tiistai 2. lokakuuta 2018

Saako tunteet näkyä?


Jäsenen blogikirjoitus:

Saako tunteet näkyä?

Kun puhutaan tunteista, herää paljon mielipiteitä. Saako tunteita näyttää julkisesti? Missä tilanteissa on sopiva näyttää oikeita tunteita?

Erityisherkkänä pohtii lisäksi myös tunteiden tunnistamista: ’’Onko minun tunne oikea?’’, ’’Onko minulla oikeus tuntea juuri näin?’’,’’Onko tunteeni hyväksyttäviä?’’

Kun pohdiskelin tunteita ja niiden ilmaisemista, huomasin miten laaja aihe tämä on. Olkoon se viha, suru, passiivisuus tai mikä tahansa, on ihan ok, jos ilmaiset sen jossain itsekseen. Jos sinua itkettää, ’’itke jossain muualla’’ - jos sinua ärsyttää, ’’vika on sinussa’’ - jos olet surullinen, ’’olet heikko’’ ylipäätänsä - jos kauheasti levittelet täällä tunteitasi, ’’ketään ei kiinnosta’’, ’’Ihmisten edessä pitää olla vahva, pitää jaksaa, kestää, koska laumalla ei ole varaa heikkoihin’’.


Pitäisi jaksaa olla kaunis, vaikka itselle peilistä katsoo vastaan vanha väsynyt nainen, joka kampaajalla ei ole käynyt aikoihin. Pitää olla vahva, kun luet uusia Wilma-viestejä opettajan havainnoista lapsestasi (valitettavasti ne eivät yhtään ole positiivisia), mutta kyllä sinä kestät! Kestät kaiken! Kestät arkipäivän kiireen, kestät rahahuolet, kestät nämä ruuhkavuodet, kestät myös yksinäisyyden, kaiken tämän touhun keskellä.


Et yhtään romahda. Et yhtään itke, etkä valita, jos olet heikko, lauma jättää sinut. Joten aamulla vedät hymyn päälle ja vaikutat uskottavalta. Näytät kaikille miten hyvin sinä osaat, miten hyvin sinä pärjäät, miten kaunis sinä olet. Ja sitten kun joku koskettaa sinun olkapäätä, katsoo suoraan silmiin ja kysyy miten voit? Sitten silmiin valuu kyyneleet ja kun enää ei pysty pidättelemään, kyynelistä muodostuukin jo joki pitkin poskia. Pyyhit kyynelet pois ja hymyilet. Lupaat että kaikki on hyvin. Onko?


Miksi me niin usein peitämme meidän oikeita tunteita? Jos palaverissa itkee, onko se merkki itkijän heikkoudesta? Vai kertooko se, että tämä ihminen on läsnä, ehkä hän kokee tätä tilannetta aidosti, hän tuntee ja on rohkea. Rohkea tuntemaan juuri näitä tunteita mitä tämä hetki tuo.


Erityisherkkänä saatan itkeä tilanteissa, jossa haluaisin ehkä olla erittäin hillitty ja tasapainoinen. Mutta jos asiat eivät ikinä ole pelkkä asioita, vaan jokaiseen liittyy erilaisia tunteita, kokemuksia ja pohdintaa, niin saattaa olla, että vastapuolelle aika yksinkertainen keskustelukin voi päätyä tunnemyllärrykseen.


Olen pitkään hävennyt itkemistä. Omat kyyneleet olivat nöyryyttäviä. Tuntui alastomalta. Siinähän toiset näkivät minut ilman suojaa. Ja se oikea minä, ilman suojaa ei ehkä sopinut joka paikkaan, eikä jokaiseen maailmankuvaan. Maailma on vaativa paikka ja täällä pitää olla vahva, jotta pärjäisi. Kesti kauan, ennen kuin ymmärsin, että minun ei tarvitse peittää minun kyyneliä. Kyyneleet eivät kerro minun heikkoudesta, vaan siitä miltä minusta tuntuu. Itkeminen ei ole vaarallista. Se voi kyllä olla joskus tarttuvaa, kun aistii toisen tunnetiloja niin vahvasti, mutta ei sekään ole vaarallista.


Huomasin jossakin vaiheessa, että jos minun tunteet näkyvät, siinä näyn minäkin. Minun tunteet ovat iso osa minua. Minä en olisi minä ilman niitä. Minun ei tarvitse loputtomasti pohtia, onko tunteeni sopiva tähän tilanteeseen. Ei pidä miettiä, mitä muut ajattelevat, kun tunteeni näkyy. Lauman pitää hyväksyä minut sellaisena, kuin olen. Ja lauman täytyy huolehtia jokaisesta jäsenestä. Jos itkuni saa toisen voimaan huonosti, se onkin hänen tarinansa.

Cathy

1 kommentti:

  1. "Kunhan kukaan ei kysy, miten oikeasti jaksat"
    On helppo olla suojassa pirteän, hyväntuulisen ja hymyilevän kuoren alla. Kukaan ei kysy, eikä kyyneleet nouse silmiin.
    On helppo kuoren suojasta kysellä toisilta miten he voivat, purkaa heidän olojaan, kunhan kukaan ei kysy samaa minulta.
    On helppoa olla monta päivää, kunnes bussissa kuulen jonkun puhuvan puhelimeen koulumurheitaan, teinin elämä on rankkaa. Silloin se taas tapahtuu, on pakko jäädä seuraavalla pysäkillä pois. Ei ole totta, mikä ihmeen imuri mä nyt taas olen?!? Eikä kuulu mulle vähääkään, mutta niinpä itkettää.
    Olen pitänyt itseäni kummajaisena, liian sellainen, mikä ei ole sopivaa, ulkopuolella muita.
    Kiitos kirjoituksesta, vasta nyt olen ymmärtänyt että olen erityisherkkä ja uskon, että kerä alkaa vähitellen avautua. Ei siinäkään ole mitään vikaa, että välillä käyttäydyn kuin "verikoira" kun haistan että minulle valehdellaan.

    VastaaPoista