tiistai 27. marraskuuta 2018

Lukemattomia oletuksia


Jäsenen blogikirjoitus:

Erityisherkkänä aistin ja teen huomaamattani oletuksia mitä pienimpien asioiden kautta. Tiedättehän – on alusta asti tunne, että henkilö jättää tulematta paikalle ja kas, niin käykin. Ja opettajan sanoman lauseen alusta voi jo muutamasta sanasta päätellä, että seuraavaksi vuorossa olisi vaikkapa epämieluisa esittelykierros. Hyvin usein tällaiset oletukset ja aavistukset pitävät paikkansa. Voisiko hyvä intuitio olla peräisin jostain primitiivisestä tavasta ennakoida ja selviytyä?

Olen viime aikoina pohtinut oletusten hyödyllisyyttä ja toisaalta hyödyttömyyttä. Huomaan automaattisten olettamusteni toimivan huonommin tiettyjen ihmisten kohdalla. Ja juuri se onkin opettanut minua.

Huomaan kohdistavani ympärilläni oleviin ihmissuhteisiin erilaisia oletuksia, mutta en usko sen johtuvan herkkyydestäni. Suhtaudumme eri tavalla ystäviin, kumppaniin ja perheenjäseniin, koska alitajuisesti odotamme ja toivomme heiltä eri asioita. He eivät ole meille samalla viivalla. 

Kun on vuosia tottunut hyödyntämään hyviä päättelykykyjään, voi olla erikoista, kun yhtäkkiä huomaakin, että tietyt ihmiset eivät toiminnallaan ja ajatuksillaan vastaakaan oletuksiamme. Usein käy niin, että sitä ihmettelee itsekin, millaisia katastrofikuvioita on taas pienistä asioista onnistunut luomaan. Tilanteen selvittyä oletus on ollut väärä ja asia on kääntynyt mitä parhaimmin päin.

Siltikin saan itseni kiinni oletusten tekemisestä juuri sellaisten henkilöiden kohdalla, joihin haluaisin suhtautua äärettömällä avoimuudella ja stressittömyydellä siitä, mitä he seuraavaksi aikovat. Juuri sellaisten henkilöiden kohdalla, joiden läsnä ollessa olen kerta toisensa jälkeen olettanut väärin. 

Tällaisissa tilanteissa olen pikkuhiljaa kasvattanut ajatusta olemaan tuomitsematta. Se voi kuulostaa dramaattiselta, mutta pohjimmiltaan kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta.
Kun alan automaattisesti epäillä, että asia on menossa niin sanotusti ”väärään suuntaan” tai että luvattu asia ei olisikaan tapahtumassa, alan ajatuksissani rauhoitella itseäni olemaan tuomitsematta. Vaikka voinkin olettaa, en voi tietää. Yritän kääntää päässäni asian tapahtuvan parhaimmin päin ja vahvistan ajatusta ajattelemalla niitä lukemattomia kertoja, kun olen oletuksineni ollutkin väärässä.

Mitkä neuvot antaisin itselleni ja muille kohtalotovereille seuraavalla kerralla, kun olettamukset ja pessimismi alkavat viedä mennessään? Ole tuomitsematta ja uskalla keskustella.  


- Anna

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Herkkyys tuo hyvyyttä


Jäsenen blogikirjoitus:

Harrastan kamppailulajia eräällä salilla pääkaupunkiseudulla. Kyseinen sali on siinä mielessä erilainen kilpailijoihinsa verrattuna, että siellä on todella hyvä henki. Kaikkia tervehditään ja ollaan yhdessä hyväntuulisia. Tämä on pikkuhiljaa syksyn aikana huijannut itseni uskomaan, että olisin siellä turvassa. Valitettavasti herkkänä ihmisenä en kuitenkaan koskaan ole turvassa. Aina on vaara saada siipeensä.

Jokin aika sitten koin aamutreeneissä tilanteen, johon törmään elämässä yllättävän usein. Treenien vetäjä oli antanut ohjeet, kuinka teemme harjoitusta nyrkkeilysäkeillä ja eräs henkilö ryhtyi toimimaan eri tavalla. Hän tuli eteeni ja huomautin, että tästä pitäisi mennä jonossa. Hän tiuskaisi ”mitä vitun väliä” ja jatkoi matkaansa.

Tätä lukiessa et tietenkään voi tietää, millainen olen ihmisenä, mutta voin vakuuttaa, että erittäin ystävällinen. Jos joskus haluan olla jollekin inhottava, joudun oikein työllä ja tuskalla keskittymään siihen, enkä siltikään välttämättä onnistu. Harjoittelusali on iso ja on yleistä, etteivät kaikki välttämättä kuule jokaista ohjetta ja vaikka kuulisikin, olen itsekin useita kertoja ymmärtänyt ohjeet väärin, joten on hyvin luonnollista, että autamme harjoitteissa toinen toisiamme. Henkilö päätti kuitenkin reagoida ohjeeseeni vihaisesti ja paeta paikalta. Hän ei sanonut mitään neutraalia kuten ”aa, okei” tai ”noo, ei se ole niin justiinsa”, vaan jotain erittäin aggressiivista kirosanalla höystettynä. Jäin sitten hölmistyneenä siihen seisomaan paikalleni ja ihmettelemään, että mitähän olin tehnyt ansaitakseni tällaisen kommentin.

Olen syksyn aikana keskittänyt energiaani ajatukseen, etten ottaisi ihmisiä ja heidän aiheuttamiaan tilanteita henkilökohtaisesti. Tämä on auttanut monissa tilanteissa itseäni ottamaan välinpitämättömämmän asenteen. Huomaan edelleen samalla herkkyydellä kaikki tilanteet ja ihmisten eri olotilojen vivahteet, mutta pääsen niistä nopeammin eteenpäin ja jos mitään suurempaa ei tapahdu, ne unohtuvatkin nopeasti. Ovat ikään kuin tilanteita, joista ei tarvitsekaan välittää. Kun kuitenkin kohtaan yllä esitetyn hyökkäävän käytöksen, alkavat aivoni kaivaa niiden ohi menneiden tilanteiden joukosta vihjeitä, teinkö jotain jossain kohtaa väärin. Olin itseasiassa tuon aamutunnin aikana ihmetellyt, miksi kyseinen henkilö oli niin viileä ja ajatellut, että ehkä hänellä on huono aamu. Hän ei juurikaan hymyillyt, paria valitessa vältteli katsettani (vaikka olemme samanmittaisia ja siten hyvä pari) ja vaikutti muutenkin olemukseltaan luotaan poistyöntävältä. Jatkoin kuitenkin koko treenit hyvällä fiiliksellä ja suhtauduin häneen samalla lailla kuin keneen tahansa harjoituskumppaniin.

Treenien jälkeen jäin pohtimaan, mistä kumpuaa se ihmisen tarve olla toiselle inhottava. Mistä nämä ihmiset ovat oppineet sen, että oman pahan olon purkaminen varsinkin ventovieraisiin olisi millään tasolla hyväksyttävää? Tässä kohtaa ei-herkän suusta saa usein kuulla kommentin ”älä ole noin herkkä” tai ”älä ota itseesi”. Mutta eikö nimenomaan se herkkyys olisi tässäkin tilanteessa hyvä asia? Jos kyseinen inhottava ihminen olisi herkempi ja empaattisempi, eikö se tarkoittaisi sitä, ettei koko tilannetta välttämättä olisi koskaan tapahtunutkaan. Hän olisi mahdollisesti suhtautunut minuun empaattisesti, eikä olisi purkanut oloaan minuun. En tarkoita nyt sitä, että lähtisin toista ihmistä muuttamaan, koska en tietenkään siihen pysty, vaan lähestyn asiaa puhtaasti pohdiskellen.

Sylvi-Sanni Mannisen kuvaus ”Suhteessa herkkyyteen ihmiset elävät kuin pitkän janan eri kohdissa” on minusta erittäin hyvä. Jostain syystä yhteiskunta ihailee kuitenkin janan sitä päätä, jossa ei-herkät sijaitsevat. Ikään kuin se osoittaisi ihmisen olevan hyvä ja vahva. Herkkyys on sananakin sellainen, että olen aikuisiällä joutunut opettelemaan, ettei se ole negatiivinen kuvaus ihmisestä. Herkkä on ollut omassa lapsuudessani haukkumasana ja tarkoittanut ihmisen heikkoutta. Tätä merkitystä en kuitenkaan itse allekirjoita. Kyllä herkkä ihminen voi olla vahva ja uskon, että erityisherkät ovat useasti erittäin vahvoja ihmisiä. Kaikkien näiden tunteiden kantaminen ja yhteiskunnan kylmyyden sietäminen vaatii aivan mielettömästi voimaa ja vahvuutta, ettei ihan täysin luhistu.

Heli Heiskasen Herkkyyden voima -kirjan viimeinen kappale antaa toivoa ja hieman myös vastuuta erityisherkille. Tässä pieni ote siitä: ”Kun yhä useampi tunnistaa herkkyytensä ja oppii arvostamaan sitä, sen hyvät puolet tulevat yhä näkyvämmiksi. Silloin muutkin kiinnittävät huomionsa ihmisyyden pehmeämpiin puoliin ja oppivat arvostamaan enemmän hyvinvointia, tasapainoista elämäntapaa ja toisista välittämistä.”

Ei ole helppoa näyttää herkkyyttään ympäristössä, jossa sitä vastustetaan ja jonka takia jopa kiusataan. Heiskasen ajatuksessa on kuitenkin perää, sillä ihminen oppii toiselta ihmiseltä. Kun me erityisherkkinä näytämme suuntaa tähän empaattisempaan käyttäytymiseen ja uskallamme rohkeasti olla herkkiä, voi se herättää ei-herkissäkin samankaltaista käyttäytymistä ja maailma voi muuttua meille kaikille parempaan ja Heiskasen sanoin ”lempeämpään” suuntaan.

-Kirsi

lauantai 17. marraskuuta 2018

Iloa elämään


Jäsenen blogikirjoitus:
'Ilo, tule luokseni. Käy istumaan.
Älä minun vuokseni ujostele ollenkaan.'

(Aaro Hellaakoski)

Erityisherkällä on usein syytä iloon. Ilon aiheita kun on kaikkialla.
Onhan puut, luonnon ihmeet muut, eläimet suuret ja pienet, niin suloiset, ja ajatukset, luistavat kuin sukset...

että on pakko välillä kirjoittaa tästä kaikesta.

Erityisherkkänä olen herkästi iloinen, mutta olen kyllä herkästi surullinenkin. Tunteet ovat, niitä ei voi paeta ihan helposti.
Iloa elämään lisää, kenellä tahansa, kun auttaa muita. Auttaminen vahvistaa ja voimaannuttaa jokaista. Ilo nousee pintaan, molemmilla, niin auttajalla kuin autettavalla, pienissä arjen asioissa.
Vähän voi olla todella paljon. Yksi oven avaisu tai kiireisenä kassajonon ohi päästäminen/pääseminen kirkastaa hetken. Tällaisia asioita mahtuu päivään usein vieläpä monta. 

Vähän on siis enemmän kuin heti kuvitella saattaa, silloin kun tämän vähän huomaa ja ottaa sen vastaan.

Sitä tyytyykin vähään, koska vähä, se on enemmän. Ettei ole itse asiassa kyse tyytymisestä, vaan ihan ilosta siitä, mitä on juuri sopivasti. Osata iloita, mitä on sopivasti.

Ilossa on kysymys kiitollisuudestakin, että juuri tämä tässä riittää. Enempää en tarvitse. Tämä, on juuri sopivasti.

' Ilo pintaa vaik syvän märkänis'

- Tämä lausahdus, tai kasku, on peräisin Karjalasta. Että aina pittää olla hymyssä suin ja heittää murheet vain olan yli. Jaa-a, onkohan tuo hyvä elämänohje sittenkään? Että olla aina reipas ja iloinen. Kun ei tunteita voi niin vain pois heittää. Jos on jotakin, se on. Suru vie aikansa, joskus koko elämän jopa, huoli vie tilaa ja vaatii huomiota.

Moni asia voi jonkun mielestä olla myös aina liian vähän. Jonkun, jolle ei riitä.
- Silloin, kun ei mikään riitä, silloin on suuri puute.
Pysähtyä elämänsä äärelle, itsensä luo, auttaa tyhjyyden tunteessa. Yksi kerrallaan voi tunteitaan kuoria, perata tai sitten antaa kasvaa. Ja jossakin vaiheessa joskus huomaa, että puutetta ei olekaan.


Pienet asiat. Aina hehkutan näitä: aamupuuron keittoa, käsin tiskausta, sukkien parsimista, merelle/järvelle katselua ja puun halaamista. Oravan katselua ja sen ihmettelemistä, miten ketterä se on.

Elämä on. Pientä vain. Ja suurta, koska pieneen sisältyy se kaikki.

Anna ilon kasvaa. Ruoki sitä kiitollisuudella ja pidä siitä kiinni. Se sitten lakkaa ujostelemasta ja alkaa viihtyä luonasi yhä paremmin.



Merja Korpisaari

Lue myös toinen iloaiheinen kirjoitukseni: Palstailo