perjantai 28. syyskuuta 2018

Kasvukohtani: Oma, hiljainen aika


Jäsenen blogikirjoitus:

Kasvukohtani: Oma, hiljainen aika
Olen muutamaankin kertaan saanut kuulla ulkopuolisilta, että taidan tuntea itseni ja ajatukseni jopa poikkeuksellisen hyvin. Osaan arvioida ja tunnistaa tunteita ja tuntemuksia tai aavistaa, mitä on tulossa. Vaikka erityisherkkyys taitaa olla yksi avain hyvään itsetuntemukseen, on se samaan aikaan ominaisuus, jolla on taipumus heittää asioita käsiteltäväksi myös silloin, kun siihen vähiten olisi valmis. Vaikka olisi varautunut huomioimaan itsensä ja omat tarpeensa, ei siinä aina osu nappiin.
Omat kehityskohdat ja kasvupaikat pukkaavat nousemaan pintaan aina uudelleen. Siksi niistä on myös helppo ottaa opiksi. Paljastetaanpa oma esimerkkini tosielämästä.
Helteisenä heinäkuuna pidin työstäni viikon lomaa. Olin suunnitellut lomani huolellisesti, säätänyt aikatauluja ja sopinut lyhyempiä ja pidempiä tapaamisia läheisteni kanssa. Viikko tulisi sisältämään muutaman bussimatkan, sohvilla nukuttuja öitä, Natural High Healing –festarit ja vierailun lapsuudenkodissa. Muutamat juhlat ja paljon ihmisiä. Odotin innolla – olihan tämä ensimmäinen palkallinen kesälomani!
Oli kuumaa, mukavaa ja rentoa. Omasta mielestäni kaikki meni nappiin ja lomapäiviltä kertyi monta mukavaa muistoa. Koska tekemistä oli paljon, yritin tietoisesti keskittyä hetkeen. Jaksaisin, kun ottaisin välissä pieniä hengähdyshetkiä ja päästäisin irti epäolennaisista ajatuksista. Ei siis mietteitä töistä, stressaavista asioista eikä tulevaisuudesta.
Lomaviikon sunnuntaina olin väsynyt, mutta onnellinen. Kirjoitin hetket muistettavaksi lyhyeen päivitykseen kauniin festareilta napatun Instagram-kuvan alle.
Sitten se iski: uupumus. Uupumus, joka ei ollut fyysistä väsymystä, vaan henkistä ärtymystä ja kyyneliä, joille ei oikeastaan ollut mitään järjellistä syytä. Miksi itkettää? Tämähän on tajutonta. Oli ollut niin kivaa.
Kyynelien kanssa ei auttanut kuin olla rauhassa ja pysähtyä niiden äärelle. Silloin tuli oivallus: liikaa asioita yhdessä pienessä viikossa. Liikaa ihmeteltävää, liikaa kilometrejä, liikaa ihmisiä. Liikaa täyteen suunniteltuja päiviä.
Se oli tuttu tunne, jonka luulin osaavani välttää. Aloin ajatella yksinolon hetkiäni lomaviikolla. Niitä kyllä oli, mutta olinko oikeasti osannut ottaa rennosti?
Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut monta hetkeä, joissa olisin voinut toimia enemmän itsekkäästi ja suorittamatta. Nauttia muiden seurasta, mutta myös omastani. Jättää bussissa epä kiinnostavaksi osoittautuneet kirjat kassin pohjalle ja olla kuuntelematta edessä olevien stressaavia keskusteluja keskittyen hetkeen ja vaikkapa maisemiin. Ottamalla vaikka vielä yhden ihan oman, hiljaisen päivän.
Mitään kokemuksia en kuitenkaan viikostani vaihtaisi pois. Olkoon se kyynelien hinta. Ja tiedättekö mitä? Aina tulee uusia lomia, uusia yrityksiä.
Ehkä ensi kerralla olisin jo oppinut.
-Anna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti