perjantai 31. elokuuta 2018

Siiven hipaisu


Kuva: Pixabay

Jäsenen blogikirjoitus:


Siiven hipaisu


Olin ottanut kuvan ikkunastani, jonka takana oli loppusyksyn maisema selkeissä pehmeissä väreissä. Muokkasin hieman kuvaa ja rupesin katsomaan että: onpa kaunis. Ilostuin siitä. Kauneudesta. 
Yksinkertainen tavanomainen hetki, eikä sittenkään.

On niin pienet asiat, mitkä ilahduttavat. Ja niitä pieniä asioita kohtaa ja huomaa, kun on aikaa. Kun uskaltaa ottaa aikaa aina uudelleen, lyhyesti: viisi minuuttia, tai pidemmästi: puolikkaan päivää. Ja huomaa paljon. Ja huomaa vaikka vähänkin, niin ne juuri ovat niitä ydinhetkiä. Niistä syntyy tarina, kuva tai maalaus. Tai jokin kiteytys siitä mitä oli tekemässä. Jokin uusi idea.

Pelästyn usein tuota pysähtymistä. Että jos nyt pysähdyn, en enää pääsekään liikkeelle. Aivan kuin nivelrikon suhteen: Jos pysäytän liikkeen, niin kipu palaa. On oltava liikkeessä, kaiken aikaa. - Mutta aina vielä kyllä olen päässyt liikkeelle.

Silti; onko pysähdys kuin hyppy jonnekin tietoisuuden uumeniin, jonnekin jota en voi hallita? On, se on sitä. Ei se ole vain kaunis jokin näkymä, visio tai idea mikä nousee pysähtymisen maaperästä, vaan se voi olla myös ikävä muisto, tekemätön, mikä kaihertaa, suru, mikä kaipaa että se nähdään ja koetaan.

Ei aina ole aikaa pysähtyä. Silti jos pysähtyy, ei ole kuitenkaan pakko mennä kovin syvyyksiin, voi siirtää jonkin nousseen asian käsittelyä edemmäs. Siihen voi palata. Oli kuitenkin tärkeää että pysähtyi sen äärelle edes hetkeksi. Seuraava hetki tulee kyllä.

Useimmiten pysähtymisestä seuraa lahja. Hengittelen, näen kaunista. Tunnen tunteita. En pelkääkään, ja aika ei lopu. Ja sitten... jokin lohdutuksen siipi hipaisee minua.


Merja 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti