torstai 15. huhtikuuta 2021

Haastateltavana Elina Akola, HSP Suomi ry:n toiminnanjohtaja

 Jäsenen blogikirjoitus:

 

Elina, minkälainen tausta sinulla on ja miten olet alun perin tullut yhdistyksen toimintaan?

- Olen opiskellut musiikkitiedettä, psykologiaa ja kasvatustieteitä. Intohimonani on tutkia ihmismieltä ja ymmärtää sitä paremmin, ja pidin koulutuksia erityisherkkyydestä jo ennen kuin olin yhdistyksessä. Yhdellä yleisöluennolla keväällä 2014 joku tuli mainitsemaan minulle yhdistyksestä, ja liityin heti. Yhdistys oli perustettu edellisenä syksynä. Olen ollut yhdistysaktiivi koko ikäni, joten oli luontevaa lähteä toimintaan mukaan. Minua pyydettiin sitten järjestämään ensimmäisiä Heimojuhlia. Se oli ihana kokemus, mahtavaa porukkaa oli mukana! Sitten olen ollut hallituksen jäsenenä ja puheenjohtajana, ja viime vuodesta alkaen ensin hallintopäällikkönä ja tehtävien laajennuttua nyt toiminnanjohtajana.


Mitä ovat yhdistyksen toiminnanjohtajan tehtävät?

- Tehtäviini kuuluu HSP Voimaryhmät -hankkeen osalta hankkeen maaliin vieminen, isosta kuvasta huolehtiminen, raportointi, kouluttaminen ja taloudesta vastaaminen. Yhdistyksessä yleisesti tehtäviäni ovat rahoituksen jatkuvuuden turvaaminen, uudet hankehakemukset, sidosryhmäyhteistyö, yleinen kehittäminen, kokousten valmistelu, organisointi, esihenkilötehtävät, ja myös viestinnän tehtäviä. Autan yhdistyksen vapaaehtoisten tiimejä tavoitteiden saavuttamisessa, ja olen nyt myös asiantuntijatyöryhmän vetäjä.


Minkälaista on työskennellä HSP-yhdistyksessä, erityisherkkien parissa?

- Yhdistyksessä on aivan ihania ihmisiä! Erityisherkät ovat hyvin arvotietoisia ja erittäin luovia ja ideoivia. On tärkeää tukea ihmisten ideoita ja luoda mahdollisuuksia toteuttaa niitä. Voimme myös olla omantunnon ääni, joka edistää hyviä asioita, ja olla edelläkävijänä monissa asioissa. Toisaalta kuormittumisherkkyys korostuu meidän yhdistyksen jäsenistössä.


Mitä uutta tämä vuosi on tuonut yhdistyksen toimintaan?

- Toimistolle on saatu uuden rahoituksen myötä lisää henkilökuntaa, ja myös tukea IT-asioihin. Tämä on iso muutos, kun kolme vuotta sitten ei yhdistyksellä ollut yhtään työntekijää. Kokemusasiantuntija- ja voimaryhmäohjaajakoulutuksissa on nyt digitaalinen alusta käytössä. Syksyllä tuotetaan pilottina voimaryhmäohjaajakoulutus järjestöille. Tällä hetkellä on useampikin opiskelija tekemässä opinnäytetyönä kehittämis- ja arviointityötä yhdistyksen ja hankkeen toiminnasta.


Mitä ajankohtaista on nyt työpöydälläsi?

- Juuri nyt tärkeintä on toimintakertomuksen ja tilinpäätöksen valmistelu yhdistyksen kevätkokousta varten. Uudet STEA-hakemukset ovat tehtävänä; teemme kolme hakemusta toukokuun loppuun mennessä. Haemme sekä jatkoa vanhalle hankkeelle että uuttakin.


Mitä harrastat?

- Luovat harrastukset ovat minulle tärkeitä. Muun muassa tykkään kutoa vaikeita kuviovillasukkia. Elämyshakuisena haluan jatkuvasti opiskella ja oppia uutta, joten se on myös tärkeä harrastus.


Haastattelijana Terhi Lammi

 

torstai 8. huhtikuuta 2021

Vahva, vahvempi minä

Tiivistelmä: Kirjoitus koskee vahvuutta ja vahvuuteen sairastumista sekä ajattelumallia, jossa oma minä on jatkuvan korjaamisen kohde. Minää korjataan pitämisellä ja täytymisellä, eikä se koskaan riitä. 


Jäsenen blogikirjoitus:

 


Kuva: PublicDomainArchive / Pixabay


Vahvempi ihminen


Koko ikäni olen tuntenut, että minun pitäisi olla vahvempi ihminen. Vahva ihminen jaksaisi enemmän, pystyisi enemmän, tekisi enemmän, olisi nopeampi ja suoriutuisi paremmin.

Vahvuusvaatimukset ovat ulottaneet lonkeronsa jokaiselle elämän osa-alueelle, niin kouluun, opintoihin, työhön, harrastuksiin, ihmissuhteisiin kuin terveyteen. Mielikuvissani vahva ihminen olisi parempi ystävä ja työntekijä, vahva ihminen yltäisi korkeammalle ja kauemmas.

Ensimmäiset muistoni mitä-minun-pitäisi-ajatuksista palautuvat alakoulun ensimmäisille luokille ja siitä eteenpäin. Olin tuolloin pieni vaaleatukkainen tyttö ja niin kiltti, että olisin lähestulkoon voinut olla näkymätön. Oppitunneilla istuin kuuliaisesti koulunpenkillä enkä koskaan häirinnyt opetusta. Samanaikaisesti uppouduin omiin ajatuksiini, kun olisi pitänyt kuunnella ja keskittyä. Hämmästyin, kun opettaja kertoi, että nyt olemme edenneet aakkosissa kirjaimeen S. Siis hetkinen? Emmekö me vasta äsken olleet kirjaimessa H tai I tai jotakin sellaista? Olin haaveillut kirjainten ohitse.

Koulussa havaitsin pian, etten useinkaan pystynyt keskittymään opettajien puheeseen, vaikka olisi pitänyt. Tiesin kyllä, että minun pitäisi kuunnella. Kaikki muutkin pystyivät siihen. Halusin olla hyvä oppilas. Siispä päätin, että minun pitää yrittää enemmän. Ajattelin, että kaikki on lopulta tahdonvoimasta kiinni, pitää vain keskittyä kuuntelemiseen. Ja miksi en kuuntelisi, kun kaikki on lopulta mielenkiintoista, jos vain asenne on oikea. Alakouluajoista muistan leimallisesti sen, miten tunti tunnin jälkeen päätin ryhdistäytyä: Vai niin, et sitten taaskaan kuunnellut. Mikset vain yritä enemmän? Kysyin itseltäni toistamiseen, itseeni pettyneenä.

Alakoulu meni, miten meni ja kokeista pääsi läpi, kun kävi kotona koulupäivän uudelleen (teki läksyt ja luki oppikirjoista asiat kokeisiin, vaikka ne usein uusina tulivatkin). Tuskin kukaan edes tiesi, että yritin joka päivä olla parempi kuuntelija ja oppilas siinä juurikaan edistymättä. Uskon, että enemmän yrittämisen mentaliteetti juurrutettiin minuun jo silloin. Sisäistin jo lapsena sen ajatuksen, että heikkouksista ja vajavaisuuksista on tie ulos, kun vain tekee enemmän töitä itsensä kanssa. Pitäisi oli taikasana, jolla portit avautuisivat vahvempaan itseen.



Pitäisi, täytyisi ja tulisi

Pitäisi-vaatimukset seurasivat minua sitkeästi aikuisuuteen. Riittämättömyyden tunteet opinnoissa kulkivat kannoillani kuin haamu, vaikka pärjäsin ja suoriuduin ihan hyvin. Kävin koulut ja hain jatko-opiskelemaan. Pääsin ensimmäisellä yrittämällä sisään. Silti epäilin itseäni. Onnistuinko pääsemään sisään jotenkin vahingossa? Kenties tässä kävi jokin virhe, eikä minun edes olisi pitänyt aloittaa fuksivuottani uudessa opinahjossa. Pääsykokeiden vastauksenihan olivat ihan huonoja! Ajattelin, että minun olisi pitänyt kirjoittaa vastaukseni paremmin, pidemmin ja tarkemmin – siitä huolimatta, että olin jo sisällä.

Olin tuolloin parikymppinen itsenäistyvä nuori aikuinen. Itseluottamukseni oli matala, itsetuntoni sitäkin kurjemmassa jamassa. Epäilin itseäni jatkuvasti ja mietin, teenkö asiat ”oikein”. Onneksi itseä koskevaan epävarmuuteen oli aina olemassa ratkaisu. Sisäisesti uskoin lujasti, että kaikkiin epävarmuuksiin ja heikkouksiin oli parannuskeino. 

Piti vain olla vahvempi ihminen. Siis yrittää enemmän.



Noista varhaisaikuisuuden alkuvuosista on nyt jo onneksi tultu pitkä matka eteenpäin (ei ehkä vuosissa, mutta mielessä). En kylläkään voi kehuskella sillä, että vahvuusvaatimukset olisivat onnellisesti täysin taaksejäänyttä elämää, enkä niihin enää koskaan sortuisi. Isot laivat kääntyvät hitaasti ja minun järkähtämätön uskoni enemmän yrittämisen voimaan on ollut yksi sellainen.

Miksi halusin kirjoittaa tästä aiheeseen Rohkeasti herkkä -blogiin, on se, että yksi suunnanmuuttajista kasvussani on ollut HSP-piirteen löytyminen ja sen hyväksyminen osaksi minua. Pitkään yritin olla jotakin enemmän, kun en mitenkään voinut hyväksyä, että olen tässä ja tänään, tällaisenaan. Kun viimein suostuin hyväksymään, että mm. erityisherkkyys on minussa ja minua, niin lakkasin myös osaltani yrittämästä olla jotakin muuta kuin olen. Erityisherkkyyteen tutustuminen on auttanut minua ymmärtämään, että minussa on ominaisuuksia, joita en voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisin. Ne kuuluvat temperamenttiini ja tekevät minusta minun, ainutkertaisen ihmisen. Itsetuntemuksen syventyminen on opettanut, että minulla on rajani, aivan kuten kaikilla muillakin ihmisillä. Ei kukaan voi olla kaikkea ja vastata kaikkiin odotuksiin, joita oma minä/yhteiskunta/ympäristö yksilölle asettaa.

Noin vuosi sitten liityin HSP Suomi ry:n. Kuluneen vuoden aikana olen oppinut ja kasvanut. Olen oppinut mm. sen, että erityisherkillä ihmisillä on usein taipumusta vertailla itseään muihin. Vertaillessaan itseään muihin erityisherkkä saattaa kokea huonommuutta. Aina on niitä ”paremmin suoriutuvia”, jotka hoitavat kodin moitteettomasti, opiskelevat, käyvät töissä, leikkivät lasten kanssa, kuntoilevat kolmesti viikossa ja kuuntelevat ystäviensä murheita pitkien maratonpuheluiden ajan. Uskon, että vertaillessaan moni herkkä kokee, että heidän pitäisi tai täytyisi tai tulisi olla jotakin enemmän tai kenties jopa vähemmän. Ja jos he eivät sitä ole, niin heidän pitää yrittää olla. Ja jos he eivät onnistu pyrkimyksissään, niin sitten pitää yrittää enemmän. Monet erityisherkät ovat tunnollisia ja täydellisyyteen pyrkiviä, mikä on omiaan vahvistamaan loputonta pinnistelyä ja ponnistelua. Erityisherkillä on usein vahva sisäinen ääni ja intuitio, joka johdattaa heitä. Joskus oma sisin saattaa kuitenkin peittyä odotusten ja vaatimusten alle siitä, millainen pitäisi olla. Aikamme arvostaa niitä, jotka jaksavat eniten eivätkä murru suorituspaineiden alle. Tämä aika, jota elämme, on jatkuvaa itsensä kehittämisen ja paremmaksi tulemisen aikaa, eikä se koske vain erityisherkkiä.

Siten on ymmärrettävää, että oma rajallisuus saattaa hukkua elämän melskeeseen. Kosketus omaan sisimpään ja omaan minuuteen katoaa, kun ihminen sairastuu vahvuuteen ja arjesta tulee pitämisten ja täytymisten tahmea verkko.

Toivon, että jokainen herkkä löytää rajansa. Ne ovat jokaisella yksilölliset eivätkä eritysherkät ole sen suhteen samasta puusta veistettyjä. Joku väsyy siinä kohdin, missä toinen vielä porskuttaa eteenpäin. Omalla kohdallani olisin toivonut väsyväni jo aiemmin. Liian kauan hukkaantui aikaa mahdottomuuksien tavoittelussa. Se rajoitti ja kapeutti ajatteluani ja esti näkemästä mahdollisuuksia siellä, missä niitä oikeasti on. Kiitollinen olen kuitenkin siitä, mitä aika on minulle opettanut. Olen oppinut, että pärjäämiselle ja suoriutumiselle on olemassa jotkin rajat. Asiat eivät muutu sillä, että vain päättää olla parempi ihminen. Vahvuudella ei voi selättää kaikkia vaikeuksia, tuli mitä tuli.

Nykyisin huomaan ajattelevani, että syvintä vahvuutta onkin ehkä se, että myöntää, ettei pystynytkään ja antaa periksi.

Päästää irti, pysähtyy – ja katsoo uusiin suuntiin.



Nimim. Milja


torstai 25. maaliskuuta 2021

Mielihyvää ja -hyvitystä

Jäsenen blogikirjoitus:


Kun linnut lauloivat niin, rantakoivikossa ja kaislikossa. Oli kirpeä sää, aurinko vähän lämmitti ja sitä vasten talvinen hanki hohti ja kimalsi..  Olinkin yhtäkkiä keskellä tuota linnunlaulua, ja se teki hetkestä lepohetken, ja niin virvoitti minut.

- Ei se aika vaan se laatu.. Usein kun metsässä vaikka nojaan puuhun ja annan tuulen vain humista ja itseni olla, niin ei tarvita kauaa, kun voimat ovat palautuneet.  Aika on erilaista, kuin ajatonta, ajantajua ei myöskään silloin ole.  

Ja pian ne mietteet ovat kääntyneet toiseen suuntaan. Ne ovat kääntyneet ehkä enemmän ulospäin. Miten voin auttaa toista? Tai ja myös: Miten voin auttaa itseäni?  

-Ratkaisut löytyvätkin kuin itsestään. 

Jos on ollut työtä jossa mietityttää niin moni asia yhä edelleen, ja tarvitsisi päästä niistä aatoksista irti, luontokävely auttaa siinäkin. Kohta jaksaa jälleen paneutua uusiin asioihin ja uudella tarmolla.- Se on kuin kirjopesu. Puhistun moninaisista kirjavista ajatuksista ja jopa mielipahasta. Hälystä, ruuhkasta päässä.
                


Tämä se on myös ihan mielensähyvittämistä! Mieltä, sitähän voi hyvittääkin, jos nyt pahoittaakin. Mieltä kannattasisikin juuri hyvittää ihan tosi usein: vaikka päivittäin, jossakin luontomaisemassa vaikka. Kun katsoo oravien pinkovan pitkin puunrunkoa, kyllähän siinä mielensä niin hyvittää.

On muitakin tapoja. Päivittäin etsimällä hyviä uutisia, hyviä asioita, mistä niitä ikinä löytääkin. Päivittäin ajattelemalla hyvää muista. Ja niinikään puhumalla hyvää muista, ja vieläpä tekemällä hyviä tekoja muille. Niin ja itselleen tietenkin kanssa, ja… kun tekee muille, tekee samalla itselleenkin. 

Sekin hyvittää ja lämmittää oloa, kun näkee jonkun auttavan toista. Jopa vaikka elokuvassa, se toimii.

Mieltään voi hyvittää kiitollisuudellakin. Mitä kaikkea minulla onkaan? -Huomaan, että paljon. Oikeastaan kaikkea, mitä tarvitsen. Teen luettelon, mistä olen kiitollinen. Mieleni hyvittyy niin. Kiitän jotakuta vielä jostakin, ja mieleni hyvittyy niin paljon. Ja sen toisenkin, niin oletan.
Voi pitää myös kiitollisuuspäiväkirjaa. Se auttaakin huomioimaan ihan pieniä arkisia, itsestäänselviä ja – isompiakin asioita ympärillä. Päiväkirjaa voi pitää päivittäin tai viikottain, mikä on vain luontevinta.

Nyt ajatuskin niistä tirskuttavista linnuista rantapusikossa saa minut jollakin lailla hyrisemään. Se ajatus lohduttaa.. ja hoitaa. On polku luottavaiseen, puhtaaseen iloon. Mieli on hyvitetty (**)



Merja Korpisaari


Kertoisitko sinun mielesihyvityskokemuksista? 

PS. Lue myös nimim. Elmerin kirjoitus: Kiitos! 

 

💓💓💓


 

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Herkkää seniorielämää

Jäsenen blogikirjoitus




Ihmisen elämänkaaressa voi erottaa elämänvaiheita, joissa mm. erityisherkkyyspiirre voi ilmetä hiukan eri lailla. Valmistautuminen huhtikuiseen Pop Up -teemailtaan poiki ajatuksen, että yhdistyksessämme voisi jatkossa panostaa ja keskittyä enemmän lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden lisäksi myös vanhuuden tutkimiseen. Konkreettisena esimerkkinä tästä on tämän päivän tilanne, jotta kaikkiin edellä mainittuihin elämänvaiheisiin löytyy yhdistyksen sivustoilta tai materiaaleista esite/opas paitsi tuohon viimemainittuun. Sattumoisin ohjasin erästä amk-opiskelijaa opinnäytetyön aiheesta ja vinkkasin, että hän voisi ottaa tutkittavakseen vanhempia (vrt. esim. +55-voimaryhmään osallistujien narratiivi) erityisherkkyyden piirteen tunnistaneita jäseniä. Kaikeksi onneksi hän sanoi olevansa ”kaikkiruokainen” ja lupasi olla yhteydessä yhdistyksen hankekoordinaattoriin.

Erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tuntemukset saattavat aiheuttaa herkästi stressiä ja se taasen saattaa altistaa erilaisille sairauksille. Siksikin on tärkeä tunnustaa, tunnistaa ja tiedostaa oma tai toisen erityisherkkyyspiirre. Mitä varhemmin elämänkaaressa sitä parempi, mutta turhaa se ei ole koskaan. Itse tiedostin piirteen itsessäni vasta yli 60-vuotiaana. Voisin kuvata ”löydöstä” siten, että siitä löytyi itsetuntemuksen viimeinen puuttuva pala ja sen avulla pystyn nyt myöhemmin arvostamaan aiempia ”oppejani” elämänvarrelta.

Yhteiskuntamme on tosin jollain lailla, jollei vanhuusvihamielinen niin ainakin, vanhuusvajavainen. Käsitettä vanhus/vanhuus useimmiten kartetaan ja kierretään muilla ilmaisuilla; mm. ikäihminen, iäkäs, ikääntynyt, seniori, eläkeläinen, isovanhempi. Toisaalta me jo työelämästä vanhuuseläkkeelle jääneet emme itsekään halua itseämme kutsuttavan vanhuksiksi. Puhutaan nykyisestä 60-vuotiaasta, joka vastaa entistä 40-vuotiasta jne. Ehkä mieleltään ja toimintatavoiltaan, mutta usein ikä näkyy fysiikassa, tosin hyvin eri lailla eri ihmisillä.

Elämänkaari -ajattelussani lähden siitä, että ihmisellä on mahdollisuus oppia koko elämänsä ajan ajatuksistaan, tunteistaan ja kokemuksistaan niin hyvässä kuin pahassakin paikassa. Mitä vanhempi on, sitä enemmän voi olla ymmärrystä, elämästä opittua ja vapautta toteuttaa itseä uudellakin tavalla.

Voimme kehittyä tunneälytaidoissa, jotka jakautuvat Daniel Golemanin mukaan seuraavasti: 1. Henkilökohtaiset taidot (kyky ymmärtää itseä); itsetuntemus, itsehallinta ja motivoituminen sekä 2. Sosiaaliset taidot (kyky ymmärtää toisia); empatia ja sosiaaliset kyvyt. Käyttäymisessä voimme kiinnittää huomiota sanattomaan ja sanalliseen viestintäämme; ilmeet ja eleet sekä aktiivinen kuuntelu ja muiden auttaminen. Lisäksi meissä kaiken ikää puhuu sisäinen Lapsi, Aikuinen ja Vanhempi  (transaktio- eli vuorovaikutusanalyysi, Eric Berne: ihmisen kolme minän tilaa), joten ei ole vain yhtä ikää. Aikuisen tilassa olemme nykyisyydessä, johon voi sekoittua menneisyydestä tunnemuistin avulla Lapsen tai Vanhemman tilasta omat kokemukset tai äidin/isän/muun auktoriteetin vuorovaikutustilanne. Tutkimalla minätilaani, tunteitani ja käyttäytymistäni voin kokea elämäni hyväksi ja tällöin MINÄ olen OK ja SINÄ olet OK.

Vanhuudessa tai pikemminkin kun tuli aika jättää työelämä ja siirtyä eläkkeelle, haastoi tilanne tarkastelemaan omaa identiteettiä uudessa valossa. En ole enää konkariopena ja -ohjaajana oppilaitosyhteisössä, vaan vapaaehtoistyön tekijänä monessa roolissa; mm. mentori, työnohjaaja, kokemusasiantuntija, chat ja puhelin- sekä blogipäivystäjä sekä Mieli ry:n auktorisoima MTEA-ohjaaja. Lisäksi olen vielä ainakin puoliso, äiti (jo aikuisille lapsilleni), ystävä, sisko, tytär, äitini edunvalvoja ja mummi kahdelle lapsenlapselle. Tiedostan elämässäni nyt parhaiten herkkyyden voiman ja osaan paremmin kuin aiemmin huomioida itseni ja rajata asioita. Olen myös huomannut iän myötä, että herkkyys korostuu, etenkin aistien osalta; mm. liika keinovalo häiritsee sekä melu ärsyttää ja väsyttää.

Ekstroverttinä elämyshakuisena tämä elämänvaihe on ollut haastava, sillä uusia avauksia ei ihan helposti tai ponnistuksitta ole näköpiirissä. Esimerkiksi toistaiseksi ei voi tavata vapaasti ystäviään tai läheisiään. Ei voi matkustella ulkomaille. Kulttuuri- ja sisäliikuntaharrastukset ovat nyt myös jäissä koronan takia. Haaveilla toki voi ja elää toivossa, että jonain päivänä edellä mainitut jälleen mahdollistuvat, ja jotain uusia avauksia myös.

Lopuksi vielä otteita dosentti Seija Ollilan esityksestä Erityisherkkyys ja isovanhemmuus (2019):

Erityisherkkänä isovanhempana (mm. Aron 2002; Satri 2019) oma kokemuksellisuus auttaa ymmärtämään erityisherkkyyttä, jolloin ymmärrät myös lapsen kokemusta maailmasta. Ymmärrys herkkyydestä vahvistaa omaa itsetuntemusta ja arvostamalla itseäsi tuet lapsen omanarvontunteen kehittymistä. Erityisherkkyys on positiivinen tekijä isovanhemmuudessa, jota kannattaa hyödyntää suhteessa lapsenlapsiin – kuitenkaan omien elämässä koettujen pettymysten ja epäonnistumisten vaikutus ei pidä näkyä lapsen ylisuojeluna ja läheisriippuvuutena. Introvertti vai ekstrovertti tai siltä väliltä, elämyshakuinen tai uusia, jännittäviä kokemuksia välttelevä – sopivat rajat suhteessa tukeen ja kannustukseen = välittämistä.
 
Miten erityisherkkyys näkyy isovanhemmuudessa (erityisherkkyysryhmän ajatuksia):
”Olla läsnä elämässä lapselle aina siinä, mitä tekee” ”Heittäytyy leikkiin ja mielikuvitukseen mukaan, ei häpeä ’lapsellisuuttaan’, kuuntelee lapsen ajatuksia ja vaistoaa tämän tunnetilat”

”Näkyy isovanhemmuudessa lapsen kaltaisuutena”

”Erityisherkkä isovanhempi osaa kohdata lapsen omanlaisenaan, eläytyä lapsen tunnetiloihin ja kannustaa lasta”

”Vahva empatiakyky luo hyväksyntää ja ymmärrys asioista syvemmin luo turvallisuutta”

”Isovanhempi pystyy antamaan aikaansa ja läsnäoloaan paremmin kuin lapsen vanhempi, kun häneltä puuttuu kiire ja hänellä on oma mielenkiinto lapsenlapseen”

”Isovanhempi voi toimia ’pehmentäjänä’ lapsen ja vanhemman välillä, koska hän näkee asiat ikään kuin ’kauempaa’ ja on ehkäpä viisastunut elämän myötä sekä osaa toimia viisaammin lapsenlapsen kuin oman lapsensa kanssa”.
 
Yhdistävät tekijät lapsen ja isovanhemman suhteessa (erityisherkkyysryhmän tuotoksia):
”Molempien ’lapsenomaisuus’, läsnäolo, ihmettelyn ja heittäytymisen taito, ilo pienistä asioista ja huumori”

”Huolenpito, hyväksyntä ja empaattisuus”

”Kuuntelevat korvat, näkevät silmät ja tunteva sydän”

”Jokainen lapsenlapsi erilainen ja mainiota huomata heidän erityispiirteensä” ”Johonkin lapseen voi olla suurempi tunneyhteys kuin toiseen lapseen”

”Paljon riippuu vanhempien ja isovanhempien suhteesta, saako isovanhempi kontaktia lapsenlapseen. Ymmärtävä isovanhempi voi pelastaa lapsenlapsen”.

Pohdintaa:
  • Erilaisuus on voimavara ja vahvuus, kun sen oikein oivaltaa
  • Pettymyksiäkin tulee sallia – tuen varmistaminen lapsenlapselle on myös isovanhemman tehtävä
  • Pyri olemaan saatavilla silloin, kun lapsenlapsi läsnäoloasi odottaa tai tarvitsee, mutta muista myös ottaa omat tarpeesi huomioon
  • Hyväksy oma erityisherkkyytesi ja samalla arvostat erilaisuutta muissa ihmisissä
  • Oma tasapaino, rauhallisuus ja myönteisyys lapsenlapsen kohtaamisessa on ensiarvoisen tärkeää.

Merja Leppänen

P.S. Nukuin huonosti viime yön, koska tämä kirjoituksen aihe pyöri vinhasti mielessä – viivästytti nukahtamista ja aikaisti heräämistä. Tuttua juttua herkkyyteen liittyen. Ei huolta kuitenkaan, koska seuraava yö sujuu varmaankin taas paremmin. Saahan sitä tällakin lailla pakertamalla seniorielämäänsä vaihtelua.








torstai 18. maaliskuuta 2021

Kukaan ei voi reagoida noin

 Jäsenen blogikirjoitus

Samalla hetkellä, kun kuulen sanat radiossa, tiedän, että kuulin ne eilenkin. Samalla hetkellä, kun musiikki alkaa soida, purskahdan itkuun.

Minusta tuntuu, että joku puristaa rintaani, että hengitykseni salpaantuu, ilma loppuu. Minua itkettää, itkettää niin paljon, etten saa kunnolla sanaa suustani. Mieheni nauraa vieressä. Hän sanoo, että kukaan ei voi reagoida noin, ei vaan voi. Minustakin tuntuu oudolta, ihmeelliseltä. Että miten musiikki saa minut niin suuren tunteen valtaan. Tuo tunne on tuttu jostain todellisesta tapahtumasta, jostain, jossa tunteita ei oikeasti voi hallita, vaikka kuinka yrittää. En voi nytkään. Minua naurattaa itseänikin, nauran ja itken hysteerisesti yhtä aikaa, tietämättä, kumpi tunne on vahvempi, se pulppuava nauru, joka kuitenkin juuttuu kurkkuun, ja sekoittuu pidättelemättömään itkuun. En voi ymmärtää, sanoo mieheni.

Minulla on muutamana viime vuonna ollut kappaleita, joiden ensisoinnut saavat minut jo itkemään. Ne eivät ole surullisia lauluja, mutta joku niissä liikuttaa minua niin paljon, etten voi halllita tunteitani. Muistan, kun opiskelin vuonna 2011. Jollain taideaineen tunnilla jokainen sai valita itseään puhuttelevan laulun, tai musiikkia, joka koskettaa. Mietin pitkään, uskallanko sanoa omaa toivettani. Se oli silloin Art Garfunkelin "Bright Eyes". En sanonut. Ajattelin, etten pysty koko päivänä enää keskittymään opetukseen, jos otan sen riskin, ja itken silmät päästäni. Tilalle valitsin jotain täysin erilaista: Keanen "Everybody's Changing". Sekin koskettaa, mutta ei niin syvältä, että en aivan hetkeen pääsisi pyristelemään pintaan. Koska musiikki voi minulle senkin tehdä.

Vuosien saatossa uusia itkubiisejä on tullut jostain aivan yllättävistä kappaleista. Joku muisto, tunne tai tuoksu on tehnyt ehkä hyvinkin vanhasta kappaleesta jossain tilanteessa erityisen, ja siitä on löytynyt sävy, jota en ole ennen siinä huomannut. Tämmöinen kappale on esimerkiksi Engelbert Humperdinckin "Last Waltz". Muistan jopa hetken, kun siitä löytyi se liikutuksen sävy: makasin sohvalla puoliunessa, ja radiosta kuului ohjelma, jossa soitettiin vanhaa, suosittua musiikkia ympäri maailman. Kuulin unen lävitse tuon kappaleen, ja havahduin syvään tunteeseen, jossa olin lapsuudenkodissani, tuoksuineen, tunteineen ja äänineen. Itketti.

Ehkä vielä enemmän itkettää, kun ymmärtää laulun jokaisen sanan. Eikä niiden tarvitse kertoa surusta tai ikävästä, eikä edes olla mitenkään melankolisia. Niissä on vain se jokin. Tosin, sanoillakaan ei ole merkitystä. Tunteet voi herättää ihan millainen kappale tahansa.

Suomalaisista kappaleista minut tunnemyrskyyn saa Seija Simolan "Kun aika on". Laulun sanoista voi omassa mielessään luoda kuvan, joka koskettaa juuri minua. Minulle tuo laulu ei ole rakkauslaulu, vaan senkin liitän lapsuuteen, ja ihmisiin, joita silloin oli ympärillä. Monet heistä ovat jo kuolleet, ja se ajatus, ja usko siihen, että näemme jälleen, liikuttaa. Sehän on lohdullista.

Toinen suomen kielellä esitetty laulu on Ankin esittämä "Niin aikaisin". Tämä on se laulu, josta kerroin alussa. Jopa laulun ajatteleminen saa kyyneleet silmiini. Kukaan ei voi reagoida noin? Voin minä. Minusta laulussa kerrotaan onnellisesta ihmisestä, onnellisesta elämästä. Luonnosta, lämpimästä. Tunnistan siitä itseni, näen itseni.

Sanoin miehelleni, että kun minusta aika jättää, soita tämä hautajaisissani. Minusta elämä on ollut tähänkin asti onnellista, liikuttavaa. Siinä on ollut sävyjä, odotusta, pettymystä. Värejä. Jokaiselle tunteelle tarve, tila. Surua, rakkautta. En olisi onnellinen ilman niitä. Ja siksi, juuri siksi se liikuttaa minua niin pakahduttavan paljon.

Kesäaamun muistan kaunehimman
Kun mä nousin niin aikaisin.
Linnun laulun muistan helkkyvimmän
Joka minut vei muistoihin.
Hämärään vielä peittyi maa,
Kukkaset niityn tuoksullaan,
Täytti ilman huumaten
Nyt sitä koskaan en mä voi unhoittaa.

Kastehelmet kiilsi kirkkahimmat
Vielä päissä ruiskukkien,
Tuuli raikas keveästi liikkumahan
Latvat sai koivujen.
Kuinka kaunis voi olla maa,
Aamu uusi kun sarastaa,
Tuota hetkeä vain mielestäni
En mä koskaan voi unhoittaa.

Niin mä kuljin metsätietä
Itsekseni hiljaa näin hyräillen.
Polku rantaan asti johti
Järvenpinta hohti kimmeltäen.
Usvapatsaat jo katoaa,
Tuuli kauas ne kuljettaa,
Niinkuin muiston jonka tuskan
Aika ainoastaan voi vaimentaa.

Sateen jälkeen ilma raikas on
Ja puhtahaksi tullut on maa.
Aurinko pois kastehelmet
Niinkuin kyyneletkin taas kuivattaa.
Häntä niin silloin kaipasin,
Yksin näin hiljaa laulelin,
Kesäaamusta kun lohdutusta
Kerran etsin
Niin aikaisin
Niin aikaisin
Niin aikaisin...

Sanat: Jukka Kuoppamäki

Nimimerkki: Elmeri