perjantai 7. joulukuuta 2018

Aamulla metrossa


Jäsenen blogikirjoitus:

Aamulla metrossa

Arkiaamuisin kuljen työmatkani metrolla. Istun usein ajatuksissani: selaan kännykkää tai teen ristikoita. Aiemmin luin useasti kirjaa, mutta se on jäänyt. Ehkä kiihkeä arkirytmi vie pohjaa pitkäjänteiseltä keskittymiseltä. Sähköisiin viestintävälineisiin jää helposti koukkuun ja pelkkä omissa ajatuksissa olo tai oman itsen tutkiskelu jää vähemmälle. Yritän kyllä vähentää työmatkoilla facebookin tai iltapäivälehtien lukemista. Pää käy muutenkin ylikierroksilla päivän tapahtumista ja ympäristön ärsykkeistä.

Joskus katseeni harhailee ja jään seurailemaan metron matkustajia -heidän aamuoloaan. Kasvoilta ja kehon kielestä voi arvailla muiden tunteita. On ihmisiä, joilla on hymy huulilla –ihana aamu. Toisella on taas haukotus tulossa –olisin voinut vielä nukkua. Joskus huomaa, että vastapäätä olevalla on suru silmissä –mielen syövereissä voi olla huolia tai pettymyksiä surun lisäksi. Kuka tietää. Erityisherkkä, kun olen, tunnistan ihmisten kehonkielestä nuo tunteet.

Minusta heijastuu varmasti samat olotilat ja tunteet päivästä riippuen. Tavallisena aamunakin saatan olla jo työmatkan aikana niin päivän tehtävissä kiinni, etten huomaa ympäröivää maailmaa lainkaan. Usein mietin jo etukäteen, miten selviän päivän kiireessä tai miten kohtaan hankalan tilanteen/henkilön. Eteen saattaa tulla pettymyksiä niin itseen kuin toisiinkin. Onhan päivässä tietysti myös hyviä asioita, mutta haasteelliset asiat tulevat usein mieleen ensimmäisenä ja ne heijastuvat kasvoistani varmasti useammin kuin ilo.

Se on elämää! Tunteet tulevat ja menevät. Kun muistaisi, ettei menisi niin syvälle päivän eri tapahtumiin tai tunteisiin. Muistaisi elää ja näkisi elämää ympärillä. Kun muistaisi tämän ennen kuin jokin ajatus valtaa mielen ja vie mennessään kaiken muun. Muistaisi heijastaa ympärilleen iloa ja onnea tai elämän tasapainoa!







Metro kuljettaa
Metro kulkee,
kuljettaa ihmisiä ees ja taas
  töihin
    kotiin
      harrastuksiin
        rakkaan luo
Sen sisällä kaikki ihmisten
   huolet
     toiveet
       ilot ja
         surut.
Se voisi kertoa tarinaa monta ihmisen elämästä
   Vaan se kulkee vaan
      ees ja taas


-Marjatta-

tiistai 27. marraskuuta 2018

Lukemattomia oletuksia

Jäsenen blogikirjoitus:

Lukemattomia oletuksia


Erityisherkkänä aistin ja teen huomaamattani oletuksia mitä pienimpien asioiden kautta. Tiedättehän – on alusta asti tunne, että henkilö jättää tulematta paikalle ja kas, niin käykin. Ja opettajan sanoman lauseen alusta voi jo muutamasta sanasta päätellä, että seuraavaksi vuorossa olisi vaikkapa epämieluisa esittelykierros. Hyvin usein tällaiset oletukset ja aavistukset pitävät paikkansa. Voisiko hyvä intuitio olla peräisin jostain primitiivisestä tavasta ennakoida ja selviytyä?

Olen viime aikoina pohtinut oletusten hyödyllisyyttä ja toisaalta hyödyttömyyttä. Huomaan automaattisten olettamusteni toimivan huonommin tiettyjen ihmisten kohdalla. Ja juuri se onkin opettanut minua.

Huomaan kohdistavani ympärilläni oleviin ihmissuhteisiin erilaisia oletuksia, mutta en usko sen johtuvan herkkyydestäni. Suhtaudumme eri tavalla ystäviin, kumppaniin ja perheenjäseniin, koska alitajuisesti odotamme ja toivomme heiltä eri asioita. He eivät ole meille samalla viivalla. 

Kun on vuosia tottunut hyödyntämään hyviä päättelykykyjään, voi olla erikoista, kun yhtäkkiä huomaakin, että tietyt ihmiset eivät toiminnallaan ja ajatuksillaan vastaakaan oletuksiamme. Usein käy niin, että sitä ihmettelee itsekin, millaisia katastrofikuvioita on taas pienistä asioista onnistunut luomaan. Tilanteen selvittyä oletus on ollut väärä ja asia on kääntynyt mitä parhaimmin päin.

Siltikin saan itseni kiinni oletusten tekemisestä juuri sellaisten henkilöiden kohdalla, joihin haluaisin suhtautua äärettömällä avoimuudella ja stressittömyydellä siitä, mitä he seuraavaksi aikovat. Juuri sellaisten henkilöiden kohdalla, joiden läsnä ollessa olen kerta toisensa jälkeen olettanut väärin. 

Tällaisissa tilanteissa olen pikkuhiljaa kasvattanut ajatusta olemaan tuomitsematta. Se voi kuulostaa dramaattiselta, mutta pohjimmiltaan kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta.
Kun alan automaattisesti epäillä, että asia on menossa niin sanotusti ”väärään suuntaan” tai että luvattu asia ei olisikaan tapahtumassa, alan ajatuksissani rauhoitella itseäni olemaan tuomitsematta. Vaikka voinkin olettaa, en voi tietää. Yritän kääntää päässäni asian tapahtuvan parhaimmin päin ja vahvistan ajatusta ajattelemalla niitä lukemattomia kertoja, kun olen oletuksineni ollutkin väärässä.

Mitkä neuvot antaisin itselleni ja muille kohtalotovereille seuraavalla kerralla, kun olettamukset ja pessimismi alkavat viedä mennessään? Ole tuomitsematta ja uskalla keskustella.  


- Anna

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Herkkyys tuo hyvyyttä

Jäsenen blogikirjoitus:

Herkkyys tuo hyvyyttä


Harrastan kamppailulajia eräällä salilla pääkaupunkiseudulla. Kyseinen sali on siinä mielessä erilainen kilpailijoihinsa verrattuna, että siellä on todella hyvä henki. Kaikkia tervehditään ja ollaan yhdessä hyväntuulisia. Tämä on pikkuhiljaa syksyn aikana huijannut itseni uskomaan, että olisin siellä turvassa. Valitettavasti herkkänä ihmisenä en kuitenkaan koskaan ole turvassa. Aina on vaara saada siipeensä.

Jokin aika sitten koin aamutreeneissä tilanteen, johon törmään elämässä yllättävän usein. Treenien vetäjä oli antanut ohjeet, kuinka teemme harjoitusta nyrkkeilysäkeillä ja eräs henkilö ryhtyi toimimaan eri tavalla. Hän tuli eteeni ja huomautin, että tästä pitäisi mennä jonossa. Hän tiuskaisi ”mitä vitun väliä” ja jatkoi matkaansa.

Tätä lukiessa et tietenkään voi tietää, millainen olen ihmisenä, mutta voin vakuuttaa, että erittäin ystävällinen. Jos joskus haluan olla jollekin inhottava, joudun oikein työllä ja tuskalla keskittymään siihen, enkä siltikään välttämättä onnistu. Harjoittelusali on iso ja on yleistä, etteivät kaikki välttämättä kuule jokaista ohjetta ja vaikka kuulisikin, olen itsekin useita kertoja ymmärtänyt ohjeet väärin, joten on hyvin luonnollista, että autamme harjoitteissa toinen toisiamme. Henkilö päätti kuitenkin reagoida ohjeeseeni vihaisesti ja paeta paikalta. Hän ei sanonut mitään neutraalia kuten ”aa, okei” tai ”noo, ei se ole niin justiinsa”, vaan jotain erittäin aggressiivista kirosanalla höystettynä. Jäin sitten hölmistyneenä siihen seisomaan paikalleni ja ihmettelemään, että mitähän olin tehnyt ansaitakseni tällaisen kommentin.

Olen syksyn aikana keskittänyt energiaani ajatukseen, etten ottaisi ihmisiä ja heidän aiheuttamiaan tilanteita henkilökohtaisesti. Tämä on auttanut monissa tilanteissa itseäni ottamaan välinpitämättömämmän asenteen. Huomaan edelleen samalla herkkyydellä kaikki tilanteet ja ihmisten eri olotilojen vivahteet, mutta pääsen niistä nopeammin eteenpäin ja jos mitään suurempaa ei tapahdu, ne unohtuvatkin nopeasti. Ovat ikään kuin tilanteita, joista ei tarvitsekaan välittää. Kun kuitenkin kohtaan yllä esitetyn hyökkäävän käytöksen, alkavat aivoni kaivaa niiden ohi menneiden tilanteiden joukosta vihjeitä, teinkö jotain jossain kohtaa väärin. Olin itseasiassa tuon aamutunnin aikana ihmetellyt, miksi kyseinen henkilö oli niin viileä ja ajatellut, että ehkä hänellä on huono aamu. Hän ei juurikaan hymyillyt, paria valitessa vältteli katsettani (vaikka olemme samanmittaisia ja siten hyvä pari) ja vaikutti muutenkin olemukseltaan luotaan poistyöntävältä. Jatkoin kuitenkin koko treenit hyvällä fiiliksellä ja suhtauduin häneen samalla lailla kuin keneen tahansa harjoituskumppaniin.

Treenien jälkeen jäin pohtimaan, mistä kumpuaa se ihmisen tarve olla toiselle inhottava. Mistä nämä ihmiset ovat oppineet sen, että oman pahan olon purkaminen varsinkin ventovieraisiin olisi millään tasolla hyväksyttävää? Tässä kohtaa ei-herkän suusta saa usein kuulla kommentin ”älä ole noin herkkä” tai ”älä ota itseesi”. Mutta eikö nimenomaan se herkkyys olisi tässäkin tilanteessa hyvä asia? Jos kyseinen inhottava ihminen olisi herkempi ja empaattisempi, eikö se tarkoittaisi sitä, ettei koko tilannetta välttämättä olisi koskaan tapahtunutkaan. Hän olisi mahdollisesti suhtautunut minuun empaattisesti, eikä olisi purkanut oloaan minuun. En tarkoita nyt sitä, että lähtisin toista ihmistä muuttamaan, koska en tietenkään siihen pysty, vaan lähestyn asiaa puhtaasti pohdiskellen.

Sylvi-Sanni Mannisen kuvaus ”Suhteessa herkkyyteen ihmiset elävät kuin pitkän janan eri kohdissa” on minusta erittäin hyvä. Jostain syystä yhteiskunta ihailee kuitenkin janan sitä päätä, jossa ei-herkät sijaitsevat. Ikään kuin se osoittaisi ihmisen olevan hyvä ja vahva. Herkkyys on sananakin sellainen, että olen aikuisiällä joutunut opettelemaan, ettei se ole negatiivinen kuvaus ihmisestä. Herkkä on ollut omassa lapsuudessani haukkumasana ja tarkoittanut ihmisen heikkoutta. Tätä merkitystä en kuitenkaan itse allekirjoita. Kyllä herkkä ihminen voi olla vahva ja uskon, että erityisherkät ovat useasti erittäin vahvoja ihmisiä. Kaikkien näiden tunteiden kantaminen ja yhteiskunnan kylmyyden sietäminen vaatii aivan mielettömästi voimaa ja vahvuutta, ettei ihan täysin luhistu.

Heli Heiskasen Herkkyyden voima -kirjan viimeinen kappale antaa toivoa ja hieman myös vastuuta erityisherkille. Tässä pieni ote siitä: ”Kun yhä useampi tunnistaa herkkyytensä ja oppii arvostamaan sitä, sen hyvät puolet tulevat yhä näkyvämmiksi. Silloin muutkin kiinnittävät huomionsa ihmisyyden pehmeämpiin puoliin ja oppivat arvostamaan enemmän hyvinvointia, tasapainoista elämäntapaa ja toisista välittämistä.”


Ei ole helppoa näyttää herkkyyttään ympäristössä, jossa sitä vastustetaan ja jonka takia jopa kiusataan. Heiskasen ajatuksessa on kuitenkin perää, sillä ihminen oppii toiselta ihmiseltä. Kun me erityisherkkinä näytämme suuntaa tähän empaattisempaan käyttäytymiseen ja uskallamme rohkeasti olla herkkiä, voi se herättää ei-herkissäkin samankaltaista käyttäytymistä ja maailma voi muuttua meille kaikille parempaan ja Heiskasen sanoin ”lempeämpään” suuntaan.






Kirsi

lauantai 17. marraskuuta 2018

Iloa elämään

Jäsenen blogikirjoitus:

Iloa elämään

'Ilo, tule luokseni. Käy istumaan.
Älä minun vuokseni ujostele ollenkaan.'

(Aaro Hellaakoski)

Erityisherkällä on usein syytä iloon. Ilon aiheita kun on kaikkialla.
Onhan puut, luonnon ihmeet muut, eläimet suuret ja pienet, niin suloiset, ja ajatukset, luistavat kuin sukset...

että on pakko välillä kirjoittaa tästä kaikesta.


Erityisherkkänä olen herkästi iloinen, mutta olen kyllä herkästi surullinenkin. Tunteet ovat, niitä ei voi paeta ihan helposti.
Iloa elämään lisää, kenellä tahansa, kun auttaa muita. Auttaminen vahvistaa ja voimaannuttaa jokaista. Ilo nousee pintaan, molemmilla, niin auttajalla kuin autettavalla, pienissä arjen asioissa.
Vähän voi olla todella paljon. Yksi oven avaisu tai kiireisenä kassajonon ohi päästäminen/pääseminen kirkastaa hetken. Tällaisia asioita mahtuu päivään usein vieläpä monta. 
 
Vähän on siis enemmän kuin heti kuvitella saattaa, silloin kun tämän vähän huomaa ja ottaa sen vastaan.

Sitä tyytyykin vähään, koska vähä, se on enemmän. Ettei ole itse asiassa kyse tyytymisestä, vaan ihan ilosta siitä, mitä on juuri sopivasti. Osata iloita, mitä on sopivasti.

Ilossa on kysymys kiitollisuudestakin, että juuri tämä tässä riittää. Enempää en tarvitse. Tämä, on juuri sopivasti.


' Ilo pintaa vaik syvän märkänis'

- Tämä lausahdus, tai kasku, on peräisin Karjalasta. Että aina pittää olla hymyssä suin ja heittää murheet vain olan yli. Jaa-a, onkohan tuo hyvä elämänohje sittenkään? Että olla aina reipas ja iloinen. Kun ei tunteita voi niin vain pois heittää. Jos on jotakin, se on. Suru vie aikansa, joskus koko elämän jopa, huoli vie tilaa ja vaatii huomiota.

Moni asia voi jonkun mielestä olla myös aina liian vähän. Jonkun, jolle ei riitä.
- Silloin, kun ei mikään riitä, silloin on suuri puute.

Pysähtyä elämänsä äärelle, itsensä luo, auttaa tyhjyyden tunteessa. Yksi kerrallaan voi tunteitaan kuoria, perata tai sitten antaa kasvaa. Ja jossakin vaiheessa joskus huomaa, että puutetta ei olekaan.



Pienet asiat. Aina hehkutan näitä: aamupuuron keittoa, käsin tiskausta, sukkien parsimista, merelle/järvelle katselua ja puun halaamista. Oravan katselua ja sen ihmettelemistä, miten ketterä se on.

Elämä on. Pientä vain. Ja suurta, koska pieneen sisältyy se kaikki.

Anna ilon kasvaa. Ruoki sitä kiitollisuudella ja pidä siitä kiinni. Se sitten lakkaa ujostelemasta ja alkaa viihtyä luonasi
yhä paremmin.



Merja



Lue myös toinen iloaiheinen kirjoitukseni: Palstailo

tiistai 6. marraskuuta 2018

Yhdeksän hyvää syytä elää


Jäsenen blogikirjoitus:

Yhdeksän hyvää syytä elää


Kävin lokakuun lopussa katsomassa Ryhmäteatterissa näytelmän "9 hyvää syytä elää". Odotin siltä paljon, koska arvostelut olivat hyviä ja näytelmää mainostettiin kertomukseksi syrjäytymisestä ja ulkopuolisuudesta. Tämä oli pitkästä aikaa näytelmä, joka kosketti syvältä. Myönnän, että tarvitsin nenäliinaa esityksen loppupuolella.

Ennen näytelmän alkua kuulin, kuinka takanani istuvat naiset marisivat, että taas tällainen harmaa  näytelmä. Lavastus oli harmaata ja päähenkilön nimi oli Klara Harmaa. Lopussa kukaan ei valittanut, ja aplodit olivat mahtavat.

Päähenkilö Klara on ilmeisen ahdistunut ja masentunut nuori nainen, joka on vastikään muuttanut pois kotoaan. Ongelmat ovat kasvaneet, ja lopulta hänellä on äärettömän vaikeaa edes käydä kaupassa. Koska hänen omahoitajallaan ei riitä hänelle aikaa, hän saa tehtäväkseen kirjata ylös yhdeksän hyvää syytä elää. Ensimmäinen hyvä syy on nukkuminen.


Klaran parantuminen alkaa tämän listan tekemisestä ja  koirasta, jota sen isäntä ei juomiseltaan jaksa eikä muista hoitaa. Koira on kuolemaisillaan, kun Klara löytää sen ja adoptoi itselleen. Koiraa eli Urho-Kalevaa esittää loistavasti Juha Kukkonen.

Klara ei mene ulos, mutta sitten talon asukkaat, joilla myös kaikilla on pahoja ongelmia, tulevat hänen luokseen Vähitellen Klara tutustuu muihinkin asukkaisiin,  kun alkaa auttaa muita. Klara näkee, kuulee ja tajuaa paljon paremmin asioita kuin muut ja hänellä on hyvä empatiakyky. Hän on melko varmasti erityisherkkä ja oppii käyttämään hienoa kykyään hyväkseen.


Näytelmän aihe on raskas, mutta siinä on paljon huumoria ja onnellinen loppu. Näytöksiä on 15.12. asti.



Pirre

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Itku, viestintuoja


 
Jäsenen blogikirjoitus:

Itku, viestintuoja

 


Sensitiivisenä ihmisenä itken helposti ja matalalla kynnyksellä erilaisista asioista. Kylmiä väreitä tuovasta musiikista, pieleen menneestä päivästä, oikealla hetkellä esiin tulevista kauniista sanoista ja stressistä sekä murheista. Kahden ihmisen välille syntyvästä jännitteestä ja helpotuksesta siitä, ettei syntynytkään riitaa. Syntyi vain tunne, joka jälleen kerran tuli ulos pienenä itkemisen hetkenä. Joskus hämmentävät asiat itkettävät.


Tuntuu, että aiemmin itku on valinnut minut, sillä se on ollut niin luonteva osa elämää. Tunteet ovat vieneet minua mukanaan, enkä ole aina pysynyt niiden perässä. Monta kertaa olen peitellyt itkemistä, mutten koskaan hävennyt. Itkeväkin ihminen voi olla rohkea ja voimakas, vaikka murtuva ulkokuori saattaa hämätä. En tiedä, mistä olen jo pienenä tyttönä saanut tällaisen, niin kovin viisaan, käsityksen.

Tällä hetkellä miettiessäni itkemistä ja suhtaumistani siihen, tulen siihen tulokseen, että viime aikoina yhä enemmän ja enemmän minä olen valinnut itkuni. Miettinyt, helpottaako se omaa hyvinvointia vai dramatisoiko vain. Pohtinut, olisiko joissan tilanteissa vain viisampaa sinnitellä ja olla itkemättä, päästä helpommalla. Siinä silmiä räpytellessäni ajattelen, että jos itku oikeasti on tullakseen, se kyllä tulee väkisin - ja pian.

Joskus tällaisissa tilanteissa valinnan joutuu tekemään muiden edessä. Valinta on sitä vaikeampi, mitä läheisempi ihminen on kyseessä. Empaattiselle työkaverille tuntuu jo pahalta valehdella, että kaikki on ok, ja poikaystävälle en enää edes pysty. On kuitenkin oikein olla itselleen armollinen ja jättää asioita sillä hetkellä sanomatta, jos ei vain jaksa. Useinmiten se itseä itkettävä asia on muiden ihmisten mielestä jopa pieni murhe. Siinä mielessä olen onnekas.


Armollisempaan suhtautumiseeni itkua kohtaan kuuluu myös, että itku itsessään on aina viesti jostain. Helpottaa kummasti omaa oloa, kun pysähtyy miettimään, mikä sen taustalla on. Alhainen verensokeri, aamuinen katse tai kommentti vai ihan oikea murhe?


Niin tai näin, se ottaa oman aikansa. Ja se menee ohi.


Anna











sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Ettei jäisi sanomatta

Jäsenen blogikirjoitus:

Ettei jäisi sanomatta 

 


Kun on liian myöhäistä. Sanoa enää mitään.

Aika ajoi ohitse.

Ei enää voi sanoa. Hän lähti jo.

Tämä on tapahtunut minulle useammin kuin kerran. En ole ehtinyt sanoa mitä piti. Olen niin hidas.

Mietin liian kauan, turhaan ja valitettavasti.

Pitäisi uskaltaa enemmän. Kun puhuminen tuottaa mahdollisesti juuri hyvää. Voi tukea toista.

Voi saada aikaan oivalluksia.

Pitäisi uskaltaa luottaa intuitioon. Intuitio kun ohjaa herkkää kuuntelijaa.

Intuitiota voi oppia kuuntelemaankin - vähitellen - paremmin ja paremmin.



Mitä hänelle nyt kannattaisi ja voisi sanoa , vai olisiko parempi olla hiljaa vaan?

Tällaista keskustelua sitä käy päänsä sisällä, monissa tilanteissa. Kun pitäisi osata lohduttaa, auttaa, tukea, sanoa juuri niitä oikeita sanoja.



Jäädessäni olemaan hiljaa, silloin kun sanoja ei löydy, on ollut yleensä se paras vaihtoehto.

Toisaalta sanoessani muutamia sanoja, jotka tuntuvat oikeilta, sekin on usein ollut varmaan oikea teko.

Kuuntelemalla yleensä oppii, mikä on oikein.

--

Muiden kuuntelua voi opetella päivästä päivään. Hän, jota kuunnellaan, tulee autetuksi itse asiassa paljon jo pelkällä kuuntelulla.

--

Kun on jättänyt tilaisuuksia käyttämättä, auttamiseen, läsnä olemiseen ja kuunteluun, puhumiseen, se on varsin inhimillistä. Seuraavan kerran voi kuitenkin tehdä toisin.

Olla rohkeasti läsnä.

Silloin kun on tilaisuus ja aika.

Silloin sen aika juuri on.






Merja




PS. Aiemmat tekstini sanojen merkityksestä: Sanan voima ja Sanomisen aika