaikka minä tiedän, että isä tuntee meidät tänne jääneet, sitten kun sen aika on. Valokuvia on vain mukava välillä katsoa, ja varsinkin sitä, jossa olemme kolmisin: isä, isoveljeni, ja minä. Se on vanha kuva, tosi vanha, minäkin olen siinä aivan pieni, korkeintaan kolme vuotias. Ranteeseen laitan isälle kellon. Kello on ollut isälle aina tärkeä. Nytkin, vaikka ajankululla ei ole enää merkitystä. Isä saa elää kissankellon aikaa.

Silitän vielä hiuksia ja poskea, annan suukon otsalle, kerron, kuinka minulla on häntä ikävä, ja kuinka isosti häntä rakastan. Sitten peitän isäni kasvot.

Isän sydän ei lyö. Mitään ei kuulu. On vain hiljaista.

Muistin tuona hetkenä sen lapsuuden ajatuksen siitä, että jos sydän ei lyö, on ihminen rauhallinen, tyytyväinen, onnellinen.

Sitä minä toivon. Että isä olisi kaikista koettelemuksista huolimatta nyt rauhallinen, tyytyväinen ja onnellinen, ja että kaikki olisi hyvin. Ainakin hän näyttää siltä.




Tarinan ensimmäisestä osasta on lähes 50 vuotta. Tarinan toisesta osasta pian 10 vuotta.

Joku on joskus sanonut, että ei halua nähdä kuollutta omaistaan, että haluaa säilyttää elävän muiston tästä. Minä olen eri mieltä. Vaikka olen todella herkkä ihminen, joka muistaa asioita kuvan tarkasti vuosikymmenten takaa, ei päällimmäinen muistoni isästä ole tuo arkussa makaava mies. Isä on mielessäni aina elävä, iloinen, herkkä, lämmin, ja suuri sydäminen ihminen.

Kädet levällään halausta odottava. Keinussa puoliunessa istuva. Ristikoita ratkova. Polkupyörällä ajeleva. Peleihin hurahtanut, niin, että vessan oven takaakin kuului aina piipitys.

Ja niitä kiharoitaan kampaava. Minun isäni. Elämäni mies numero 1.

Se, joka minulle tämän herkkyyden antoi.

💗

Nimimerkki 'Elmeri'



sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Hengityskoulussa




Jäsenen blogikirjoitus:


Lepäämme pehmoisilla tyynyillä punatiilisessä talossa meren rannalla. Hiljaisuus vallitsee jotenkin niin.. kauniina ympärillämme.

Hämäryys alkaa laskeutua ikkunoiden takana... vähitellen...kun me hissukseen annetaan itsemme vajota, hengityksen mukana, olemaan: Tässä.


Menee tovi, että saan ohjaajan lempeästä kehotuksesta, lopultakin heitettyä mietteet, jotka myllersi, taakse. Mielikuvassa ne tosiaan ihan lensi taakse, ja tässä tyynyillä makailin enää vain minä.

Äänimaljan helähdykset upottavat syvälle myötätuntoiseen oloon. Tähän voisi vaikka jäädä.

Hienoinen veto ikkunasta pitää minut vähän valppaana, muuten kai vajoaisin aivan nirvanaan.

Näin aloittelimme, hengityskoulun ensimmäisen illan ensimmäisellä tunnilla. Täytymiset, opettelut, laskemiset eivät muuten kuuluneet tähän kouluun lainkaan.



Kun hengitysharjoitukset oli tehty, siirryimme piirtämään. Tunnelma oli kuten joku sanoitti myöhemmin: Niin rauhallinen ja leppoisa.

Kun saa luvan olla, voi se alkaa itkettää. Voi se naurattaakin. Tällaisia hetkiä.. tarvitsisi lisää, ihan tavalliseen arkeensa.

Piirtäminen usein auttaa käsittelemään kokemaansa. Sillä voi auttaa alitajuntaansa. Sen avulla voi myös keskittyä. Ja kun pakkoja ei ole, syntyy yllättäen hyvää. - Näinhän se helpolla on, niin niin monessa.

Piirrä vasemmalla tai: 'väärällä' kädellä, niin tulee jotakin erilaista. Käytä värejä ajattelematta, tee pelkästä tekemisen ilosta. Naura tekemällesi. Näin me teimme. - Jaa a, voisikin piirrellä ja maalailla enemmän taas, mietin, kotioloissakin.


2.


Hengityskoulun ensimmäinen ilta oli avoin ovi, tuosta ovesta oli sitten hauska astua toiseen iltaan... Toisen illan alku oli jälleen rauhan etsintää, niin kehoon kuin mieleen. Meri ympärillämme lähes myrskysi, ja teki yhteisestä olemisesta mieleenpainuvaa. - Teimme myös monenlaisia harjoituksia. Näistä itselleni jäi mieleen eräs tietty tapa hengittää ja toteutan sitä nyt aika usein.

Hengitysharjoitusten jälkeen saimme vielä valmiita kuvia, joista valita, mikä itseen resonoi. Kuvillahan voi ymmärtää kokemaansa, ehkä mennyttä, ehkä tätä hetkeä. Niillä voi myös hahmottaa tulevaisuutta, niiden avulla voi haaveilla…
Monia tarinoita kuvista syntyikin.



3.


Nyt kun uutisvirta maailmatilanteesta on täyttämässä, tai jo täyttänyt, päämme, niin, tätä kaikkea nyt tapahtunutta emme tienneet vielä reilu viikko sitten, emmekä poikkeusoloja joissa tulemme elämään jonkin aikaa,.. niin hyvä on käydä mielikuvissaan siellä meren rannalla, missä kaislat taipuvat tuulessa ja puutkin, kaikki taipuvat.. mutta kaikki pysyvät silti paikoillaan.

Kaikki keskenjäänyt myös jatkuu, kun taas on aika. Hengityskoulukin.

Nyt kutsuu metsikkö ja sen polut tallustelijaansa, ja metsän vihreä väri, se jälleen rauhoittaa ja kutsuu olemaan: Tässä.

Tapahtui mitä tahansa.


Merja Korpisaari


Kuvassa on Venetsia-rakennus Lapinlahden Lähteellä, 'talo meren rannalla'.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Kriisi – sekä uhka että mahdollisuus

Jäsenen blogikirjoitus:

Muista hengittää! Miten keho voi? Niskaa kivistää, päätä myös. Jalat ja kädet toimivat vielä ihan hyvin, mutta koko ajan on pieni pelko iskeekö virus. Itselle sisäinen puhe vaihtelee yhtenään – kyllä tämä tästä, tai mitä jos...

Tänään seurasin YLE:ltä hallituksen tiedonantoa, jonka aikana herkistyin ja liikutuin kyyneliin. Vaikka toisaalta huomaan ajattelevani kuinka viisaita ja aikaansaavia ihmisiä yhteiskunnallisissa päättäjissä on, toisaalta tunnen huolta siitä, miten itse kukin tässä koronaviruksen aiheuttamassa poikkeustilanteessa/kriisissä pärjää.

Tilanne antaa mahdollisuuden itse kullekin tarkastella miten suhtautuu tällaiseen äkilliseen, traumaattiseen kriisiin: Yksi haluaisi jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, tai tehden vain pieniä viilauksia omaan toimintaan, ja jopa syyttäen toisia heikkoudesta tai pelkuruudesta. Toinen haluaisi jakaa mahdollisen ahdistuksen ja pelon tunteen ja hakea muilta ajatuksia ja ideoita sekä päätöstä miten yhdessä tai erikseen toimitaan. Erinomaista huomata miten erilailla myös me erityisherkät reagoimme tälläisen uuden ennenkokemattoman tilanteen edessä. 




Mistä sitten itse kukin saa voimia poikkeusolosuhteissa , kun sellaisen äärellä nyt kaikki olemme mahdollisesti pidemmänkin ajan? Itse olen ajatellut keskityä nauttimaan kaikesta siitä mikä on mahdollista tänään tässä ja nyt. Olla murehtimatta mahdollisimman vähän tulevaa, vaikka sitäkin on hyvä ajatella, jotta kun tilanne taas normalisoituu, olemme toimintakykyisiä ja hyvässä valmiudessa rakentaa parempaa aikaa itse kullekin. Nyt kun keväältä on erilaiset harrastukset ja menot pyyhitty pois, jää aikaa jollekin muulle: mm. ulkoilulle, etäyhteyksille, somettamiselle, kirjoittamiselle, pysähtymiselle ja pohdinnoille. Kriisissä on sekä uhka/riski että mahdollisuus. Aika näytää mitä me tästä poikkeustilasta olemme oppineet.

Lopuksi vielä lainaus kirjasta Hyvän hengityksen anatomia – Kuinka palauttaa hengitys tietoisuuteen, Rautaparta Malla, (2019, s. 125): ”Jokaisesta päivästä löytyy hetkiä, jolloin voimme tulla tietoiseksi siitä, miten hengitämme. Jokaisesta päivästä löytyy myös tuokio, jolloin voimme harjoitella hyvää hengitystä. Kuitenkin jos harjoittelemme vain kun huvittaa, emme todennäköisesti harjoittele säännöllisesti. Vasta säännöllisyys kutsuu esiin ne sisäiset voimat, jotka auttavat meitä tavoitteissamme, olivatpa ne toipumista sairaudesta, mielenrauhan vahvistamisesta tai kauneuden kasvua elämäämme.”

Merja Leppänen




tiistai 10. maaliskuuta 2020

Examensarbeten om högkänslighet i Yrkeshögskolan Novia

Opiskelijoiden blogikirjoitus (projekti Novia):

Hei kaikille! Kiva päästä tekemään opinnäytetyötä erityisherkkyydestä! Meitä on 22 opiskelijaa sosiaali- ja terveysalalta Yrkeshögskolan Noviasta, jotka kirjoittavat aiheesta. Tarkastelemme aihetta eri näkökulmista ja eri tavoilla suurella mielenkiinnolla. Kiitos Hannulle esittelystä erityisherkkyyteen ja mahdollisuudesta työskennellä yhdessä yhdistyksen kanssa!

Hej på er! Vi är socionom-, hälsovårdar-, sjukskötarstuderande från Yrkeshögskolan Novia i Åbo. En grupp på 22 studeranden från olika linjer har valt att skriva examensarbete om högkänslighet. Vi har delat in oss i grupper och har begränsat våra arbeten inom vissa åldersgrupper, samt synvinklar. Vi skriver bland annat om barn, unga vuxna och vuxna och våra arbeten koncentrerar sig till exempel på bemötandet av högkänsliga inom vården, högkänsliga barn i dagis, högkänsliga barn och relationer, högkänslighet som resurs och högkänslighet hos personal inom vård och omsorg. Vi har väldigt olika synvinklar på våra arbeten, vilket gör att vi kommer att undersöka högkänslighet på flera olika nivåer.

Social- och hälsovårdsstuderande i Yrkeshögskola Novia i Åbo, som skriver om högkänslighet i sitt examensarbete

Vi som skriver det här inlägget är en grupp på fyra sjukskötarstuderande, som har valt att skriva om bemötandet av högkänsliga inom vården, eftersom det är relativt nytt begrepp och det har diskuterats mycket i samhället, på sociala medier och internet på senaste tiden. Vissa i hela gruppen visste inte vad högkänslighet är när de valde det som ämne för examensarbete, vilket redan det tyder på att det bör undersökas och pratas om mera. Vi i vår grupp är personligen intresserade av ämnet och några av oss har kompisar eller släktingar som är högkänsliga och vill därför lära sig mera om teorin och forskningen bakom denna människotyp. I vårt arbete ligger fokus på bemötandet av högkänsliga inom vården, hur de vill bli bemötta och hurdana erfarenheter de har haft i vårdsituationer. Vi som kommande sjukskötare är intresserade att veta hur de högkänsliga vill bli bemötta i vårdsituationer, finns det något speciellt man bör veta om deras personlighetsdrag för att få deras upplevelse av vården så bra som möjligt. Arbetet fungerar samtidigt som tips till vårdpersonalen hur man bemöter en högkänslig person.

Alla grupper har kommit bra igång med planeringen av sina arbeten och fått sin startspurt i skrivandet. Vi är intresserade och motiverade att skriva våra arbeten och få veta mera fakta och känna igen högkänslighet som begrepp!

Heidi Grönqvist, Britt-Marie Hänninen, Heidi Kinnunen och Mikaela Malmström