keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Leppoisaa pääsiäistä!

   
Hyvä yhdistelmä: Olla pehmeä ja määrätietoinen, kuin tämä koskeloemo.

 Merja

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Erityisherkkänä työelämässä osa 1/5



Jäsenen blogikirjoitus:


Aloitin reilu kuukausi sitten työharjoittelun ja nopeasti tiedostin, että toisin kuin koskaan aiemmin, minun tulisi liikkua joka arkipäivä Helsingin varmasti pahimmassa joukkoliikennettä käyttävien ihmisten ruuhkahuipussa. 

Olipa kulkuvälineeni määränpäähän sitten juna + metro- tai juna + bussi-yhdistelmä, on ihmisiä kaikissa vaihtehdoissa kello kahdeksan ja neljän aikoihin aivan valtava määrä. Ahtaita käytäviä, töihin tai kouluun kiirehtivä ihmismassa ja vieri vieressä istuvien tai seisovien – jos istumapaikat ovat jo menneet – ihmisten kyljessä olemista. Puhumattakaan kaikista äänistä, tuoksuista, melusta ja valppaillaan olosta, jotta löytää oman paikkansa ja jotta hoksaa kääntyä oikeaan suuntaan.

Ensimmäisillä viikoilla touhu oli raskasta. Aamuisin ärsyynnyin ihmispaljoudesta ja kaikesta ”säädöstä”, joka liittyi aamuruuhkassa kulkemiseen. Yhtä raskasta, ellei jopa raskaampaa, meno oli iltapäivällä kotiin palatessa. Silloin eniten ärsytti se, jos joku valitti kuuluvaan ääneen omista murheistaan puhuessaan junassa puhelimeen. Kerran eräs matkustaja ”ojensi” reippain sanankääntein nuorta äitiä, joka ei myöskään toiminut ehkä parhaimmalla mahdollisella tavalla, jossa olisi otettu kanssamatkustajat huomioon. Iltapäivisin oli vain jo niin ”täynnä päivää”, ettei olisi jaksanut kuunnella näitä negatiivisia sanoja ja tarinoita.


Kyllä minua vieläkin toisinaan ärsyttää. Mieluummin valitsisin rauhallisemman työmatkan. Mutta koska olosuhteiden pakosta tällä tavalla on kuljettava, olen pohtinut asioita, joilla teen matkastani edes hieman mukavamman.



Menen istumaan, jos se vain suinkin on mahdollista


Olen aiemmin ollut ihminen, joka osaa hyödyntää kulkuvälineissä seisomisen ”liikunnan” kannalta. Enään en. Mikäli näen edes jossain sopukassa ihmisten keskellä tyhjän penkin, tungen sinne. Istun selkä suorassa ja todella tunnen istuvani, ja yritän kohdistaa huomioni siihen. Saan laittaa laukun syliini, eikä minun tarvitse väistellä junan tai bussin käytävällä muita ihmisiä, saati pitää jokaisella lihaksellani kiinni tasapainosta. Onneksi matka on nopeasti ohi, eikä istuakaan tarvitse kauaa.



Tuijotan omaa kulkureittiäni


Tiedostan muut ihmiset, mutta kävelen reippaasti eteenpäin vain keskittymällä eteenpäin liikkumiseen ja omiin askeleihini. Omalla kohdallani toimii: mitä nopeammin, sen parempi. Aluksi kuikuilin ympärilleni ja näin milloin ketäkin tuttuja, tosin tämä havannointi oli vain yksipuoleista. Nyt yritän olla vilkuilematta sinne tänne, koska se vie energiaa ja on myös kuluttavaa. Ihmisten tarkkailu on ihanaa, mutta ruuhkassa kannattaa keskittyä vain omaan, eteenpäin suuntautuvaan katseeseen voimia säästämiseksi.



Katselen ulos


Suuntaan katseen ikkunasta ulos, jos se vain on mahdollista. Se on rauhoittavaa, ja on mukava katsella heräilevää kaupunkia. Nautin myös ulkoilmassa kävelemisestä reittini varrella. Ulkoilma on raikkaampaa ja rentouttavampaa kuin sisäilma, joten siitä kannattaa ottaa kaikki irti. Silmäkin lepää, jos maisemat ovat miellyttävät.



Teen sen valmiiksi, minkä voin


Kotoa tai töistä ei ole kiva lähteä juosten ruuhkaan. Varaan aikaa aamuun ja lähtöön. Kaivan tarvittavat asiat (kuten vaikkapa matkakortin ja avaimet) hyvin saataville, jotta voin liikkua jouhevasti. Hyvin alkanut aamu on yleensä aloitettu valmistella jo illalla: kahvi valmiiksi, aamupala tehdyksi ja vaatteet ja tarvittavat tavarat tuolille odottamaan.



-Anna


(Kuva: Pixabay)

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Eläimet tuovat iloa elämään

Jäsenen blogikirjoitus:

Olen aina jotenkin tykännyt seurata eläinten touhuja. On mielenkiintoista nähdä orava juoksemassa takapihan aidan päällä, vaikka se ilmeisesti vain kiertää ympyrää ja etsii syötävää. Välillä se katsoo ikkunaan ihan kuin arvaten, että sieltä katsellaan. Tänä keväänä oravalla on ollut seuraa. Ne ajavat toisiaan takaa ja kulkevat aitaa ylös ja alas - kevättä ilmassa. Oravien ilo tarttuu itseenkin.

Eräänä kesänä ollessani mökillä västäräkki asettui useasti lähietäisyydelle terassin aidalle ja tarkkaili pihaa. Kun ilmeisesti havaitsi, että olen melko harmiton, se toi poikueensa mökin pihalle tekemään lentoharjoituksia. Siinä me sitten oltiin lintuperhe ja minä. En oikein uskaltanut tehdä pihalla mitään suurempaa, etten olisi häirinnyt. Oleilin terassilla ja seurailin niiden touhuja, miten emo ohjasi poikasiaan samalla seuraten miten reagoin. Kun annoin sen olla rauhassa, se tuli rohkeammaksi ja antoi pienokaisten olla pidempiä aikoja vain noin kymmenen metrin päässä.

Lemmikkieläimet, esimerkiksi koirat, tulevat usein lähelleni ja tunnen, miten ne haluavat kertoa asioistaan. Joskus ne haluavat vain rapsutuksia ja pyytävät lisää ja lisää. Mutta siinä on muutakin. Tunnen yhteyden niiden kanssa. Tänä aamuna töihin lähtiessäni huomasin, että naapuri oli lenkillä koiriensa kanssa. Toinen niistä huomasi minut ja jäi odottamaan, huomaanko hänet? Voi sitä ilon päivää, kun kävelinkin heitä kohti ja tervehdin juuri häntä. Sanoinkin, että tänään silittelen Maxia, kun se yleensä jää vähän taka-alalle toisen koiran ollessa aktiivisempi.

Olen ns. koiraihminen. Minulla itsellä ei tällä hetkellä ole koiraa, mutta saan useasti hoitaa tyttäreni pientä terrieriä, Elvistä. Kun se oli pieni, asuimme kaikki yhdessä. Mutta tyttären muutettua omilleen, hän otti hauvelinsa mukaan. Välillä huomaan, että minulla on sitä ja sen touhuja ikävä. Ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta tai hännän heilautuksesta. Sille on puhuttu paljon ja se on oppinut ymmärtämään sanoja. Tietysti tulee käytettyä paljon samoja termejä, jotka se on oppinut yhdistämään samalla toistettuun toimintaan. Itse huomaan Elviksen liikkeistä, että nyt se haluaa ulos tai on vailla makupaloja. Välillä se tuo leluja jalkojeni juureen -eiköhän leikittäisi.

Elvis on uteliaan touhukas pieni koira ja niin rakas meille kaikille. Sitä seuratessa, voin helposti arvailla, mitä se ajattelee. Niinpä töistä tullessa, voisin kuvitella sen mietiskelevän seuraavaa:

Nyt ovi käy, vihdoinkin! Nyt äkkiä ulos, maailma ja kaverit odottaa. Hector, naapurikylän suuri dobermann on taas merkannut kotiporttini. Sille voi vaan vähän hymähtää - merkki päälle ja se on siinä.

Naapurin ihana Bella - sen sulotuoksuja voisin haistella aamuun asti. Mutta ei auta, täytyy kiirehtää. Maailmassa on niin paljon haisteltavaa, kohdattavaa. Joskus joku ärähtää, mokoma. Miksi? Haluaisin vain leikkiä ja tutustua.

Tuo vanha mies - se haluaa aina vähän rapsuttaa. Heilutanpa häntää ja katson hellyttävästi. Kas noin, sainpas hänet hyvälle tuulelle.

Mitä - sanoitko syömään! Sorry kaverit, nyt tuli kiire. Kotona odottaa herkkupadat! Mutta hei, ei hätää, kohta nähdään, kun seuraava lenkki koittaa.


-Marjatta

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Erityisherkkyys, prinsessa ja media

Prinsessa Märtha Louise (keskellä).
Kuva: Hannu Sirkkilä
Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:

Erityisherkkyys sai 20.-21.3.2019 runsasta mediahuomiota Suomessa, kun Norjan prinsessa Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng olivat maassamme kirjansa ”Herkäksi syntynyt” esittelykiertueella pitäen Helsingissä ja Turussa esitelmät. Media, TV ja lehdistö, teki runsaasti haastatteluja ensisijaisesti tietysti Märtha Louisesta. Erityisherkkyys on vielä verrattain uusi asia, ja siksi prinsessan kaltaisen julkisuuden henkilön antamat kasvot ovat asian tunnettuudelle tärkeää. Tässä blogitekstissäni teen sisällönerittelyä siitä, mitä erityisherkkyydestä tuotiin esille viidessä mediaesimerkissä.
 

Aloitan tarkasteluni iltapäivälehdistä, jotka huomioivat norjalaisten vierailun selkeästi. Ilta-Sanomien Rita Tainola kirjoitti 20.3. julkaistun laajan jutun, jonka otsikkona oli "Suomessa tänään vieraileva prinsessa Märtha Louise avautuu asemastaan Norjan hovissa: Olen perheessämme alimmalla arvoasteella". Tekstin painopiste oli näin prinsessan asema Norjan kuningashuoneessa. Tainola mainitsee lyhyesti sen, miten Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng kertovat kirjassaan elämästään, ajatuksistaan ja muun muassa siitä, millaisia haasteita erityisherkkä ihminen kohtaa.

Iltalehden 20.3. julkaistussa, Elina Kirssin kirjoittamassa artikkelissa erityisherkkyys kytketään prinsessan kykyyn aistia huoneessa kuolleiden henkiä. Erityisherkkyyttä tässä tekstissä ei käsitellä ollenkaan. Sama sisältö näkyy tekstin pohjana olevassa kahden minuutin videoidussa haastattelussa, jossa Elisabeth Nordeng ei saa lainkaan puheenvuoroa. Yhteenvetona näistä kahdesta iltapäivälehdestä voidaan siis todeta, että ne eivät oikeastaan ollenkaan käsittele erityisherkkyyttä tai korkeintaan sivuavat aihetta.

Ylenn Lounais-Suomen TV-uutisissa 22.3. pääpaino on puolestaan selvästi erityisherkkyydessä. Uutistoimittaja Ari Welling kertoo alkuesittelyssä, että ”Sitä (erityisherkkyyttä) ei ole lääketieteellisesti todennettu sairaudeksi”. Lause on hämmentävä ja saattaa erityisherkkyydestä tietämättömässä herättää kysymyksiä: ”eikö vielä?” ja ”pitäisikö?”. Minna Rosvallin tekemä haastattelu on hyvin informatiivinen. Siinä tulee esille aistierityisherkkyyteen liittyviä asioita, erityisherkän itsetuntemuksen tärkeys ja se, miten erityisherkkyyden kanssa eläminen tekee siitä vahvuuden. Minna Rosvall haastattelee sekä Nordengia että Märtha Louisea, ja Elisabeth Nordeng saa kuvata heidän yhteistä liiketoimintaansa ja sen päättymistä. Nordeng jää TV-uutisoinnissa kuitenkin statistin asemaan selkeän painotuksen ollessa Märtha Louisen haastattelemisessa. Haastattelukuvaamisen ohella on kuvattu norjalaisten kirjojen signeeraamista, jolloin kirja itsessään tulee vahvasti näkyviin.

KoivuTV:n Johanna Koivun tekemässä haastattelussa haastateltavia kuvataan yhdessä toisin kuin Ylen uutishaastattelussa. Temaattisesti käsitellään erityisherkkyyden tunnistamista, elämää parisuhteessa, kritiikin vastaanottoa, uupumusta applikaatio-metaforalla, erityisherkkyyden hyötyjä sekä negatiivisia puolia ja sitä, miten tärkeää on löytää itselleen elämisen tapa erityisherkkänä. Märtha Louise mainitsee myös sen, että erityisherkkyys ei ole sairaus. Molemmat haastateltavat tuovat esille omia rauhoittumisen ja tasapainottumisen muotoja. Johanna Koivu asettaa vuorotellen kysymyksiä kummallekin norjalaiselle.

Vappu ja Marja Live -ohjelmassa 20.3. haastateltavana oli vain prinsessa Märtha Louise. Haastattelun sisältönä oli alussa hänen ja Elisabeth Nordengin perustama enkelikoulu ja tematiikka liikkui täysin enkelikokemuksissa ja -energioissa. Sen jälkeen sisältö kääntyi erityisherkkyyteen ja esimerkiksi siihen, miten Märtha Louise sai tietää asiasta Elisabethin ansiosta. Tämä osuus on lyhyydestä huolimatta selkeän perusinformatiivinen. Viimeinen, Vappu Pimiän esittämä kysymys käsittelee kuitenkin enkeliteemaa.

Esittelemissäni viidessä esimerkissä KoivuTV:n toteutus on ylivoimaisesti erityisherkkyysinformatiivisin. Johanna Koivun kysymykset ovat selkeitä ja liittyvät erityisherkkyyden ydinasioihin. Myös Ylen Lounais-Suomen uutisointi sisältää hyvää perustietoa. KoivuTV on kuitenkin pieni hyvinvointi-TV ja Lounais-Suomen uutisia katsellaan vain rajatulla maantieteellisellä alueella. Suurempi yleisö on ollut valtakunnallisen median varassa, joissa pääpaino erityisherkkyyden sijasta on siis ollut kuningashuoneessa, kuolleiden hengissä tai enkelikoulussa. Näin on lopulta melko vaikeaa päätellä, että onko erityisherkkyystietämys oleellisesti lisääntynyt Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin vierailun myötä. On toki huomattava myös se, että vierailijoiden erityisherkkyyttä käsiteltiin myös monissa lehdissä (Voi Hyvin, Anna, Me Naiset, Turun Sanomat).

Hannu Sirkkilä
HSP - Suomen erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja

torstai 28. maaliskuuta 2019

Kun pääsin Norjan prinsessan viereen istumaan

Yhdistyksen edustajia prinsessan seurassa.
Kuva: Satu Heinonen

Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:




 

Norjan prinsessa Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng kävivät Suomessa "Herkäksi syntynyt - meidän tarinamme" -kirjakiertueella. He esitelmöivät erityisherkkyydestä yleisötapahtumissa Helsingissä ja Turussa. HSP - Suomen erityisherkät ry:n toiminnanjohtajana sain olla mukana esittelemässä yhdistyksen toimintaa tilaisuuksien osallistujille ja kuulin luonnollisesti esitelmät molemmilla paikkakunnilla.


Olin lukenut Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin kirjan ja kirjoittanut lukukokemukseni pohjalta tekstin tähän blogiin. Vaikutuin ja vakuutuin kirjasta, ja odotukseni olivat korkealla. En pettynyt. Mutta olisin halunnut saada puhujilta vielä enemmän, koska siksi vakuuttavia he olivat ja puolitoistatuntinen oli liian lyhyt aika erityisherkkyyden monivivahteisempaan käsittelyyn.


Kuten kirjassa, Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng toivat esitelmissään esille omaa erityisherkkyyttään piirteineen, kokemuksineen ja itsetuntemusprosesseineen. Juuri tämä oman elämän kokemusasiantuntijuus oli vaikuttavinta heidän esitelmissään. Elisabeth kertoi kokemusesimerkkinä lentoasemien ärsyketulvan ja ylikuormittumisensa ja Märtha Louise ystäviensä kanssa olon, kun hänen on välillä päästävä ”pihalle”, kun ystävyyden nautintoa ja iloa tulee yliannoksina. Tällaiset esimerkit olivat mainioita, koska ainakin minut ne herättivät pohtimaan oman erityisherkkyyteni ylikuormitustilanteita.


Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin kirjan ja samoin esitelmien dialoginen rytmiikka loi minussa mielenkiintoisen samaistumispinnan vuorotellen molempiin. Kun Märtha Louise kertoi jotakin itsestään, ajattelin että ”juuri noin, tämäpä sopii minuun!”. Elämyshakuisuudessani hänen erittelynsä tuntui tutulta. Mutta kun hetken kuluttua Elisabeth kertoi jotakin voimaantumisestaan ja totaalisesta vetäytymisestä luontoon ja yksinäisyyteen koiransa (jota minulla ei kylläkään ole!) kanssa, oli sekin minulle kovin tuttua. Mutta tällaisia me erityisherkät olemme: toisaalta erilaisia ja kukin omanlaisia persoonia ja erityisherkkyyserityisiä, mutta silti meissä on niin paljon samaa ja yhdistävää. Yhdistävää voi olla, kuten Märtha Louise ja Elisabeth toivat esille, esimerkiksi itseen kohdistuvat korkeat odotukset, jopa kritiikki, tai omien ja toisten energioiden ja tunnetilojen tunnistaminen.


Lopussa tehtiin magneettiharjoitus. Magneetti kerää energioita, joita olemme saaneet päivän mittaan toisilta tai joita olemme luovuttaneet toisille. Turussa harjoitus toimi minulla mainiosti, mutta Helsingissä olin ylivirittynyt. Tällaisia pienimuotoisia harjoituksia olisi voinut olla enemmänkin. Ne olisivat keventäneet sinänsä perinteellistä esitelmäasetelmaa ja aktivoineet yleisöä. Harjoitteet voisivat olla näkyvämmin esillä kuin kaavamainen kysymysosio, varsinkin kun Turussa esitetyt kysymykset olivat osin vielä hieman hämmentäviä. Norjalaisilta kysyttiin muun muassa erityisherkkyyden yhteyttä paranoiaan tai ADHD:hen. Hyviä kysymyksiä, mutta eiväthän Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng ole näiden osalta asiantuntijoita eikä sitä voi heiltä vaatia.


Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng ovat kokeneita ja karismaattisia esiintyjiä. He ottavat niin sanotusti yleisönsä ,ja muodostuu tiheäenerginen tunnelma. Erityisherkkyyteen liittyvän tietämyksen kannalta on hyvin tärkeää se, että enemmän tai vähemmän julkisuudessa olevat ihmiset Suomessa, Norjassa tai missä tahansa tuovat esille omaa erityisherkkyyttään. Prinsessa Märtha Louise on rohkean tien kulkija ja meille muille erityisherkille voimaannuttavana esimerkki. Hänen ja Elisabeth Nordengin tapahtumista jää mieleenpainuvaksi muistoksi se, kun sain Turun tilaisuuden vapaaehtoistyöntekijöiden yhteiskuvassa istahtaa oikean prinsessan viereen. Kiitos tapahtuman tuottaja FreeFlowFactoryn Catarina Degermanille ja Minna Linkolalle, että sain olla mukana mainiossa yhteistyössä.

Hannu Sirkkilä
HSP - Suomen erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Kaikenlaisia tunteita


Jäsenen blogikirjoitus:




Omien tunteiden tarkkailu on alkanut kiinnostaa minua yhä enemmän viime vuosina. Luulen, että tunnistan tunteeni nykyään melko hyvin, mutta tulevat ne silti usein puskista ja yllättäen. Jokin päivä saattaa olla neutraali ja tunnelmaltaan rauhallinen, mutta toisinaan mennään ylös ja alas ja vaihdellaan skaaloista toiseen.

Olen huomannut, että keväisin herää vahvempia tunteita kuin muina vuodenaikana. On vaikeampi löytää välimaastoa, ja tunteet ovat ”joko - tai.” Kevääseen ja tulevaan kesään liittyy myös erilaisia odotuksia, ja välilä tuntuu, että edessä olevien asioiden hehkutus ja luonnon jatkuva muuttuminen tarvitsisivatkin itseltä enemmän aikaa sopeutua. Ikään kuin etten olisi vielä ”valmis”, vaikka ihmiset ympärillä tuntuvat kovin olevan.

Tavallisena ja hieman harmaana keskiviikkoaamuna olin matkalla kotoa. Edessä oli päivä, joka sisälsi muutaman selkeästi jännittävämmän ja hieman stressaavan elementin. Olo oli jotenkin melankolinen, vaikka samalla olin innostunut näistä edessä olleista asioista.

Olin keskittymistä vaativassa paikassa ylittämässä tietä ja kiiruhdin suojatielle päästäkseni sen yli samaan aikaan toisen jalankulkijan kanssa. (Tienylitykset ovat aina vähän hankalia – mistä tietää, onko autoilija nähnyt minut, mitä jos hän hermostuu, tai mitä jos hän vaatii minua menemään yli vaikken haluaisi? Pitääkö joka kerta hapuilla kiitosta?)

Tienylityksemme oli tietä antaneen autoilijan mielestä virhe. Hän avasi ikkunan ja alkoi huutaa ja nimitellä vieressä kävellyttä miespuolista henkilöä, joka oli selvästi menossa töihin. Menin lukkoon ja tuijotin napakasti eteenpäin jatkaen matkaani, samalla ahdistuen ajatusta että itsekin saisin ”huudot”. Sävy oli aggressiivinen ja töykeä.

Tilanne oli sellainen, jota kukaan ei olisi halunnut kokea ensimmäisenä asiana aamussaan. Tienylityksen jälkeen ja autoilijan häivyttyä minun piti vielä jatkaa matkaa, ja kyyneleet alkoivat valua poskellani, koska kokemus tuntui niin pahalta.

Hetken annoin itseni itkeä ja saavuin kohteeseeni, jossa piti taas olla ”reipas”. Siellä yleistunnelma olikin hyvä, joten mieleni rauhoittui. Selvisin jännittävästä haasteesta hienosti, ja puhelimessa haastattelemani naisen sydämellisyys tarttui minuun. Sen jälkeen oli vaikea olla surumielinen.

Kaikki nämä tunteet puolessatoista tunnissa.

Iltapäivällä sain mielestäni töykeää asiakaspalvelua it-asiantuntijalta. Yritin itse olla rauhallinen ja luottaa sanomaani, vaikka hän pisti minulle vastaan. Helpotti, kun huomasin, että hän taisi kohdella muitakin apua tarvinneita samalla lailla.



Tunnerikasta maaliskuun loppua!

- Anna 



(Kuvassa Pawel Althamerin veistoksia HAM-kulmassa Helsingissä. )

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Toivon kevättä



Jäsenen blogikirjoitus:



Miten tärkeitä ovat kaikki pienetkin valoilmiöt talviaikaan: jään hohde ja lumisen maan tuike kovalla pakkasella ja ne auringon pilkahdukset.

Minulla kotona on yksi nurkka, johon talviaurinko jossakin vaiheessa helmikuuta alkaa osua, silloin vielä pienen hetken. Se on tärkeä se aurinkopaikka. Siinä kun seison ja teen tasapainoharjoitusta, toivoni ylenee. Mikä ihanaa, kun nyt tuo valoruutu on vain kasvanut kaiken aikaa.

Olen toivon ihminen. Elän toivosta. Siksi myös alkavan kevään valot, pienet läikät ja jo loistavat aurinkopäivät, puhuttelevat ja ovat kuin majakkani kohti tulevaa.

Toivo kantaa, kuin valonsäde ikään. Ilman toivoa ei ole… ei ole mitään mihin tarttua. Toivossa on kaikki. Täydellisessä pimeydessä valaisee vain toivo.

Kun erityisherkkänä koen raskaita asioita tai otan pieniäkin asioita raskaasti, huonon olon keskellä toivo kantaa eteenpäin. Joskus se paha olo on ohitse.

Toivoa voi ruokkia ja kasvattaa, pienin keinoin. Pidä pieniä lepohetkiä päivän lomassa, anna aikaa sille ololle, mikä vallitsee. Itke. Sure. Nuku kun voit. Tee arkisia asioita, niitä mitä pitää. Ole kuulolla.

Sitten tulee se hetki, kun jokin aukeaa kuin pilvet repeäisivät. Se on vain pieni murtuma tai leveä vuo. Sitä piti odottaa.


Merja

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Virtaavaa vettä


 Jäsenen blogikirjoitus:
Ihana auringonpaiste siivittää askeleitani, kun kävelen tapaamiseen. Keväinen aurinko sulattaa nopeasti lumet ja saa joen kuohumaan. Katselen hetken vuolasta veden virtaamaa ennen kuin astun sisään kahvilaan. Olen odottanut tätä tapaamista, sillä edellisestä on aikaa varmaankin nelisen kuukautta. Ajat eivät vain ole sopineet yksiin joulun ja vuodenvaihteen kiireiden ja matkojen takia. Tutussa kahvilassa odottaakin jo kaksi naista. Pöytään paistaa aurinko.

Tutustuin heihin viime keväänä Suomen erityisherkät ry:n jäsenilleen järjestämässä voimaryhmätyössä. Ryhmämme teema liittyi työelämän tavoitteisiin ja haasteisiin. Itse voimaryhmätyöskentelyn päätyttyä olen tavannut näitä kahta ystävää noin kerran kuukaudessa ennen vuodenvaihteen taukoa. Tapaamiset ovat olleet voimaannuttavia ja rikastuttaneet elämääni.

Kahden tunnin tapaamisessa keskustelun aiheet vaihtuvat iloista suruihin. Olemme vertaistukena toinen toisillemme. Välillämme on iloinen, toisen huomioon ottava ja lämmin yhteys. Kukin saa kertoa omista kokemuksistaan erityisherkkänä ja tulla kuulluksi. Muistamme myös voimaryhmässä itsellemme asettamamme tavoitteet ja keskustelemme niiden toteutumisesta tai niihin liittyvistä haasteista. Tuemme toisiamme niiden toteuttamisessa.

Vuoden kuluessa asetettuihin tavoitteisiin on saattanut tulla muutoksia. Elämä on ehkä vienyt uudelle polulle ja alkuperäinen tavoite ei enää palvelekaan tarkoitustaan. Tämä on aivan normaalia ja liittyy elämän kulkuun. Tavoitehan on asetettu sen hetkisen tilanteen valossa. Toteamme kuitenkin yhteen ääneen, että meidän kaikkien elämässä tai ajattelussa on tapahtunut muutosta. Yhteisellä työskentelyllä on varmasti ollut oma merkityksensä tässä.

Ennen kuin poistumme, keskustelemme vielä hetken niitä näitä ja sovimme huhtikuun tapaamisesta samassa paikassa. Mietimme myös, voisimmeko tehdä jotain muuta yhdessä: kulttuuria tai kävelyretkiä. Tässähän on koolla kolme samanhenkistä ihmistä. Olen kiitollinen tästä vertaistuesta ja myös voimaryhmätyöskentelystä. Ilman sitä en todennäköisesti olisi tavannut näitä ihania ihmisiä - puhumattakaan niistä oivalluksista, joita olen saanut opiksi elämäni polulle.

Marjatta



perjantai 1. maaliskuuta 2019

Erityisherkkä Anni löytää aarteen (satu)


Jäsenen blogikirjoitus :
 

Suomen Erityisherkät ry: n teema tänä vuonna 2019 on lapset ja nuoret.
Teeman ja alkavan kevään innoittamana julkaisemme tämän sadun muodossa kirjoitetun blogitekstin.



 


Anni juoksi metsätietä. Juoksi ja juoksi, hengitys huuruten, läähättäen aivan. Karkuun, jotakin.

Anni oli ollut metsikön rannassa leikkimässä, piirrellyt kuvia hiekkaan, koristellut niitä kävyillä ja pikkukivillä ja se oli ollut niin hauskaa, että aika oli aivan unohtunut. Kuten niin monta kertaa ennenkin.

Anni oli sellainen. Hän uppoutui tekemisiinsä niin, että unohti niin kodin, äidin, isän ja veljen. Koulun ja opettajat, ne ilkeätkin. Anni oli lahjakas ja herkkä, se tiedettiin. Hänelle itselleen oli tärkeää kuitenkin vain se, että sai tehdä. Unohtua...

Nyt, kesken leikin, oli tapahtunut jotakin: Jokin... oli noussut merestä ja Anni oli pelästynyt pahanpäiväisesti. Hän oli lähtenyt juoksemaan, sydän tykyttäen ja polvet vetelinä kuin joskus unessa. Hän oli nostellut polvia toinen toisensa jälkeen, pian pian isolle tielle.

Tuo jokin vain seurasi Annia. Se oli iso ja sarvipäinen, ja aivan valtavan pelottava, ei ihminen, ei eläin, ei mikään tuttu ollenkaan. Mitä tapahtuu? Anni ajatteli läkähdyksissään, mutta nyt piti vain juosta eteenpäin. Pian pääsikin Anni isolle tielle.

Hän tunsi olevansa turvassa, ja jatkoi matkaa kotia kohti. Säikähtäneenä, mutta kunnossa. Eikä puhunut tapahtuneesta kenellekään. Ei edes koulussa.
















Metsän ranta odottaa

Mutta miten uskaltaa taas metsän rantaan? mietti Anni seuraavana päivänä. Siellä odottaisi leikki, puuystävät ja pikkueläimet. Annin pitäisi päästä sinne. Pitäisi uskaltaa.

Ottaisiko koulukaverin mukaan? Vai pyytäisikö Veliä tulemaan? Ei, ei se kävisi, ovat liian meluisia ja touhuisia, ei. Olisi uskallettava mennä yksin vaan.

Siis koulun jälkeen reppu selkään ja reippaana metsää kohti. Orava tervehti Annia: naks naks ja jänis heilautti korviaan. Anni hyppeli jo pian metsän rantaa pitkin, mutta jalat hieman upposivat hiekkaan joka askelella.

Linnut olivat aloittaneet jo kevätlaulajaisensa ja ilta oli kuulas. Äänet kilisivät kuin keijukaisten kellot. Mutta miksi Annin jalka upottaa hiekkaan niin ettei tahdo ylös saada?

Annin sisällä värähti, onko se SE taas? Anni kiskoi jalkoja hiekassa, ei onnistunut enää hyppely, voi miten tässä oikein näin kävi… Jänis, peura, ja kettu, auttakaa! huusi Anni.

Anni heittäytyi pitkälleen, raahasi itseään käsien varassa kaikin voimin, pois hiekalta. Kohta juoksi isolle tielle ja kotiin.
















On rohkaistava mielensä
 

Aamulla koulussa oli Anni jälleen aivan hajamielinen ja mietti tapahtunutta. Koulun jälkeen ikävä metsään taas vain kävi niin sietämättömäksi, että oli päästävä, oli päästävä sinne. Tuli mitä tuli.
 

Vaikka Annia pelottaisikin, hän on myös hyvin rohkea, niin nytkin.
Anni juosta kipitti metsään ja pian hieraisi silmiään: metsän ranta... mitä? 

Se siinsi nyt turkoosina!

Jokin on värjännyt veden mielivärilläni! Miten ihanaa! ajattelee Anni.
Vesi ei pelkästään ollut turkoosi, se vaikutti muutenkin oudolta, se ei ollut lainkaan ennallaan. Ja se nousi ja laski ja huokaili: - Anni, tule tänne… Anni, tule.

Anni katseli ja kallisti päätään, kuulosteli ja kysyi: - Miksi?

Anni, tänne, tänne, vesi huokasi. Mutta Annipa ei mennyt.



Silloin vedestä ajautuikin jotakin rantaan…

Mikä se oikein on? Anni vilkuili varovasti esinettä.
 

Sehän on pieni punainen rasia! Anni poimi rasian käteensä. (Eikä häntä pelottanut enää yhtään.)
Ja hän muisti jotakin, hämärästi. Hän muisti sen, miten äiti kerran heitti, juuri tämän saman rasian mereen, kauan kauan sitten. Tai sitten se oli vain unta.

Nyt punainen pieni rasia oli tässä. Meri oli tahtonut antaa aarrerasian Annille. 


Anni laittoi rasian varoen ja huolella käsivarren alle ja vei kotiin. Vähän vaan huolestutti.

Kuitenkin, kun äiti sitten näki meren aaltojen hiuduttaman aarrerasian Annilla, hän oli ensin hämmästynyt ja sitten miettiväinen. Tuo, mitä Annilla oli mukanaan, toi paljon muistoja mieleen...
Siitä ajasta, kun kaikki oli sattunut liikaa. Lapsen menetys oli ollut kuin toivo ja ilo olisi kadonnut elämästä. Niin, hän oli silloin heittänyt uudelle vauvalle tarkoitetun aarrerasian mereen.

Äiti sitten yllättäen hymyilikin Annille ja sanoi: - No mutta minun pieni tyttöni… mitäs sinulle oikein kuuluu?
Ihan kuin äiti olisi huomannut Annin pitkästä aikaa!


Kuvat: Pixabay
 Annia nauratti.  - Eikähän hän mikään niin pienikään enää ollut! Sentään 7. Mukava oli olla nyt kuitenkin tässä, äidin sylissä.

Mitä jos nyt katsellaan yhdessä vähän valokuvia siitä kun sinä ja Veli olitte pieniä, sanoo äiti.
Niin he tekivät.



Tosi voi olla satumaista

Rasiasta tuli muistorasia. Anni kätki sinne muistoja, salaisuuksia monia.
Ja usein edelleen hän leikki mielipaikassaan, metsäisen saaren rannassa. Velikin oli joskus mukana.

Meri oli jälleen entisensä kuin myös ranta ja metsä. Puut joskus kuiskailivat Annille, jänis heilutteli korviaan tervehdykseksi ja linnut helisivät, niin, aina vain kauniimmin.
 

Anni oli iloinen ja tyytyväinen.


Merja

tiistai 26. helmikuuta 2019

Erityisen hyviä kirjoja erityisherkkyydestä

Kuva: Pixabay

    

 

 

 

 

 

 

        

 

 

Toiminnanjohtajan blogi:

Anna kirjoitti blogissaan hyvistä, kolahtavista herkkyyskirjoista. Hän kirjoitti hyvää esittelyä syksyllä ilmestyneestä Suvi Bowellanin uudesta kirjasta ”Ihana herkkyys”. Toinen uutukainen on Norjan prinsessa Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin kirja "Herkäksi syntynyt". Onkin ilahduttavaa, että viimeisten kuukausien aikana on tullut hyviä lisäyksiä erityisherkkyyskirjallisuuteen, koska kyllähän tämän alan kirjallisuus kokonaisuudessaankin vielä pienen hyllytilan täyttää.

Tiedustelin Suomen Erityisherkät ry:n jäsenkirjeessä erityisherkkien omia suosikkikirjoja. Eve vastasi tähän hienosti, että jopa kaikki ovat olleet hänelle merkittäviä: ”Melkein jokainen kirja on se kaikkein vaikuttavin juuri sillä hetkellä, kun sitä lukee”. Hänelle ensimmäisiä aiheeseen liittyviä kirjoja oli Sylvi-Sanni Mannisen kirja ”Outolintu, erilainen”, joka on jäänyt mieleen ja jonka lukemista Eve suosittelee, koska se auttoi häntä ymmärtämään monia tärkeitä asioita.

Myös Pirjo toteaa kaikkien hänen lukemiensa erityisherkkyyteen liittyvien kirjojen olleet vaikuttavia. Erinomaiseksi peruskirjassa hän mainitsee Heli Heiskasen ”Herkkyyteni voima”. Sanna on samoilla linjoilla Pirjon kanssa Heli Heiskasen kirjasta ja hän kirjoittaa: ”Ostin sen, kun tajusin olevani herkkä. Kirja auttoi ymmärtämään itseäni paremmin. Se on erinomainen peruskirja. Käsittelee herkkyyttä kattavasti.” Pienen otoksen perusteella Heli Heiskasen kirjan lukeminen näyttäisi olevan monille merkittävä kokemus, koska myös Kirsi mainitsee sen olleen hänelle ”merkityksellinen ja osaltaan luoneen polkua erityisherkkyyden kanssa elämisessä”.

Erityisherkkien suosikkilistalle nousee useasti mainittuna Janna Satrin kirja ”Sisäinen lepatus” ja Merja toteaa sen vaikutuksen olleen itselle merkittävän. Ilahduttavasti myös aluksi mainittu Suvi Bowellanin uusi kirja ovat löytänyt tiensä erityisherkkien luettavaksi. Kirsi kirjoittaa kirjan olevan ”kaunis kirja ja aivan kuin sielunsisko olisi sen kirjoittanut.”


Mikä sitten puuttuu? Tähän kysymykseen sain muutamia oivallisia kommentteja ja ideoita. Koska erityisherkkyys asiana, teoriana ja ilmiönä on Suomessa vielä hyvin uusi, ymmärrettävästi monet tarpeelliset kirjat ovat vielä kirjoittamatta. Eve kaipaa jonkinlaista erityisherkän selviytymisopasta, joka neuvoisi ja kannustaisi rohkeammin olemaan juuri sitä mitä on: ” Meitä on moneksi, joku arvostaa enemmän tieteellistä todistusta, kun taas itse luen mieluummin kokemuspohjaisia teoksia”.

Suvi tuo esille nuoret, sillä hänen mukaansa pitäisi ehdottomasti olla jokin riittävän lyhyt, selkeä ja ymmärrettävä opus nuorille. Hän kuvaa ideaansa tarkemmin seuraavasti: ”ei vaikeita termejä ja asiat esitetty niin että voisi ymmärtää olevansa positiivisella tavalla erityinen. Höystettynä vaikka pienillä tosielämän esimerkeillä miten selvitä paremmin kuormittavista tilanteista ja mitä mahtavia asioita erityisherkkyys voi elämään tuoda.”

Suvilla on myös toinen idea eli terveydenhuoltoalan ammattilaisille/opiskelijoille suunnattu riittävän akateeminen tietokirja, jotta sielläkin tietoisuus tavoittaisi tämän vuosikymmenen. Suvin huomio onkin tärkeä, koska selvästi tarvittaisiin eri ammattiryhmille tietoa erityisherkkyydestä. Lisäksi yksi tärkeä teema odottaa kirjoittajaansa, ja jonka Kirsi tuo esille eli erityisherkkänä työelämässä teemasta voisi lukea enemmänkin.

Käyttämäni pieni otos suosikki- ja merkittävistä kirjoista tuo esille yhden mielenkiintoisen piirteen. Kukaan ei maininnut Elaine N. Aronin kirjoja. Häneltä on suomennettu neljä kirjaa, jotka varmasti monet ovat lukeneet ja jotka muodostavat keskeisen tutkimuksellisen tietoperustan erityisherkkyydestä. Mutta sen ohella oma suomalainen erityisherkkyyskirjallisuus on hyvin tärkeää. Toivottavaa onkin kirjojen kirjoittamisen ja julkaisemisen monipuolistuminen.

Hannu Sirkkilä

tiistai 12. helmikuuta 2019

Herkkyyskirjasta – nämä kolahtivat




Kuva: Anna Horppu



Jäsenen blogikirjoitus:

Erityisherkkyydestä kertovat julkaisut ovat viime vuosina lisääntyneet, ja Suomessakin on innostuttu kirjoittamaan herkkyysteemaisia kirjoja. 

On valtavan hyvä asia, että tieto erityisherkkyydestä leviää – siitä on hyötyä sekä herkille itselleen että ihmisille heidän ympärillään. On hyvä saada tutkittua tietoa, mutta myös lukea mielenkiintoisista, samaistuttavista kokemuksista. 

Jos erityisherkkyys aiheena kiinnostaa, kannattaa syventyä Elaine Aronin suosittujen kirjojen lisäksi myös suomalaisten teoksiin – ainakin Janna Satrilta on ilmestynyt muutama vuosi sitten kirja nimeltä Sisäinen lepatus – herkän ihmisen tietokirja (Viisas elämä, 2014) ja Heli Heiskaselta teos Herkkyyden voima – opas omannäköiseen elämään (Origonova, 2016). Kannattaa tutustua vaikkapa oman lähikirjaston valikoimaan – teemasta on paljon kirjoja tarjolla. Muun muassa Janna Satrilta on tulossa tämän vuoden puolella myös uusi tietokirja erityisherkkyydestä.

Viimeisimpänä ”herkkyyskirjana” luin Suvi Bowellanin kirjan Ihana herkkyys – rikasta elämää kaikilla aisteilla (Otava, 2018). Bowellanin teos kuuluu Hidasta elämää –kirjasarjaan. Kauniisti kuvitettu ja helposti lähestyttävä kirja on pullollaan syvällisiä, mutta käytännönläheisiä ajatuksia erityisherkkyydestä. Kouluttajana ja luontaishoitajana työskentelevä Bowellan kertoo avoimesti myös omista kokemuksistaan ja tilanteistaan erityisherkkänä, huumoria ja lempeää suhtautumista unohtamatta. Kirjan takakannessa hän muistuttaa: ”Erityisherkkyys voi olla supervoima!”

Listasin alle Bowellanin kirjan kohtia, jotka ”kolahtivat” minuun aivan erityisesti:


”Herkillä on heikkoutensa, kuten kaikilla muillakin. Kuormittavissa tilanteissa erityisherkällä saattaa olla hämmennystä aiheuttavia toimintatapoja, kuten puhumattomuus, katsekontaktin välttely, sulkeutuneisuus, eristäytyminen ja kerta kaikkiaan vuorovaikutuksesta kieltäytyminen. Silloin painostus, inttäminen ja kuulustelu ovat vihoviimeisiä tapoja saada herkkä tulemaan kuorestaan.”

 

Tämä kolahti. Olen pitänyt tätä toimintatapaa lähinnä itsekkyytenä ja pitkävihaisuutena. Onko se sitä, vai sittenkin osa erityisherkkyyttä? Toimintatapa on kieltämättä hämmentävää ja epäkohteliasta aikuiselta ihmiseltä. Tämän oivallettuani pyrinkin kiinnittämään asiaan huomiota; kun joku asia ärsyttää tai olen ylikuormittunut, yritän puhua tilanteestani, vaikka se aluksi vaikealta tuntuukin. Toisaalta tuntuu väärältä pakottaa itsensä puhumaan. Niinkuin ystäväni sanoi, ”tilanne kyllä annetaan.”


”Vilkas mielikuvitus on tuonut mukanaan myös taipuvaisuuden liialliseen murehtimiseen ja valmisteluun. Etenkin rasittuneena ryhdyn tekemään pääni sisällä analyyseja ja päätelmiä ja maalailen erilaisia skenaarioita. Mietin, mikä kaikki voi mennä pieleen ja kuinka parhaiten varautua erilaisiin tilanteisiin.” 


Hyvässä valmistautumisessa on puolensa ja puolensa. Toisaalta sillä voi säästää aikaa ja turhaa ”säätöä”. Matkoille valmistautuminen on aivan oma asiansa, josta Bowellankin kirjoittaa kirjassa. Aina voi kuitenkin kysyä apua ja uskaltaa luottaa siihen, että ”perusasiat” on valmisteltu hyvin. Yleensä huomaan itsekin murehtineeni montaa asiaa turhaan. Se kannattaa muistaa tulevissa tilanteissa: viimeksikin olisin selvinnyt hienosti vähän vähemmällä miettimisellä.


”Herkässä tuntoaistissa on hyvätkin puolensa. Oikeanlainen kosketus tuntuu taivaallisen ihanalta, tuulenvire voi tuntua rakastavalta hyväilyltä, auringon lämpö saa koko olemuksen kihelmöimään nautinnosta. Nautinnollinen suihku voi saada mielihyvähormonit hyrräämään. Herkkä keho toimii myös oivallisena kompassina kertoen siitä, mikä on itselle hyväksi ja mikä ei.”

 

Yhteys omaan kehoon ja kehon viestien kuunteleminen tuovat minulle läsnäoloa. Oikeanlainen kosketus ja vaikkapa jalkahieronta tapahtuvat ”tässä ja nyt”. Viime aikoina olen keskittynyt luottamaan kehon viesteihin uusista ideoista – jos idea tuntuu kutkuttavalta kehossa, se kannattaa toteuttaa!


”Kun mieltä kaihertavat asiat saa pois päiväjärjestyksestä, olo kevenee tonnin verran. Kun kantaa vastuunsa ja selvittää solmussa olevat asiat, saa palkkioksi helpotuksen tunteen.”

Stressaavia, harmittavia ja tylsiä asioita kohtaan on ihan ok tuntea ärsytystä ja työntää niitä sivuun – ”teen sen huomenna.” Olen kuitenkin omalla kohdallani huomannut, että en kykene unohtamaan tai kunnolla työntämään taka-alalle asioita, jotka stressaavat jollain tapaa. Vaikka kirjoittaisin ne ensi viikon to do –listalle, ne palaavat sieltä mieleeni muistuttamaan. Siksi itsekin olen nähnyt parhaimmaksi vaihtoehdoksi hoitaa asiat saman tien, mikäli mahdollista. Näin aivokapasiteettia jää muille, iloisimmille asioille.


”Saatuani tietoa erityisherkkyydestä aloin nähdä oman elämäni tapahtumat uudessa valossa. Koin suurempaa ymmärrystä ja myötätuntoa itseäni kohtaan. Helpotuksen tunne oli valtava. Nyt minulla oli jokin viitekehys, jonka pohjalta opetella tunnistamaan omat rajani, löytää erityiset kykyni ja suunnitella elämääni niin, että siinä on entistä enemmän hyvinvointiani tukevia elementtejä.”

Tämä on yksi erityisherkkyyden oivaltamisen parhaimmista puolista. Joka päivä voi oivaltaa itsekseen jotain uutta herkkyydestä. Välillä mieli palaa menneeseen, ja selittää menneitä tapahtumia, tai hakee ymmärrystä sille, miksi joku on kohdellut niinkuin on kohdellut. Tärkeintä on mennä reippaasti eteenpäin, omaa herkkyyttään hienotunteisesti kuunnellen. 


Kursivoidut tekstit ovat otteita Suvi Bowellanin kirjasta Ihana herkkyys – rikasta elämää kaikilla aisteilla (Otava, 2018).



Anna


lauantai 9. helmikuuta 2019

Ethän koske tuntosarviini



Jäsenen blogikirjoitus:

Jonottaja puhuu puhelimeen laiturilla. Neuvoo suuntia. 

Teen oletuksia puhujan ja kuulijan suhteesta. Veikkaan, että henkilö, joka kohta ilmestyy juttelemaan soittajalle, on sama kuin äsken langan päässä kuunnellut. 


Katson, kun massat nousevat viereiseen bussiin. Olen huojentunut, että minulla on edessäni tilavampi auto. On todennäköisempää, että matkan aikana kukaan ei potki penkkiäni.


Sisällä kaukobussissa en kuule kuulokkeideni sisältöä auton hurinalta. Huomaan, että käytävän toisella puolen joku vaihtaa asentoa. Kuulen jonkun toisen kuulokkeista tulevan musiikin desibelit.


Auton takaosassa haukahtelee koira. Etualalla matkustava henkilö haukkaa evästä. Tunnen sen aromit sieraimissani.


Ei, en matkusta ruuhka-aikaan. Tämä on erityisherkälle kevyt tie. Mikään mainitsemistani ärsykkeistä ei ole liian voimakas, vaikka tuntosarveni rekisteröivätkin ne. (Ison osan suodatin pois tästä tekstistä.)
 

Muistan toisenlaisen ajan. Kun bussimatka pilasi päiväni. Kun ihmisikä herkkänä oli vielä selvästi lyhyempi enkä vielä tuntenut itseäni yhtä hyvin.

Tätä kirjoittaessa tuntosarveni tärisevät. Liikahtelevat pienimmästäkin impulssista. Liikettä ei voi hallita. Tuntosarvet värisevät kaikkiin ilmansuuntiin vuorollaan ja välittävät viestejä lämpötilasta, valon määrästä, ympäristön tunnelmasta ja omasta vireystilastani. Ihan kuin ilmansuuntia olisi enemmänkin kuin kahdeksan.


Erityisherkkyys ei ole sairaus eikä diagnoosi vaan synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus. Erityisherkkyyttä tutkineen Elaine N. Aronin mukaan herkkyys on hyödyllinen ominaisuus yhteisössä: muuten se ei olisi säilynyt. Ihmiskunnalle on etua siitä, että joukossa on sekä varovaisempia että rämäpäisempiä yksilöitä, tai Aronin termein sekä neuvonantajia että kuninkaita. Itse asiassa ominaisuuksien kirjo on paljon tätä laajempi, ja monimuotoisuudesta on apua yhteisön selviytymisen kannalta. 

Erityisherkkää on turha käskeä tarkistuttamaan rauta-arvoja, kun hän ei jaksakaan yhtä montaa rientoa päivässä kuin muut. Jos huomaa ympäristöstä paljon yksityiskohtia, kaipaa tasaisin väliajoin keitaita, joissa tuntosarvet saavat liikkua vain hissukseen. Hiiviskellen. 


Tuntosarvia ei nimittäin saa pois päältä. Niiden kantokykyä sen sijaan voi koettaa säädellä parhaansa mukaan. Tärkeintä on levätä riittävästi. Tuntosarvia ei saisi kosketella silloin, kun ne eivät enää jaksa ottaa vastaan. Ne ovat haurasta tekoa.


Meitä tuntosarvellisia on viidesosa väestöstä. On viisautta oppia tuntemaan itsensä, mutta kokonaan itseään ei voi muuttaa. Tuntosarvet ovat ja pysyvät. Tuntosarvia ei voi leikata pois, eikä siihen ole mitään syytäkään.


Ne tietävät, että vääränlainen hammastahna saa suussa aikaan aftoja. Että pahanhajuinen käsisaippua yleisövessassa pilaa piknikin. Että kaunis värisävy auringonlaskun maalaamalla taivaalla pelastaa illan. Että taideteos voi liikuttaa kyyneliin, vaikka kaikki on hyvin. 



Kun kuuntelee tuntosarviensa tuomia viestejä, on helppo varautua omiin tarpeisiinsa: ostaa sopivaa hammastahnaa, kantaa käsidesiä mukana - ja nenäliinoja.


Herkkyys on jokaisella omanlaista. Jokaisen on kokeilemalla löydettävä itselleen sopivat niksit  tuntosarvien lepuuttamiseksi. Esimerkiksi näköesteet (kuten sermit) ovat monelle erityisherkälle tärkeitä keinoja saada stressin aiheuttajia hetkeksi pois mielestä. Eivät kaikille.


Yhden sarvekkaan mönkijän hyväksyminen auttaa toistakin omituista otusta saamaan osakseen suvaitsevampaa kohtelua. Kukapa meistä olisi standardin mukainen.


Ensin on myönnettävä itselleen: olen herkkä. Siinä ei ole mitään pahaa. 


Siinä on viisauden alku.



Ilona Vuori

tiistai 5. helmikuuta 2019

Vertaisryhmä auttaa jaksamaan


Kuva: Pixabay
Jäsenen blogikirjoitus:


Olen kärsinyt siitä mitä kuulen, mitä näen ja mitä tunnen. Olen tuntenut itseni huonoksi, kun en kestä asioita samalla tavalla kuin 'muut': kovaa ääntä, melua, joskus typeriäkin puheita.
Kun en kestä nähdä kun juoppo hoipertelee ja muut nauravat. Enkä sitä, kun vanhukselle puhutaan lapsenkielellä tai vammaisen ohitse katsotaan. Tai kun lasta kohdellaan kaltoin.


Menen pois, kun älämölö käy liian kovaksi ja meinaa rikkoa tärykalvot. Kun pimeys sokaisee silmät. Ja kun tunnen turhanpäiväisyyden tiivistyvän paksuksi muuriksi, jonka läpi en kohta enää pääsisi. Menen niin kauan kuin pääsen.

Yleensä menen metsään... Siellä puut ovat parhaita ystäviä. Taivas katsoo ystävällisesti ja maa pitää kulkijan pystyssä. Tarjoaa istumapaikan. Pehmeä sammalkivi käteni alla lämpenee. Hiljaisuus tuo tilaa ajatuksille.


Hyvä ryhmä on vähän kuin metsä sekin. Se ottaa vastaan ja ympäröi. Ryhmässä on monenlaisia ihmisiä ja he kaikki vastaavat sydämeni kaipuuseen vertaisuudesta, kukin tavallaan. Keskustelut viisastuttavat, lohduttavat ja ne saavat tuntemaan tunteita. Ja minä koen, että riitän, että olen.

En voisi enää kuvitella elämää ilman hyvää ryhmää. Ihminen kun olen (enkä puu), ja tarvitsen muita. Kokemusten jakamiseen, tunteiden tulkitsemiseen, ymmärryksen lisäämiseen. Jakamiseen.

Toipumisen tapoja on monia. Monenlaista tarvitaan. Ystävä lohduttaa. Hyvä kirja lohduttaa kuin ystävä. Kirjoittaminen antaa suurempaa lohtua kuin kirja, joskus. Ja ryhmä vertaisia vie jonnekin itsen yläpuolelle, samalla kun on tilaisuus olla oma itsensä - aivan kokonaan.

Merja


Suomen Erityisherkät ry:n vertaisryhmät näkyvät sivulla www.erityisherkat.fi  ja niistä voi kysyä myös: paikallistoiminta at erityisherkat.fi


lauantai 2. helmikuuta 2019

Norjalaista erityisherkkyyttä – oivalluksia oman itsensä löytämisen polulle



”Olen kiitollinen, että olen erityisherkkä. Se on minun suurin lahjani.”

Prinsessa Märtha Louise

Olen lukenut parhaan erityisherkkyyskirjan. Ehkä parhaan, koska tietysti on turha asettaa vertailuun hyvin erityyppisiä erityisherkkyyttä käsitteleviä kirjoja. Prinsessa Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin kirjan ”Herkäksi syntynyt” lukeminen oli kuitenkin minulle monella tavalla pysähdyttävä ja vaikuttava kokemus. Erityisesti siksi, että se on heidän oma tarinansa. Kirjan tekeekin suomalaiselle lukijalle ainutlaatuiseksi se, että tällaista kirjaa ei meillä vielä ole julkaistu. Siis kirjaa, jossa ytimenä olisi jonkun suomalaisen erityisherkän oma tarina.

Prinsessa Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin kirjassa minua miellyttää ensinnäkin kirjan selkeä rakenne sillä tavalla, että kumpikin kertoo ensisijaisesti omaa tarinaansa. Kirjan alussa he tuovat esille joitakin erityisherkkyyteen liittyviä tutkimustuloksia, mutta muutoin esiin nousee kummankin oma ”kynän jälki” kokemushistoriana, iloina ja suruina ja oman elämän ymmärryksen syvenemisenä. Kirjan lopussa on muutamia oivallisia harjoituksia, jotka auttavat meitä erityisherkkiä jaksamaan ja tunnistamaan omaa sisäistä tilaamme. Oma hyvin koskettava lisä kirjassa on Synnöve Borgen kaunis runo ”Tyttö, jonka päässä oli monet peilit”. Lisäksi minua ilahdutti kirjassa se, että Prinsessa Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng käsittelevät lyhyesti myös erityisherkkien miesten elämää ja omanlaisia haasteita.

Kirjoittajien kokemukset erityisherkkinä ovat osin samanlaisia, osin erilaisia. Märtha Louise kuvaa olevansa ulospäinsuuntautunut. Elisabeth taasen on introvertti, vetäytyvä, mutta samalla muutoshakuinen. Kirjan rakenteessa edetään kummankin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista kohden aikuisuutta ja erityisherkkyyden tuomaa ymmärrystä. Pysähdyttävää on se, miten avoimesti ja kaunistelematta he kirjoittavat omista elämänsä haasteista ja jatkuvista itsensä pohdinnoista. Kuten esimerkiksi Elisabethin toteamus kuvauksensa päätteeksi, että on tuntenut itsensä yksinäiseksi lähes koko elämänsä ajan.

Kuvaan seuraavaksi lyhyesti esimerkkinä kirjoittajien lapsuuden kokemuksia. Märtha Louise syntyi prinsessaksi. Lapsena hän tunsi itsensä vapaaksi riistaksi avoimessa suojaamattomassa kuninkaallisuuden elämänympäristössä. Hänellä oli kuin ”huono omatunto-nappi” päällä koko ajan pelätessään tekevänsä väärin. Samalla hän tunnisti muiden tunteita ja paikkoihin liittyviä tuntemuksia. Elisabeth Nordeng kuvaa olleensa lapsena kuin kameleontti, joka vaihtoi väriään ympäristönsä mukaan, kun hän imi muiden tunteita. Hän koki, ettei ollut hyvä missään, oli yksin ja halusi olla yksin. Hän vetäytyi ja oli hiljaa väistääkseen monia, muiden ”lausumattomia elefantti-tunteita”. 

Ihmeellistä, miten oivallisesti nämä kaksi norjalaista kertovat lapsuutensa tunnemuistoista, joista lukeminen aktivoi omia lapsuuteni hiljaisuus- ja vetäytymiskokemuksia. Tämä onkin kirjan erityinen voima. Kaksi vivahteikkaasti kuvattua elämänkulun tarinaa erityisherkkänä olemisesta muodostavat kuin suurentavan peilin omiin muistijälkiini.

Aikuisena heidän molempien kehitysmatkaa erityisherkkinä yhdistää oppi olla oma itsensä, kyky tunnistaa oma laatunsa ja vahvuutensa. Siksi heidän viestinsä onkin: ”me käytämme sanaa erityisherkkyys positiivisessa merkityksessä, jolloin erityisherkkyys on erinomainen persoonallisuuspiirre”. Miten tämän voisikaan sanoa paremmin! Uteliaana odotan Prinsessa Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin Suomeen tuloa ja heidän esitelmätilaisuuksiaan 20.3. Helsingissä ja 21.3. Turussa.

”Me vertaamme itseämme muihin jatkuvasti. Mutta ei ole olemassa ketään samanlaista kuin sinä. Jos yrität kulkea jonkun toisen jalanjäljissä lumessa, huomaat pian, miten vaikeaa se on.”
Elisabeth Nordeng



Hannu Sirkkilä

tiistai 29. tammikuuta 2019

Erityisherkkä konfliktitilanteessa





Jäsenen blogikirjoitus

Se tunne kun haluat pois tilanteesta, toivot että olisinpa ollut hiljaa tai että nyt kyllä aion sanoa asiasta. Konflikteja tulee olemaan elämässä aina, niiltä ei pysty välttymään. Kuitenkin niitä haluaa välttää ja suojata itseään. 

Itse olen valtavan väsynyt pienestäkin konfliktista ja pahamieli täyttää aina koko rintakehäni. Ennen minulla oli myös tarvetta purkaa toisen käytöstä toisille ihmisille, koska ahdistuin konflikteista ja tarvitsin ymmärrystä osakseni, nykyään harvemmin. Tiedostamalla oman reaktioni olen saanut helpotusta tunteisiin, joita esiintyy konfliktitanteen jälkeen, ne eivät tunnu rinnassa enää.

Olen myös huomannut, että hyväksyvässä ilmapiirissä ei tilanne kärjisty. Kaikkien mielipiteille on tilaa ja ketään ei vähätellä. Jokaisella on oma puheenvuoro ja sen päälle ei puhuta.

Erityisherkille vuorovaikutus tilanteissa skannaaminen on hyvin tuttua. Joskus unohdamme että seurassamme on myös muita skannaajia. Varjopuolena myös saattaa olla henkilöiden ylireagointi tai ylianalysointi. 

Lukiessani Murra tunnelukkosi kirjaa törmäsin myös tunnelukkoihin: Ylikompensoija ja Antautuja, mitkä mielestäni liittyvät itseeni ja lapsuuteeni. Monella meistä on lapsuuden haavoja jotka muokkaavat käytöstämme aikuisena. Useampi on varmasti vieraillut Kimmo Takasen tunnelukkosi.fi sivustolla ja lukenut hänen kirjansa.
Aikaisemmat selvittämättömät konfliktit myös luo lisä jännitettä.

Läheisten kanssa on helppo olla isossakin ryhmässä, koska kaikki tuntevat minut ja minun tavan reagoida. Oman reaktion ymmärtäminen konfliktitilanteessa, auttaa lievittämään tunnereaktiota konfliktitilanteen jälkeen. Itse koen tarvetta päästä yli nopeasti mielipahan tunteesta. 

Ihmistuntemus ja läheisten tunnettu käyttäytymismalli auttaa herkkää selviämään jos ilmaisuissa ajaudutaan konfliktiin. Kokemuksista puhuminen tunnetasolla on myös auttanut, jotta konflikteja ei pääse syntymään. 
-" minusta tuntuu, että minua vähätellään"

Tässä muutama reaktiomalli joita itse tunnistan käyttäneeni konfliktitilanteissa. 

-uhriutuminen

Koet että ihan sama mitä sinä sanot ei auta asiaa. Päädyt tuijottelemaan alaspäin ja et halua kertoa mielipidettäsi, jos sitä ei kysytä.

-vetäytyminen

Vetäytyminen saattaa olla herkän tapa prosessoida tietoa tai tilannetta. Ylikuormittuneena tai hämmentyneenä ei saa aivan kiinni tilanteesta ja ottaa siihen aikalisän. Tällöin vastapuoli saattaa tulkita hiljaisuuden myöntymisen merkkinä.

-hyökkääminen

Saatat hyökätä sanallisesti, kärkkäillä kommenteilla jos koet epäoikeudenmukaisuutta, sinua vähätellään tai päällesi puhutaan. Sinun mielipiteesi koitetaan tehdä näkymättömäksi, tai niin sen ainakin koet. Olet saattanut aistia jännitteitä ilmassa jo pidemmän aikaan.

Edellisessä blogikirjoituksessani Kohti ääretöntä ja sen yli, kirjoitin yksin matkustamisestani. Matkalla ajauduin konfliktiin Ranskalaisen miehen kanssa, ihminen oli minulle vieras, jolloin reagoin vetäytymällä. 

-Krista Sundholm