perjantai 31. elokuuta 2018

Ensimmäiset heimojuhlat ikinä – enkä voinut kuin tykätä



Kuva: V.A. Virtanen iloisissa Heimojuhlatunnelmissa
Jäsenen blogikirjoitus:

Ensimmäiset heimojuhlat ikinä – enkä voinut kuin tykätä


Odotettu päivä koitti eilen, kun osallistuin Järvenpään Kallio-Kuninkalassa ihka ensimmäisiin heimojuhliini. Vähän jännitti, mutta jo alusta asti oli selvää, että samassa veneessä oltiin kaikki. Oli kuin olisin yhtäkkiä liittynyt osaksi suurta perhettä, jonka jäsenistä en vain tiennyt mitään muuta kuin sen, että meitä yhdisti yksi asia – erityisherkkyys. Tuntui turvalliselta.

Päivä alkoi lounaalla kauniissa Kallio-Kuninkalan päärakennuksessa, minkä jälkeen startattiin itse juhla. Heimojuhlan avasi Xana Sartonen, ja kuulimme myös yhdistyksen puheenjohtajan Elina Akolan, tervehdyksen. Siiri Nikkisen ja Olli Hyttisen musiikkiesityksen siivittämänä saivat puheenvuoronsa ensin Suvi Bowellan ja hänen jälkeensä Ukko Kärkkäinen. Ja voi itku sitä kylmien väreiden määrää! Jo Elinan puheenvuoroa kuunnellessa tuli erityisherkkyys kuvattua niin monin sanoin, että mietin, miten on mahdollista kertoa asiat niin osuvasti. Ja saman linjan pitivät taitavasti myös Suvi ja Ukko omissa esityksissään. Tunneskaalaa sulateltiin päiväkahveilla, minkä jälkeen esiteltiin lyhyesti yhdistyksen tulevaisuusstrategiaa ja erityisherkkyyden määritelmää.

Kuuleman mukaan heimojuhlilla toteutettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa työpajaosuus, jossa osallistujat pääsivät ryhmän vetäjän johdolla perehtymään tarkemmin erilaisten erityisherkkyyttä koskettavien aihealueiden syövereihin. Työpajoihin siirtyminen tapahtui sujuvasti heimopäällikkö Hannu Sirkiän ohjeistuksella ja lopputuloksena käytiin napakasti läpi kunkin työpajan päällimmäiset ajatukset. Eikä siinä vielä kaikki…

Ohjelmaosuuden päätösesityksenä kuultiin jälleen musiikkia, ja tällä kertaa V. A. Virtasen sävelin ja sanoin. Tässä hetkessä koin vahvasti, että tunnelma salissa oli lähes harras. Niin rauhallinen, mutta samalla intensiivinen, että tuntui kuin tunnelmassa olisi voinut kellua. Ja sama olotila jatkui vielä Xanan päätössanojen lausumisen jälkeen päivällisjonossa, kun ei oikein pystynyt puhumaan. Todettiin, että tätä pitänee sulatella ihan jonkin aikaa. 

Tunnerikkaan päivän ja parin tunnin kotimatkan jäljiltä keho kertoi hyvällä selkokielellä, että nyt kaivataan unta. Päätin kerrankin kiltisti kuunnella, ja tänä aamuna heräsin pitkästä aikaa kevyeen ja levänneeseen olotilaan. Vaikka edellispäivän tunnelmat tuntuvat edelleen sekä kehossa että mielessä, on mukana myös jonkinlainen mielenrauha. Voimaantunut olo siitä, että olin löytänyt valtavan määrän hyvin samalla tavalla tuntevia ihmisiä. Kiitokset siis teille kaikille. Tässä heimossa tunsin olevani oma itseni.

Heidi
Elokuussa 2017

 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti