sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Joulu - erityisherkän mystinen kokemus


Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:

Tasan kolme vuotta sitten olin Thaimaassa Ko Phanganin saarella Vipassana mindfulness- retriitissä. Kymmenen päivän retriitti, jossa esimerkiksi meditaatioharjoitukset alkoivat aamulla puoli viideltä ja syöminen puolenpäivän jälkeen ei kuulunut ohjelmaan, oli varsin totaalinen. Niinpä jäin saarelle pieneen rantahotelliin joulun päiviksi palautumaan.

Jouluaattoillan markkinat Thongsalassa.
Nuo päivät menivät leppoisasti. Kohtasin vielä muutamia retriittikavereita ja rupattelimme kokemuksistamme. Rannalla oli kiva istuskella ja kävellä. Ruokapaikoissa oli erinomaisia tofu-ruokia. Satamakylä Thongsalassa oli jouluaattona yömarkkinat. Samalla tuntui siltä, että joulu ei saapunut ollenkaan. Melkein olisin voinut unohtaa sen ellei kylän katujen varsilla olisi ollut jouluisia bling-blingejä.


Joululaulussa kysytään, että ”Mistä tuntee joulun?” Joulu on kulttuuristen merkitysten kudelma. Joulu on mielen tilaa. Se on vuotuinen taitekohta, pysäkki: syksy jää taakse, pimeyden jälkeen koittaa valo ja on hetki levolle. Ruokaa, koristeita, lahjoja, kynttilöitä, läheisyyttä, musiikkia. Juuri siksi muualla vietetty joulu on ehdottomasti suositeltava kokemus. Se nostattaa etäisyyden myötä mieleen ja tunteisiin noita merkityksiä. Toisaalta hoksaa, että eletään sitä muutenkin ilman joulun alleviivauksia.

Yle Femin ”Taívaallista menoa” -ohjelmasarjassa oli henkilökuva ahvenanmaalaisesta Henrika Laxista, joka on taiteilija, pedagogi ja gregoriaanisen tyylin laulaja. Hän tuo esille pyhyyden kokemuksen. Kirkollisten tilojen ohella pyhyys voi ilmetä Laxin mukaan luovuudessa, taiteessa, sanoissa.

Tonttujen elämää.
Pyhyys on myös minulle itselleni jotakin hyvin merkittävää. Henrika Laxin tavoin koen olevani aikamatkaaja, pyhyyden etsijä maailmassa. Uskonnot, niiden merkitykset ja käytännöt, kiinnostavat minua kokijana ja kulttuurin tutkijan näkökulmasta. Pyhyydessä on mystiikkaa, selittämätöntä, ja samalla kauneutta. Joulussa mystiikkaa voi olla tonttuhahmossa (sillä ovathan tontut oikeasti olemassa) tai pysähdyttävässä musiikissa. Kun kuulen Carola Häggkvistin säveltämän ”"Taivas sylissäni” ruotsiksi tai suomeksi tuntuu, että elämä pysähtyy ja koskettaa.

Myös joululahjassa on jotakin mystiikkaa. Antajan ja saajan yhteys. Tänä vuonna olen saanut pitkin vuotta paljon joululahjoja. Nimittäin, tuntuu, että erityisherkkyyden parissa tehtävä työ on ollut läpi vuoden kuin hienoja lahjojen saanteja. Kohokohtia ovat olleet ensimmäiset, päivystäjien ja voimaryhmäohjaajien, koulutukset. Samoin monet kohtaamiset, uudet yhteistyökumppanit, jotka ovat kiinnostuneita erityisherkkyydestä. Kumppanuus on ollut sulavaa, etenevää, pehmeä paketti.

Kiitos kaikille yhteistyön ja kohtaamisten lahjoista. Kiitos mystisestä yhteydestämme. Hyvää ja rauhallista joulua vuonna 2019.


Hannu Sirkkilä
HSP-Suomen Erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja


torstai 19. joulukuuta 2019

Voimaryhmät aloittavat


Jäsenen blogikirjoitus:   
                           


Voimaryhmien ohjaajakoulutus on tullut päätökseensä. Seuraava vaihe onkin sitten voimaryhmän toteuttaminen. Ihan sormet syyhyää ryhtyä toimeen!

Monella paikkakunnalla on jo voimaryhmä koossa, monella taas on vielä tilaakin. Katso hankkeen sivuilta voimaryhmat.fi paikkakuntasi tilanne, ja jos kiinnostaa tulla mukaan ryhmään, ilmoittaudu pikaisesti.

Koulutus oli suurenmoisen monipuolinen kokonaisuus, kun nyt sitä sen päätyttyä tarkastelen.

Viimeisimpänä lähiviikonloppuna käsittelimme koko kokonaisuutta ja sen yksityiskohtia, ryhmäläisten ideoita kuunnellen ja jakaen. Harjoittelimme joitakin asioita ja tunnelma oli niin hyvä.


Voimaryhmät toteutuvat kutakuinkin samansisältöisinä eri paikkakunnilla. Toki menetelmissä tulee varmaan moninaisuutta; jollakulla on pääosassa kehollisuus, jollakulla taas enemmän juuri keskustelu.


Reteaming-prosessi on kuitenkin se sama, käyttää mitä vain menetelmiä muuten. Tavoitteet ja niihin pyrkiminen, askel askelelta, omia voimavarojaan, tukea ja löytynyttä motivaatiotaan hyödyntäen, on (reteaming-)voimaryhmän ydin.

✌✌✌

On selvää, että muutamassa kuukaudessa ei tavoitteita saa välttämättä täysin toteutetuksi. Kun päästään alkuun ja prosessi käyntiin, muutamia askeleita oikeaan suuntaan, jo se on merkittävää, ja siitä on hyvä jatkaa. - Onkin hyvä, jos ryhmä jatkaa vielä vaikkapa ihan keskenäänkin, itse voimaryhmäprosessin jälkeenkin tapaamisia. Tai sitten voi liittyä johonkin avoimeen/suljettuun muuhun erityisherkkien ryhmään. Kenties joku osallistuja innostuu lähtemään mukaan seuraavaan voimaryhmäkoulutukseenkin.


Erityisherkät ovat ansainneet voimaryhmänsä ja voimaantumisensa. Herkkiä on väheksytty ja herkät ovat voineet jäädä jalkoihin niin työelämässä kuin yksityiselämän asioissakin.

Nyt eikun voimaantumaan, itsemyötätunnolla, älyllä ja vertaistuella, hsp voimaryhmissä!



Se om moro.


Hyvää joulua kaikille!


Merja Korpisaari



keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Ihmisen jälki

Jäsenen blogikirjoitus:




Olen ymmärtänyt herkkyyteni vasta aikuisena, ihan muutama vuosi sitten. Olen tiennyt olevani herkkä, mutta en erityisherkkä. En ole osannut peilata itseäni muihin, en ole tiennyt muusta. Nyt, kun mietin vuosikymmenten takaisia muistoja, tapahtumia, ihmisiä, ymmärrän, miksi asiat ovat tuntuneet siltä, kuin mitä tuntuivat. Miksi jotkut ihmiset ovat jättäneet jäljen, hyvän tai pahan, ikuisen, minuuteeni.

Muistan asioita, joita on tapahtunut hyvin kauan sitten. Vuosikymmeniä sitten. Muistan ihmisiä, joitain ohikulkeneita, outoja, nimettömiä, tuntemattomia, jotka ovat jättäneet niitä jälkiä. Tai tuttuja, läheisiä, rakkaita: sellaisia heistä on tullut jonkun jäljen saattelemana.

Vanhempani erosivat -70 luvun alussa. Silloin avioerolapset olivat välillä julmankin kiusan kohteena. Sanottiin, että sinulla ei ole isää. Äiti halusi kai suojella meitä lapsia tältä kiusalta, ja kielsi kertomasta erosta kenellekään. Tietenkin tottelin.
Yhtenä päivänä opettaja pyysi minua luokseen välitunnilla. Hän sanoi säälivin ilmein, että isäkö on muuttanut pois kotoa? Aloin itkeä. En ymmärtänyt, mistä hän sen tiesi: äitihän oli kieltänyt kertomasta. Äiti oli varmaan asian opettajalle kertonut, jotta opettaja saattoi seurata, onko erolla vaikutusta koulumenestykseen. Kyyneleitä niellen myönsin isän muuttaneen pois. Opettaja jätti jäljen. Vähän pelottavan jäljen, vaikka hän hyvin lempeä nainen muutoin olikin. Tunsin pettäneeni äidin, koska myönsin isän lähdön. Itkin asiaa monta päivää. Jokin minussa oli mennyt rikki.

Elimme vaatimattomasti. Kuljin serkkujeni vanhoissa vaatteissa, tai jos joskus sain jotain uutta, se oli yleensä tätini ompelemaa. Oli kauan kadehtinut koulussa niitä, ketkä kulkivat hienoissa kettulakeissa: muhkeissa karvalakeissa, joissa roikkui ketunhäntä. Se oli kaunein lakki, mitä olin koskaan nähnyt. Tätini oli ommellut minulle sellaisen jostain vanhasta takista. Eihän se kaupan kettulakkia varmaan muistuttanut kuin kaukaisesti, mutta minusta se oli ihana.

↔↔↔

Olimme äidin kanssa tulossa jostain linja-autolla. Auto oli täynnä, eikä istumapaikkoja ollut. Silloin, kauan sitten, kuskin vieressä oli iso, penkin kaltainen koroke, jonka päällä istuin. Linja-autoa ajava mies ihaili lakkiani, kehui sitä koko matkan. Jätti jäljen. Niitä serkkujen vanhoja vaatteita ei koskaan kehuttu, eikä meitä muutoinkaan kehuttu turhaan. Piti oikeastaan tehdä jotain erityistä, että kehuttiin. Siksi tuo lakin saama kehu tuntui aivan erityiseltä. Ja siitä jäi jälki. Hyvä jälki.

Näitä jälkiä kertyi vuosien varrella lisää. Jäi kauniita jälkiä, pehmeitä, syleileviä, kultareunaisia jälkiä. Jäi arpia, rosoisia, verisiä, avohaavoja. Niitä, jotka eivät parane koskaan.

Eräs jäljen jättäjä sanoi minulle muutama vuosi sitten, että sinulla on silmät, jotka näkevät enemmän kuin muut. Se jälki on syvä, ihana jälki. Tunnen fyysisesti sen jäljen. Sen jättäjä, puolituttu ihminen näki minussa sen, mitä olen itse ihmetellyt itsessäni.
Tiedän, että näen enemmän kuin muut. Se ei tarkoita konkreettista näkemistä, se on tavallaan kuin kuudes aisti. Minä luulen, että se kuuluu tähän herkkyyteen. Ja uskon, että te ymmärrätte mitä tarkoitan.

Minuun on jäänyt jälki tytöstä, jota hoidin päiväkodissa joskus lähes 20 vuotta sitten. Se jälki on sydämessä, se on sinne kaiverrettu. Se on varmaan jollain tapaa kuin oman lapsen tekemä jälki, ajattelen näin, vaikka minulla ei omia lapsia olekaan. Tuo kaiverrettu jälki on niin tunteella tehty, rakkaudella. Toinen jälki on lähes samanmoinen, sen on tehnyt nuori mies. Kaukaa Suomeen tullut, pitkän matkan takaa, ja sitten osunut minun tielleni. Itkenyt olkaani vasten sitä, mitä on nähnyt ja kokenut, kutsunut jopa äidiksi. Jos se ei jätä jälkeä, mikä sitten?

Kiusaajat ovat jättäneet jäljen, joka on kipeä: mätänevä paise,vereslihalla oleva. Sellainen, joka aktivoituu joissain tilanteissa, ja silloin ne kauheat tunteet, joita on kokenut vuosia sitten, iskevät päälle kuin hyökyaalto. Silloin muistaa ne paikat, ympäristön, jopa vaatteet, jotka olivat päällä. Oman ulkomuotonsa. Tunteen, kun jo uskoo olevansa ruma, lihava, tyhmä. Ja ajattelee kaiken olevan oikeutettua toimitaa. Koska on ruma. Lihava. Tyhmä.
Se on vaarallinen jälki, se pitää hoitaa niin hyvin, kuin osaa, jotta se ei puhkea, tulehdu, ja tee minua sairaaksi. Sillä sellaista se tekee, ja silloin elämä ei tunnu elämisen arvoista. Silloin on kuin nuorallatanssija, jolle on ihan sama, pysyykö nuoran päällä korkeuksissa, vai putoaako alas. Koska se alastulon tuoma kipu on pientä siihen verrattuna, mitä se on nuoran päällä taiteillessa. Ja joskus, vuosia sitten, minä halusin pudota.

Minuun jäi jälki silloinkin, kun minulle tuntematon, kasvoton ihminen, sanoi käymässämme sähköpostissa sanat, että olet ihana, hyvä ihminen. Se jälki on käytössä päivittäin, sillä muistutan itseäni siitä, että vaikka joku teki sen mätänevän paiseen, sen kivuliaan merkin, minä olen kuitenkin hyvä ihminen, ihana, osaava, rakastettava. Ja nämä jäljet ovat kantanet minua monissa vaikeissa hetkissä elämässä.

↔↔↔

Voiko joku jälki olla tärkeämpi kuin joku toinen jälki? En usko. Mutta niiden tekijä voi. Jälkensä jätti myös dementoitunut vapaaehtoisystäväni, joka kuoli muutama vuosi sitten. Se jälki on Kismet-suklaan makuinen, elämäniloinen ja kaunis, ryppyinenkin. Ja se tekee minun sydämeeni oikein lämpimän tunteen. Sen jäljen jättänyt on varmasti kaunein enkeli jossain. Se siro, utelias ja vähän äkäinenkin, se, joka syö Kismet-suklaata pienessä kippurassa, ja nuolee ne käärepaperit, koska se Kismet on vain niin taivaallisen hyvää.

Lähin jälki, se jonka muistan ja tunnen joka päivä, on mieheni jättämä. Siinä jäljessä on monta sävyä, monta kuviota, siinä on ääni, rakkauden ääni. Se jälki saa joskus suuttumaan, vaikka pääsääntöisesti olen rauhaa rakastava, riitoja välttelevä ihminen. Se saa ärsyyntymään, lähtemään ulos, koska se jälki vaatii välillä viilentymistä. Ei se rakkaus, mutta se jälki.
Sitten se on pakahduttava jälki, se on kuin ensimmäinen koulupäivä, yksin kuljettu matka, jonkin jännittävän odotus. Pakahduttava, että siinä sinä olet, minut rakkauteni, mieheni. Se palapelin pala, joka minusta puuttui neljäkymmentä vuotta, se, jota vailla olin, vaikka en ymmärtänyt olevani. Ymmärsin vasta sitten, kun se pala löysi paikkansa.


Me ihmiset kuljemme omia reittejämme, kohtaamme, ohitamme, kosketamme, tarkoituksella tai tarkoituksettomasti, ja jätämme jälkiä.
Keneenhän minä olen jättänyt jäljen? Onko se hyvä vai paha jälki? Muistaako sen kantaja minut, muistaako tilanteen, kun jälki jäi?

Näiden jälkien muovaamana, ohjaamanakin, me elämme. Kopioimme joitain jälkiä, annamme leimoja. Nämä jäljet sytyttävät tunteita, herkistävät entisestään.

Erityisen herkkiä jälkiä.


Nimim. 'Elmeri'


lauantai 7. joulukuuta 2019

Kolmen E:n, Elämyshakuisen Erityisherkän Ekstrovertin välitilinteko








Elämä ilman kyyneliä on autiomaa ilman sadepisaraa.— Espanjalainen sananlasku 

Vuosi 2019 on päättymässä ja siksi voisi olla jonkinmoisen välitilinteon aika. Olen onnekseni saanut tutustua lisää itseeni ja tarkastella elämääni uudessa valossa. Tein herkkyystestin keväällä ja tässä sitä nyt ollaan. Sen jälkeen liityin yhdistyksen jäseneksi ja lainasin kirjastosta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Olen ymmärtänyt ja hyväksynyt, että elämäni on ollut ja tulee varmaan olemaan haastavaa tasapainottelua elämysten ja jaksamisen kanssa, vrt. elän kuin jalat olisi yhtäaikaa jarrulla ja kaasulla. Tämän piirteen olin kyllä tunnistanut itsestäni jo aiemmin elämänvarrella. Erona tähän päivään on se, että silloin kummaksuin ja halusin piirteestä eroon, nyt ymmärrän että se on osa minua.

Olen kuitenkin motivoitunut ja halukas kokeilemaan sekä harjoittelemaan uusia asioita ja tilanteita. Haluan kohdata hankalat tunteet (mm. pelko ja häpeä) sekä hakea tietoa ja oppia erityisherkkyydestä sekä saada vapauttavia oivalluksia. Erityisherkkyyshän on hermostollinen ominaisuus. Siihen liittyy voimakkaat ja syvälliset kokemukset. Lisäksi herkkyys on mitä suurimmassa määrin voimavara.

Välitilinteossani sopiva apuväline on mielestäni Heli Heiskasen Herkkyyden voima, opas omannäköiseen elämään (Origo Nova, Otavan kirjapaino, 2016) kirja, josta olen poiminut ne teemat, jotka ovat keskeisiä ja tärkeitä oivalluksia itselleni:

Henkisen kasvun vaiheita; 1. tiedostaminen - päätän haluta kehittyä, 2. havainnointi – ajatus, toiminta ja tunne eri tilanteissa, 3. kyseenalaistaminen – hakea uusia suhtautumis- ja toimintamalleja hyväksyen kuitenkin itsensä, 4.tunteiden kohtaaminen – esim. riidassa mahdollista vanhojen tunteiden kohtaaminen ja käsittely ja 5. vanhan purkaminen ja uuden oppiminen tai opettelu usein ääripäiden kautta – esim. jos rajaton/löyhät rajat, ensin tiukat rajat ja sitten tasapainoon eli usein hidasta kehittymistä, vrt. matkalla kaksi askelta eteenpäin, yksi taaksepäin.

Tyypillisiä suojakuoria; aktiiviset eli suorittamisen ja selviytymisen suojakuoret, mukautuvat eli miellyttämisen (kiltteys) ja sosiaalisuuden (reippaus, huumori) suojakuoret, piiloutuvat eli järkeily/analysointi (tunteiden pilkkominen ajatuksiksi) ja leimautuminen, etäännyttävät eli välttely ja pakeneminen (puuhastelu) sekä hiljaisuus ja vetäytyminen => Tehdä asioita/olla omana itsenään, ei suojakuoren välityksellä tai avulla muuta kuin tietoisesti valiten ja tarpeen vaatiessa, jolloin suojakuorista jalostetaan vahvuuksia, jolloin toiminta joustavaa. Esim. arjen suorittamisesta arjesta nauttimiseen, miellyttämisestä sopeutumiskykyiseksi, huumorista myönteiseen asenteeseen tai sosiaalisuudesta ja reippaudesta rohkeaksi ja vuorovaikutustaitoiseksi. Kriisit käynnistää suojakuorien purkautumisen pakottamalla pysähtymään. Hyväksyvällä tietoisella läsnäololla saan yhteyden sisimpään ja kehoon enkä lähde liikaa havainnoimaan ympäristöä, muiden odotuksia tai reaktioita.

Alttius vaikutteille; herkän rajat ohuet ja huokoset, vrt. Sylvi-Sanni Mannisen ”väri-ja muotoihmiset”, kyky vahvaan eläytymiseen, josta johtuen taipumus väsymiseen ja/tai itsensä unohtamiseen, jolloin tarve riittävään keskittymiseen omiin asioihin, vrt. ns. terveen itsekkyyden tunnistaminen, jolloin huomioin sekä itseni että toiset.

Itseilmaisun harjoittelu; tulee vaalia asiallista, molemminpuoliseen ymmärrykseen tähtäävää ja toinen toistaan kunnioittavaa ristiriitojen käsittelytapaa, koska voimakkaat vihan purkaukset ja harkitsemattomat haukut haavoittaa syvästi. Liika kriittisyys voi olla liian kuormittavaa itselle ja muille. Keskityn omaan oloon ja sen kohentumiseen, vrt. älä taistele tuulimyllyjä vastaan. Miten olla rakentavasti jämäkkä? Harjoittelen! Asetan rajoja jolloin oma jaksaminen paranee. Mikäli kohtaan/koen hankalasti käyttäytyvän henkilön, keskityn tietoiseen läsnäoloon eli säilytän yhteyden itseeni (kehooni), ajatuksiini ja tuonteisiini. Täten tunnen itseni varmemmaksi ja pystyn ilmaisemaan itsäni aidosti.

Vastuu tunteista; opin erottamaan omat ja toisten tunteet sekä säätelemään tunteitani. Itselläni herkkänä lapsena kun oli hankala tunne sisällä (usein kohdistuu joko äidin ahdistukseen tai isän vihaisuuteen), aloin tyynnyttämään (äidin auttaminen) ja/tai muutuin näkymättömäksi (isän edessä).

Tunteiden erottelukyky; herkälle vaikeampaa kun aistii vahvasti muiden tunteita → kun uskaltaa kohdata omat tunteensa, pääsee muidenkin tunteista helpommin irti. Toisaalta jos toisen tunne liittyy minuun, on siihen syytä paneutua. Mikäli kyse on toisen omasta asiasta, kannattaa asian antaa olla varsinkin, jos esille ottaminen johtaisi ongelmiin. Kuitenkin on tärkeä keskustella ja kertoa kokemuksistaan. Tiettyjä tunteita voi olla vaikea käsitellä (tunnelukot) – katson tilannetta tietyn värisien lasien läpi. Virhetulkintoja välttääkseni voin kysyä, mitä toinen on tarkoittanut, enkä oleta.

Tunnekuorman rajaaminen; tunteita tulee ja menee, kaikkea ei tarvitse havainnoida. Puutun vain toistuviin ja häiritseviin asioihin silloin kun koen sen tarpeelliseksi. Tarvittaessa pidän taukoja viestintävälineiden käytössä, ja jos huomaan oloni kohentuvan, pidän aika-ajoin kokonaan taukoa niistä.

Opittu ylikuormitus; kuormitan itseäni liikaa arjessa, en osaa pysähtyä, vrt. keho viisaampi. Suojakuoret kuormittavat sillä ”naamioiden” ylläpito kuluttaa energiaa, usein mukautumisen ja sosiaalisuuden suojakuoret altistavat ylikuormitukselle. Lisäksi innostumisen säätely tärkeä kuin myös liika ajattelu ja kriittisyys sekä muutokset – huom! rutiinit tasapainottaa.

Opittu alikuormitus ja sopiva kuormitustaso
; opittua alikuormitusta en tunnista itsessäni lainkaan, (pitänee miettiä tätä vielä), mutta joskus alikuormitus on hyvä ylikuormitusvaiheen jälkeen jotta pääsee tasapainoon. Olen itsekin turvautunut mm. työelämässä vaikeina aikoina osa-aikatyöhön sekä työelämän loppumetreillä osa-aikaeläkkeeseen, ja siten saanut enemmän aikaa itselle ja huomannut nauttivani elämästä enemmän.

Omien arvojen mukainen elämäntapa; oman hyvinvoinnin ja terveyden ylläpito, rauhallinen elämä ja hyvät ihmissuhteet, perhe ja parisuhde sekä levon ja kuormituksen tasapaino. Tieni työelämässä herkkänä on ollut omanlainen, olen nauttinut kehittäjänä työn sisällöstä yli kaiken, vaikkakin kohtaamattomuus ja muut vaikeudet ovat olleet lähes aina läsnä.

Hermoston yliviritystila; liika ärsyke ja virikkeellisyys → ylivirittyneisyys, joka vaatii lepoa = kuormituksen säätelyä. Vaarana uupuminen jos säätely ei ole riittävää. Ylivirittyneisyyden oireita eli viestejä siitä ovat mm. heikko keskittyminen, hallinnan tunteen heikkeneminen, kireys, itku, pinnallinen hengitys, tärinä ja jumittuminen sekä päänsärky, verenpaine, ihottuma ja univaikeudet.

Herkkyyden lahjoja; aistiherkkyys ja kyky nauttia, empatia ja tunneherkkyys, tunnollisuus ja oikeudentaju, luovuus ja mielikuvitus, intuitio, syvällisyys ja henkisyys. Vaatii suojakuorien ja kaavamaisten toimintamallien poistamisen aidon minän tieltä. Lisäksi omien tarpeiden ja tunteiden tunnistamisen ja rajojen selkeyttämisen sekä kuormituksen tasapainon löytämisen. Esim. miten näen oman itkuherkkyyteni? Taitona kokea elämää täydesti.

Hyväksyvän tietoisen läsnäolon harjoitukset; vahvistan tunneherkkyyden myönteisiä puolia ja arvostan kykyäni voimakkaisiin tunteisiin sekä käytän kykyäni empatiaan yhteiseksi hyväksi ja säätelen stressitasoani. Huolehdin tunnehygieniastani, eli vahvistan myönteisyyttä ja vältän tunteiden ylikuormitusta, sekä valikoin elinpiiriini myönteisiä tunteita herättäviä ihmisiä ja asioita sekä vältän kielteisiä. Opettelen säätelemään tunteitani, eli otan vastuun vain omista tunteista ja puran menneisyydestä varastoituneita tunteita, jonka jälkeen virtaavuus elpyy ja tunteiden käsittely on helpompaa.

Halu olla hyvä ihminen; Pyrin olemaan hyväntahtoinen, ymmärtäväinen, oikeudenmukainen ja suvaitsevainen erilaisia ihmisiä kohtaan (olla heikomman puolella). Arvostan luonnonmukaisuutta ja olen kiinnostunut eläinten, luonnon ja maapallon hyvinvoinnista. Lisäksi arvostan tunnollisuutta, vastuuntuntoisuutta ja luotettavuutta. Kaikki lahjoja joita maailmassa tarvitaan.

Annan intuitiolle tilaa, vaalin syvällisiä ihmissuhteita ja järjestän aikaa ajatuksille, esim. huolitunti päivittäin (15-60 min) sekä toisaalta karsin liiallista ajattelua (en vatvo) ja huolehdin hyvinvoinnistani. Huolehdin sekä fyysisestä tasapainosta että henkisyydestä (sanaton tila, läsnäolo). Henkinen kasvu, joka on elämänpituista, osa elämäntehtävää.

Minun tulee aina muistaa, että herkkyyden voima on siinä kun sallin itselle olla
  • sekä vahva että heikko
  • sekä pehmeä että luja.
Näin minusta tulee kokonainen ja eheä oma aito itseni! Arvostan myötätuntoa ja välittämistä, tunteita ja hyvinvointia sekä kyseenalaistan suorituspainotteisen yhteiskunnan arvoja ja toimintatapoja.

Matka jatkuu. Kehittämistyötä riittää, mutta onhan tässä jo jotain opittukin. Elämä on...!

Merja Leppänen






tiistai 3. joulukuuta 2019

Kun talvi vie seikkailuihin...



Jäsenen blogikirjoitus:

Marraskuu ja koko loppuvuosi on aika hyvää aikaa lukemiselle. Kun sade ropisee ikkunoita vasten, tuuli ujeltaa ja sisällä on hieman vetoisaa, voi pukea ylleen lämpimästi, asettautua parin peitteen alle ja ottaa kirjan käteensä. Niin tai äänikirjan kuuloetäisyydelle. Semmoisen löysin yhtenä iltana, radion areenasta, ja syksyni alkoi kulkea kohti iloisempia tunnelmia samantien.

Äänikirja oli: Taikatalvi. Tove Janssonin suloista seikkailutarinaa, ja paljon enemmänkin. Taikatalvessa Muumipeikolle alkoi tapahtua - hän nimittäin heräsi - ja vaikka se, talvi, oli aluksi kuin kiusankappale ja vihollinen, niin vähitellen näytti se muitakin ominaisuuksiaan! En viitsi kertoa mitä kaikkea talvesta löytyi ja talvi antoi, ja mitä sitten tapahtui. Vaan vain, että niin leikkisän kepeää, toden totista, ja taianomaista olivat Muumipeikon, Tuutikin, Pikku Myyn ja lukuisan joukon muita elollisia, kuten hemuli, ötökät, puhumattakaan esi-isästä talven vietto oli! Lisäksi jokaiseen lukuun kätkeytyi viisaus, milloin elämästä yleensä, milloin ihmissuhteista tai luonnonvoimista.

Olen niin pöllö kun luen satuja, aikaihminen, itseksenikin. Tai laitetaan erityisherkkyyden piikkiin... Satuja vaan on monenlaisia. Jotkut laittaa ajattelemaan, viisastuttaa, ja jotkut lohduttaa, jotakut tätä kaikkea. Ei paha tässä pimeässä ajassa.

Äänikirja muuten on vähän enemmänkin kuin kirja. Siinä kun tulee lisänä lukijan tulkinta. Kumpi on kivampi, kirja vai äänikirja, sitä ei ole helppoa valita, riippuu niin tilanteesta. Perinteisistä kirjoista en luopuisi koskaan, siinä saa vapauden lukea ja tauottaa mielensä mukaan. Ja nukahtaa sitten seikkailuntäyteisiin uniin.

Nyt on yöpöydällä muumiseikkailuja, muistelmakirja ja runoja. Näillä eväillä alkaa tämä talvinen taival, ehkä taianomainenkin kukaties.


Merja Korpisaari


sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Ikävä

Jäsenen blogikirjoitus:

En odota joulua. Joulu tuntuu kipeältä, synkältä, tummalta ja ikävältä. Päivät ennen joulua, lähes kuukausi ennen joulua.

Ennen joulu oli juhla-aikaa. Vaikka en lapsuuteni jälkeen siitä valtavasti koskaan intoillut, se oli juhlava ja samoja perinteitä vuodesta toiseen kunnioittava juhla. Lahjoja olen rakastanut aina. Niin teki isäkin. Muistan, kun vielä aikuisenakin laskimme, kumpi meistä saa enemmän paketteja. Minä paketoin isälle menevät sukatkin kahteen pakettiin, molemmat sukat omaansa. Ja Ässä-arvasta sai paketin, tai karkkipussista, aivan kaikesta, mistä halusi. Kaikesta, siksi että paketteja olisi mahdollisimman paljon. Isän silmät loistivat onnesta, kun niitä paketeita avattiin. Lapsenmielisyys säilyi hänessä ihan elämän loppuun saakka.


Isäni kuoli noin kymmenen vuotta sitten. Joulukuussa. Siksi joulu ei ole minulle enää joulu. Vietän sen mieluummin töissä, tai jos mahdollista, pois Suomesta. Muistot ovat yhä liian kipeitä. Joulukuussa alkaa minun suruaikani, halusin sitä tai en. Kuka surua haluasi? Ei kukaan. Silti se tulee, iskee päälle, muistuttaa jokaisena päivänä, jopa tuntina. Muistan, mitä tein silloin kymmenisen vuotta sitten minäkin päivänä, minäkin hetkenä. Miten järjestin hautajaisia isälleni, kuljin reilun kuudensadan kilometrin välimatkaa edes takaisin. Muistan kovat pakkaset juna-asemalla, kun odotin saapuvaa junaa. Se oli myöhässä. Silloin junat olivat usein myöhässä. Muistan kinkkuvoileivät, jotka mieheni, silloinen miesystäväni, minulle matkaevääksi teki. Ruoka ei olisi maistunut, en olisi muistanut syödä, jollei joku olisi minua siitä muistuttanut. Ei ollut nälkä. Oli vain pohjaton ikävä.

Tiedän, että isojen elämän tilanteiden aikana ihmiseen jää muistijälki. Se muistuttaa meitä ehkä lopun elämäämme siitä, mitä tapahtui. En olisi uskonut, että se on näin vahva: että oikeasti muistaa tuoksut, tunteet, kaiken, aivan jokaista yksityiskohtaa myöten. Ihmisten sanat, kosketukset, ilmeetkin. Ja miten ne muistot voivat sitten tehdä jostain ennen merkityksellisestä asiasta täysin merkityksetömän, sellaisen, joka ahdistaa ja jota haluaa paeta?

Tänä jouluna lähden pois Suomesta. Uusi ja outo ympäristö saa muistot haaleammaksi. On niin paljon sellaista, jota ei muutoin ole: uudet maisemat, uudet ihmiset, eri kieli. Toisaalta, joulu on perhejuhla. Jokin osa minusta kaipaa muuta perhettä: äitiä ja sisaruksia, yhteistä aikaa joulupöydässä. Mutta mieluummin olen poissa.

Jaan mieheni kanssa tämän surun, hän menetti äitinsä joitain vuosia sitten, juuri joulun aikoihin. Hän ei koskaan puhu siitä, kaipaako äitiään, tai miettiikö tätä erityisesti joulun aikaan. Uskon, että kaipaa. Hänen tapansa kaivata ja surra on vain erilainen kuin omani.

Minun suruni aktivoituu, mitä lähemmäs joulukuu tulee. Välillä se itkettää, silloin kaipaa oikein erityisesti isän suurta halausta siinä oven pielessä, toinen jalka ulkona, kun emme ehtineet sisälle asti, niin onnellisia aina olimme toistemme tapaamisesta. Tämän ikävän alkusoitto oli tänään, isänpäivänä. Kävin isän haudalla aamulla hyvin aikaisin, niin aikaisin, että yöllä satanut lumi oli vielä auraamatta. Sytytin lyhtyyn punaisen kynttilän, punainen on rakkauden väri. Ja piirsin siihen vasta sataneeseen lumeen sydämen.

Aika usein mietin, onko surun tunne kaikilla sama. Ikävöikö joku muu vähemmän, jos kuolemasta on jo vuosia? Tai voiko lakata ikävöimästä kokonaan? Suru on vaikea tunne. Se repii niin kipeästi. Niin kuin ikäväkin.

Minä tiedän, että isä ymmärtäisi tämän ikävän, vaikka ei haluaisi nähdä minun kärsivän siitä. Isäkin oli herkkä. Tämmöinen itkupilli. Se perintö kestää lopun elämää. Sen minä sain.


Nimimerkki 'Elmeri'

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Sydämen viiva ja pään viiva – ajatteletko enemmän tunteella vai järjellä?

Jäsenen blogikirjoitus:

Jokin aikaa sitten googlasin poikaystäväni kanssa ”elämänviiva”-sanan. Olimme jumittuneet pohtimaan kämmentemme ihossa olevia viivoja ja huomasimme unohtaneemme, mikä merkitys niillä sanottiin olevan. ”Henkimaailman juttuja”, sanoisi joku, mutta ainakin erityisesti minun on lähes mahdotonta olla lähtemättä selvittämään kiinnostavia asioita, jotka olen saanut päähäni. Joku on joskus lapsuudessani ”tulkinnut” kätteni viivoja ja uurteita, mutta olin ehtinyt jo unohtaa niiden merkityksen. Uskokoon ken tahtoo!
Nopean googlettelun perusteella selvisi ja muistui mieleen, että käsistähän voisi halutessaan tulkita vaikka mitä. Niiden viivoista saisi vastauksen muun muassa siihen, kuinka työorientoitunut on, löytyykö luovuutta, kuinka osaa ilmentää rakkautta ja tuleeko elämässä muutoksia. Erilaisia tulkintatapoja käden viivoille oli useita. Myös yleisiä harhaluuloja tuntui olevan – esimerkiksi se, että elämänviiva ei kerrokaan elämän pituudesta.

Luimme käsien viivojen tulkitsemisesta kertovia artikkeleja ja pysähdyimme tutkimaan niin sanottuja sydämen viivaa ja pään viivaa, joiden pituudesta voi kuulemma tehdä johtopäätöksiä, ajatteleeko ihminen enemmän järjellä vai tunteella. Niinkuin ehkä arvatakin saattaa, tunnetta edustaa pidempi sydämen viiva ja järkeä taas pidempi pään viiva.

Naurahdin kysymykselle, kumpi minulla olisi vahvempi. ”Ihan varmasti sydämen viiva, sillä perustelen asioita enemmän tunteella”, sanoin. Ja näinhän asia näytti kädessäni olevankin. Sydämen viiva oli paljon pään viivaa pidempi. Poikaystävälläni taas pään viiva oli pidempi, eli kädestä ennustamisen mukaan hän tekisi enemmän päätöksiä järkeen vedoten. ”Käy päinsä”, kumppanini vastasi, eikä kiistänyt asiaa.

Kotitekoinen kädestä ennustaminen, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua, oli ihana tapa peilata, käsitellä ja puhua omasta persoonallisuudestaan. Oltiin kentällä, jolla ei ole oikeita eikä vääriä vastauksia. Hauskaa ja kutkuttavaa oli, että oma käsi voisi viivoineen ilmentää jotain käyttäjästään.

Mystiikka ja ennen vanhaan yleisempää ollut ennustaminen voi tuntua hieman vieraalta nykyaikana. Mutta onko helpompaa ja hauskempaa aktiviteettia kumppanin tai vaikkapa hyvän ystävän kanssa iltahämärässä kynttilän valossa? Testit, korttipelit ja pienet, vaarattomat ennustukset voivat saada aikaan uusia, syvällisiä keskusteluja ja oivalluksia, joita ei muuten tulisi puhuneeksi.

Kädestä ennustamisesta voi lukea lisää vaikkapa googlaamalla ”käsien viivat”.


Anna


sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Herkkisajatuksia ja shiatsuhoitoja

Jäsenen blogikirjoitus:

Shiatsuhoitajani kanssa, omien sanojen mukaan itsekin erityisherkkä, hoito- ja yhteistyö sekä vuorovaikus on ollut erittäin helppoa, antoisaa ja tärkeää jo yli 10 vuoden ajan. Kiitollisena ja haikeanakin totean, että hänen jäädessä vuoden vaihteessa eläkkeelle, tämä iso osa elämäni hyvinvoinnin ja terveyden ylläpidosta jää jatkossa toteutumatta hänen kanssaan.


Shiatsuhieronta on vaikuttanut kokonaisvaltaiseen hyvinvointiini. Shiatsuahan voi pitää hyvinvointia edistävänä ja sairauksia ennaltaehkäisevänä, rentouttavana ja energisoivana hoitona. Saamani shiatsuhoidot olen kokenut rentouttavina ja kokonaisvaltaista hyvinvointiani tukevina. Itse olen saanut hoidoista apua mm. lihasjännityksiin, niska- ja hartiaseudun kiputiloihin ja stressiin sekä lisäarvona myös hoidonaikaisista ajatustenvaihdosta tuiki arvokkaita elämänohjeita erilaisiin elämäntilanteisiin, jopa kriiseihin. Shiatsuhoidot ovat lisänneet voimavaroja ja tietoisuutta omasta kehosta ja mielen tiloista.

Shiatsuhierojani on aivan ihana, lämmin, ystävällinen ja osaava ihminen. Hänestä huokuu uskomaton energia ja hänen seurassaan on helppo rentoutua. Hän huomioi minut asiakkaana todella hyvin. Hoitohuone on rauhallinen ja ennen kaikkea turvallisen tuntuinen paikka, jossa voin sulkea silmäni kolmeksi vartiksi ja nauttia ”sormella painamisesta” sekä osin hiljaisuudesta ja osin keskustelusta kiinnostavista ajankohtaisista asioista. Tosin nautinta on hoidon aikana joskus vähemmän nautittavan tuntuista, kun hän ”löytää” ja hoitaa kehon pahimpia jumeja. Olo on hyvä ja lämmin hoidon jälkeen ja sielukin on tullut ravituksi. Hengitys kulkee vapaasti ja mielikin on kevyt.

Tapasin shiatsuhierojan kanssa yli 10 vuotta sitten silloisen työpaikan työtiloissa, jossa hän kävi säännöllisesti hieromassa niitä henkilöstöstä, jotka ilmaisivat halukkuutensa siihen. Koin ensimmäisestä kerrasta lähtien, että hieronnasta oli apua silloisiin työpaineisiin sekä niska- ja hartiaseudun jumeihin. Aiemmin oli etenkin lauantaiaamuisin päänsärkyä kun viikon työt olivat ohitse. Shiatsun aloituksen jälkeen päänsäryt lakkasivat kokonaan. Yhdessä vaiheessa olin henkisesti ja fyysisesti niin ”rikki”, että meinasin pyörtyä ”käsittelyssä”. Usein itkin kun jumien aukaisu sattui niin kovin, ja todella sain tuta missä kunnossa kulloinkin olin. Muutaman vuoden kuluttua sainkin sitten potkut kyseisestä työpaikasta ”tuotannollisiin ja taloudellisiin” syihin vedoten, ja olin sen jälkeen muutaman kuukauden työttömänä. Siihen loppuivat shiatsuhoidotkin.

No, tämäpä ihana ihminen soitti jonkin ajan kuluttua perään ja kysyi kuulumisiani. Sovimme myös, että alan käydä hänen kotonaan shiatsuhieronnassa, ja niin hoitosuhteeni on jatkunut aina näihin päiviin asti.

Pääsin kolmannelle työuralle vuoden 2010 loppupuoliskolla. Sitä kesti onnelliset kahdeksan vuotta ennen kuin jäin vanhuuseläkkeelle. Koko tuona aikana koin työelämäni todella antoisaksi ja mielekkääksi, mutta siitä huolimatta säännölliset tapaamiset shiatsun merkeissä ovat olleet tuiki tärkeitä. Shiatsun lisäksi toki olen löytänyt myös mm. joogan ja mindfulnessin, jotka auttavat hyvinvoinnin ylläpitämisessä ja itsetuntemuksen kehittämisessä. Lisäksi erityisherkkyydestä puhuminen, sekä vihdoin sen itsessä tiedostaminen ovat saaneet olon pysyvämmin tasapainoiseksi. Olen myös ymmärtänyt vihdoin, että minun tulee kiinnittää yhä huomiota hengittämiseen ja tehdä hengitysharjoituksia säännöllisesti. Ilmeisesti en pääse koskaan kokonaan eroon tietynlaisesta jännittämisestä tai asioiden jauhamisesta, vaan minun tulee oppia oikeasti hyväksymään ja tulemaan toimeen itseni kanssa.
Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on kylliksi haavetta yhdelle elämälle. (Tommy Tabermann)
Kiitollisena saamastani hoivasta ja yhteisistä vuosista toivotan herkkisshiatsuhierojani tervetulleeksi mukaan uuteen eläke-elämänvaiheeseen!

Merja Leppänen





torstai 21. marraskuuta 2019

Jokin käsittämätön tunne

Jäsenen blogikirjoitus:

Ajattelen olevani rohkea ihminen. Uskallan heittäytyä uusiin tilanteisiin, olen avoin näkemään ja kokemaan. On kuitenkin kaksi asiaa, jotka voin nimetä heti, kun kysytään, mitä pelkään. Kumpikaan niistä ei ole hämähäkit tai pimeä. Minun pelkoni ovat erilaisia: outoja, olen kuullut jonkun sanovan.

Ensimmäinen pelkoni on avaruus.

Se on niin ääretön, niin suuri, että tajuntani ei riitä sitä ymmärtämään. Kuulostaa ehkä naurettavalta, hassulta, kun sanon, että pelkään katsoa tähtitaivaalle. Kauniille tähtitaivaalle. Pelkään, että siellä juuri silloin näkyisi tähdenlento tai jokin selittämätön valo. Kammoan ajatusta lentävästä valosta, nopeasta välähdyksestä, joka tapahtuu jossain äärimmäisen kaukana, mutta kuitenkin lähellä: silmieni edessä.

Pelkään myös katsoa revontulia. Niitä näkee kotini yllä melko usein. Täällä on talviöisin pilkko pimeää, katuvalot sammuvat puolilta öin. Eikä meidän pihalla ole valoja.

Kesällä meillä oli vieraita etelästä. Kerroin heille revontulista, kuinka ne tanssivat taivaalla ja pitävät erikoista ääntä. Mieheni nauroi minulle, ja oikaisi tarinani: ei niistä tule ääntä. Tulee niistä. Minulle ne humisevat, huutavat.

Joskus, kun tulen iltaisin kotiin, suunnittelen sisälle menon hyvin tarkoin. Jo matkalla alan miettiä, minne katson, kun kävelen autolta ulko-ovelle. Oven läheisyydessä on tunnistevalaisin, se onneksi syttyy siinä ennen ulko-oven avausta. Osa kotimatkani tieosuudestakin on katuvaloton. Silloin tähtitaivas näkyy selkeänä, kirkkaana.
Joskus olen nähnyt tähdenlennon: kerran se meni juuri samaan suuntaan kuin itsekin olin menossa. Ja se näytti upealta: tähti lensi suoraan päältäni, ohitti minut, ja lensi vielä tovin matkaa, ennen kuin hävisi näkyvistä. Sillä oli minun kanssani sama tie, sama suunta. Mutta paljon, paljon korkeammalla. Minua pelotti. Sydän pamppaili rinnassa. Sanotaan, että tähdenlennon nähdessään pitää toivoa jotain. En minä siinä hetkessä toivonut mitään, en pystynyt, enkä edes muistanut. Puristin vain rattia lujemmin ja toivoin, että olisin pian kotona.

Ihan niinkuin ukkosen ilmalla: silloin laitan aurinkosuojan autossa alas, jotta en näkisi välkkyviä salamoita. Toisinaan tulee tunne, että minun on pakko sulkea silmäni. Tai pysäyttää auto tien varteen ja käpertyä vain pelkäämään.


Vietimme joitain vuosia sitten mieheni kanssa vuoden vaihtumisen oman kotimme katolla. Teimme mukaan eväät: termospulloon kahvia ja eväsrasiaan lohivoileipiä. Silloin minua ei pelottanut niin paljon. Minulla oli turva vieressä. Makasin katolla ja katselin tähtiä. Turvallisessa paikassa, siltä se tuntui. Ja silloin niitä uskalsi katsoa. Tähtitaivas on todella kaunis. Varsinkin, kun on muuten pilkko pimeää, eikä mistään kuulu ääntäkään. Kaunis, pelottavan kaunis.


Toinen pelkoni on vuoret, rosoiset, korkeat vuoret ja kalliot.

Olimme muutama vuosi sitten mieheni kanssa road tripillä ympäri pohjois-Norjaa. Ihailimme autosta maisemia: jylhiä, korkeita ja upeita vuoria. Minäkin. Niin kauan, kuin olin autossa, olin turvassa. Mutta ulkona olin turvaton.
Rakastan valokuvaamista, ja Norjassa kuvattavaa riittää. Tyydyin kännykkäkuviin. Järjestelmäkamera on liian raskas taakka täriseville käsille.

Yövyimme yhden yön korkean vuoren juurella, upealla paikalla, josta oli suora näkyvyys merelle, sekä valkealle hiekkarannalle. Vuorten sylissä, kainalossa, oli pieni, idylinen hautausmaa. Rauhoitun kävellessäni hautausmailla, katsellessani kiviä, jotka kertovat tarinaa niiden alla lepäävistä ihmisistä.

Ajattelin kävellä tuolle hautausmaalle muutaman sadan metrin matkan. Uhmasin itseäni. Sen verran olin utelias, sen verran tuo paikka herätti mielenkiintoa.
Menomatka meni loivaa alamäkeä kävellen. Tiesin, että vierelläni on korkeaa kalliota, terävä reunaista, julmaa. En katsonut. Tulomatkalla katse oli pakko nostaa ylös. Tunsin, miten voimat lähtivät jaloistani, ja minua pyörrytti. Jalat painoivat ja olin varma, että en selviä autolle saakka. Minua itketti. Puhuin itsekseni, pyysin, että älkää tehkö minulle mitään. Ihan selittämättömän hullua. Mutta totta. Kun pääsin autolle, makasin selälläni ja itkin. Olin täysin voimaton.

Norja on täynnä vuoria, kallioita, tuntureita. Teräviä, rosoisia. Vaarallisia, mustia, pelottavia. Tai pyöreitä, lempeitä, jotka antavat kasveille mahdollisuuden kasvaa ja eläimille turvallisen maaston kulkea. Mutta nuo jyrkät, korkeat, rosoiset. Ne vievät voimat. Eivätkä anna mahdollisuutta elämään, ei edes kitukasvuiseen.

Mietin usein tuon matkamme aikana, oikein itseäni kiusaten, että entä jos olisin liikkellä pyörällä tai jalan? Jos joutuisin kulkemaan nuo tiet ilman auton antamaa suojaa? En selviäisi siitä, en vain kestäisi sitä tunnetta. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, sekoaisin. Tai ainakin kuvittelen niin.

Silti olen rohkea, olen rohkea lähtemään, kokemaan ja näkemään. Juuri silloin voin tuntea sen, miten pieni ihminen siinä suuressa kaikkeudessa onkaan, ja miten upeaa se on kokea ja huomata. Senkin uhalla, että välillä pyörryttää, oksettaa ja itkettää.

Kaikki on ollut sen arvoista.

Nimim. 'Elmeri'



tiistai 19. marraskuuta 2019

Kyky olla rohkea


Jäsenen blogikirjoitus:

Istun täpötäydessä, lämpimässä ja uneliaassa bussissa, joka kiitää Isäinpäivän iltana Länsi-Suomesta Helsinkiin. Erilaiset tuoksut, puheensorina, katosta säädettävät valot ja ilmastointilaitteen hurina eivät jää huomaamatta, mutta koska mielielani on rauhallinen ja väsynyt, yritän olla niihin kiinnittämättä turhaa huomiota pimeänä ja räntäsateisena Isäinpäivän iltana. Onhan minulla vain yksi määränpää: päästä kotiin.

Ymmärrän yhtäkkiä, että meneillään oleva vuosi lähestyy loppuaan ja on aika, jolloin moni ihminen käy päässään ”tilintekoa” kuluneesta vuodesta. Ehkei tällä etkellä moni näistä muista matkustajista, mutta ainakin minulla on aikaa sitä ajatella. Mitä onkaan tullut tehtyä, tulivatko kaikki haaveet toteutettua ja mitä tämä vuosi on opettanut? On asioita, joiden merkityksen ja mittasuhteet varmasti oivaltaa vasta aikojen päästä, mutta mitä minulle tulee mieleen loppua kohden kuluvasta vuodestani nyt? Vai tuleeko mitään?


Jostain syystä koen kaikista vahvimmin, että vuosi 2019 on ollut ainakin eräänlainen rohkeuden vuosi.

Joku voisi kuvitella, että viittaan tässä nyt esimerkiksi johonkin suuriin läpimurtoihin tai uusiin oivalluksiin, jotka ovat johdattaneet minut jonnekin haluamaani paikkaan tai tilanteeseen. Ehei, sillä sellaisista ei ole nyt kyse.

Minun elämässäni rohkeus on tänä vuonna ehkä sen sijaan näkynyt pieninä tekoina ja toimintana, joiden olen vasta jälkikäteen ymmärtänyt olleen, itse asiassa, aika rohkeita.

Erityisherkkänä minulla on aina ollut vahva itsetuntemus, vaisto ja tahto. Kyky tietää, mikä on oikein ja miten minun tulisi toimia. Myönnettäköön, että olen sortunut myös muiden miellyttämiseen ja siihen, että pohdin ja harkitsen aivan liikaa omia valintojani. Harvoin kuitenkaan olen antanut muiden päättää puolestani.

Näin jälkikäteen olen kuitenkin huomannut, että olen näin aikuisena oppinut uusia toimintamalleja ja uusia asioita. Ja koen, että se on ollut rohkeaa.

Mielestäni rohkeaa on ollut:


  • lähteä toteuttamaan mielenkiintoista lopputyöideaa ja sanoa se äänee. Ja lähteä seuraamaan ensimmäistä intuitiivista ajatusta siitä.
  • uskaltaa olla hupsu ja spontaani. Poiketa suunnitelmista, heittää villejä ideoita ilmoille, ja olla joka kerta perustelematta niitä.  
  • ottaa palautetta vastaan ja antaa sitä. Tulla kritisoiduksi ymmärryksen kera, että kyseessä ei ole maailmanloppu. Huomauttaa toiselle, kun hän toimii väärin tai keskeyttää lauseen. Ihmetellä ääneen. Myöntää olleensa väärässä, näyttää tunteensa ja hävetä.
  • näpäyttää itseä pompottelevaa tai epäasiallista ihmistä. Viisastako? Kyllä, tarvittaessa. Miksi minun tarvitsisi olla mukava ja kiva henkilölle, joka ei ole sitä koskaan minulle? Näpäytin hankalaa henkilöä napakalla kommentilla, ja tässä tapauksessa se kannatti: toimimisesta hänen kanssaan tuli helpompaa, kun hän näki, että minussakin on asennetta.
  • kieltäytyä kivoistakin jutuista, jos ei ole ”fiilistä”. Useinmiten lähden mukaan, mutta joskus kotiin jääminen tai uudenlaiset kivat asiat voivatkin olla parempi vaitoehto. Olen oppinut, että kieltäytymisestä ei kannata potea huonoa omaa tuntoa.
  • asioista luopuminen, jotka eivät tunnu hyvältä. Paikoillaan junnaava juttu tai energiasyöppö ihmissuhde? Joskus rohkein ratkaisu on päästää irti


Rohkeaa loppuvuotta!

Anna

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Valtakunnallinen puhelinpäivystys- ja chat palvelee

Herkkispuhelin- ja chattiimin blogikirjoitus:

Ollaan kuulolla joka 2. torstai
Ensimmäisestä Herkkispuhelin- ja chatpäivystäjäkoulutuksesta (ks. blogipostaus aiheesta) Tampereella on kulunut noin puoli vuotta. Yhdistys on kouluttanut juuri, lokakuussa vielä lisääkin päivystäjiä, joten meitä on tällä hetkellä yhteensä seitsemän innokasta vapaaehtoista kuuntelijaa ja keskustelijaa.

Käytännössä olemme toistaiseksi saaneet aika vähän puheluita.  Tilanne meitä hieman ihmetyttää ja askarruttaa; eikö toimistamme vielä tiedetä tarpeeksi vai miksi puhelimet ei soi? Siksipä rupesimme nyt kirjoittamaan myös tänne pientä postausta asiasta.

Meitä on aina kaksi päivystäjää joka toinen torstai-ilta klo 17-19 välillä, joten kun toinen saa puhelun niin toinen voi ottaa seuraavan. Arvioitu puhelun pituus on keskimäärin 20-30 minuuttia. Lyhyempiä ja pidempiäkin on ollut, eli tarpeen mukaan mennään.

Puhuminen auttaa (melkein) aina, eli kun sinulla on tarvetta keskustella asioistasi, esimerkiksi erityisherkkyydestä, niin soita meille. Me toimimme nimettöminä ja luottamuksellisesti sekä tasavertaisesti kuunnellen ja keskustellen sekä keskittyen juuri sinun sanomaasi.

Chat


Chatissa on ollut vilkkaampaa, vaihdellen hieman kerroittain/aiheittain (joka kerta on siis oma aihe josta keskustellaan, max. 15 hengen ryhmässä). On ollut aiheita laidasta laitaan; erityisherkkä lapsi- erityisherkkä ja ikääntyminen, erityisherkkä työelämässä ja erityisherkkä fiilistelemässä syksyn tunnelmia, ym. Kiitos kaikille mukanaolleille chattaajille! Nimettömänähän chatissakin ollaan, jokainen itsekeksimällään nimimerkillä.  Meillä on ollut tosi antoisia keskusteluja, ihan ollaan tukaritkin voimaannuttu niistä:)
Tule sinäkin chattailemaan! Sekä puhelinpäivystyksen että chatin aikataulut ja chatin aiheet löytyvät facebook- sivuiltamme ks esim. tästä.



Herkkis-Puhelimen numero on 03-2730900.
Kiva, kun soitit!

Herkkis-chat löytyy osoitteesta: tukinet.net



Kaikkea hyvää syksyysi! 💖


Terveisin

Herkkispuhelin- ja chatpäivystäjätiimi




torstai 14. marraskuuta 2019

Pienten suurten asioiden merkitys

Jäsenen blogikirjoitus:

Mietin herkkyyttä erilaisissa töissä, joita olen elämäni aikana tehnyt, niin palkkatyönä kuin vapaaehtoisenakin. Minulla on aina ollut halu auttaa, olla heikomman puolella. Jo pienenä tyttönä, joskus -70 luvulla, puolustin luokkakaveriani, pikkuisen pulleaa, ihanaa Jukkaa, jota kiusattiin.
Olin ulkoisesti kuin Pikku Myy, ärhäkkä pieni tyttö. Enkä sietänyt kiusaamista. Ja niin, jouduin sitten itse kiusatuksi työelämässä. Mutta se on oma tarinansa.

Kerron alla muutaman ajatuksen erilaisista töistä, joita olen tehnyt. Kuolemasta, vaikeasti vammaisista ihmisistä, heidän kohtaamisestaan. Miten oikeasti jokainen jättää meihin jäljen, jos vain olemme itse avoinna ja rehellisesti siinä hetkessä mukana. En ole koskaan peitellyt itkua, minusta se kuuluu elämään. Lähipiirissäni on ihmisiä, jotka ovat tukahduttaneet tunteensa kymmenien vuosien ajan. He ovat kuin aikapommeja. Ja vaikka itse saan useinkin palautetta herkkyydestäni, en antaisi siitä pisaraakaan pois. Tämän herkkyyden kanssa voi sanoa elävänsä aivan täyttä elämää, joka aistilla ja solulla. Tunteilla.

Töissä, joissa ollaan niin vahvasti elämän äärellä, ehkä sen viimeisillä hetkillä, on hyvä olla erityisherkkänä. Uskon, että se ominaisuus on myös poistanut pelkoni kuolemaan, sekä kaikenlaiseen erilaisuuteen, elämän rikkauteen. Olen uskaltanut paljon, kokenut paljon ja kaiken sen myötä kasvanut paljon.


Saattajana


Olen tehnyt vapaaehtoistyötä saattohoidossa, saattajana. Se on hyvin hengellistä työtä. Kuolema on kaunis asia, kun se tulee odotettuna, niin kuin vanhainkodissa usein tapahtui. Kenenkään ei pitäisi kuolla yksin, ellei aivan erityisesti toivo niin. Kun voi lähteä niin, että joku saattaa, on hyvä lähteä, uskon niin, ja tiedänkin. Olen kokenut muutaman kerran sen, että kun ihmiselle antaa luvan kuolla, hän kuolee. Nuo hetket ovat täynnä jonkun suuremman läsnäoloa. Minä saatan, ja joku, kuka tai mikä sitten onkaan, ottaa vastaan. Ja niissä hetkissä aika ikäänkuin pysähtyy eikä millään maallisella ole merkitystä. Minusta jokaisen pitäisi tuntea tuo tunne, sillä se antaa elämälle aivan uutta perspektiiviä ja laittaa arvoja uuteen järjestykseen. Pieni hetki, jolla on mullistava vaikutus.

Olen usein miettinyt, miksi ihmiset, hoitoalallakin, pelkäävät kuolemaa ja kuolleita. Ainahan asiat ovat menneet niin: ensin synnytään, eletään elämä ja kuollaan. Luonnollisista luonnollisin asia. Onko pelkona epätieto, oman uskon tai edes haaveen puute siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu? En tiedä. Luotan mummoni kertomukseen taivaaseen menosta, ja siitä, kuinka aina, kun joku kuolee, syttyy uusi tähti taivaalle. Ja siellä on meille kaikille tilaan.


Olen menettänyt elämässäni kymmeniä ihmisiä, olen ollut viiteenkymmeneen ikävuoteen ainakin kolmissakymmenissä hautajaisissa. Muutama vuosi sitten kahden vuoden aikana hautasin kuusi sukulaistani tai ystävääni, sekä oman koirani. Kuolemasta on tullut minulle tuttu asia, en pelkää sitä. Tiedän, että minusta pidetään huolta senkin jälkeen. Sitä ei voi selittää, se on vahva tunne minussa. Minulla on hyvät tukijoukot, mieheni etunenässä. Hän kannustaa ja uskoo tekemisiini, eikä kyseenalaista tai arvioi uskoani tai sitä, että en usko kaikkeen. En ole uskovainen, vaikka uskon. Hengellisyys on minussa voimakasta. 


Kehitysvammaisten parissa



Tein vuosia sitten töitä kehitysvammaisten parissa, ja siellä myös mietin usein elämän tarkoitusta. Ehkä ei kuitenkaan ole meidän tehtävämme miettiä elämän oikeudellisuutta ja kelle se kuuluu, jokaisella elämällä on tarkoitus, vaikka välillä sitä on todella vaikea ymmärtää. En minä aina ymmärrä vaikka sitä isäni kuolemaakaan, mutta sillekin on tarkoitus.

Olen ollut avustajana kehitysvammaisten rippileireillä. Ne ovat tiiviitä päiviä, nuoret vaativat paljon huomiota ja valvontaa. Yhtenä kesänä minun avustettavani oli todella monivammainen poika. Niin sisukasta ja elämäniloista ihmistä en ole ennen tavannut, kuin hän on. Kun iltapäivisin istuin laiturilla pyörätuolissa istuvan nuoren pojan kanssa, ja ojentelin hänelle eri kokoisia kiviä, joiden äänimaailmaa kuuntelimme niiden osuessa järveen, tunsin voimakasta tunnetta siihen, kuinka me kuulumme tänne, jokainen omine vikoineen ja vajavaisuuksineen.

 Lähes sokea poika iloitsi isoista molskahduksista, suorastaan hihkui niistä. Ja pienet kivet saivat hänet heristämään korvia, koska kuulovamman vuoksi niiden ääni ei aina kantautunut hänen korviinsa. Illalla, kun poika oli haettu kotiin, istuimme ringissä, pappi, diakoni, ja 10 avustajaa, joista jokainen kertoi päivän kulusta. Minä en voinut olla itkemättä, kun kerroin kivien äänistä, auringon säteistä tai siitä, miltä vihreä näyttää kun kertasin, mitä olimme nuoren kanssa tehneet. Tuntui, että älypuhelimet, playstationit tai festarikeikat olivat pientä sen rinnalla. Että miksi emme kaikki välillä pysähtyisi, ja ihmettelisi tuota itsestään selvää maailmaa? Tämä kokemus teki suuren vaikutuksen, avasi silmiä vielä viisikymppisenä. Elämme mestariteoksessa, maapallolla, ja sitten on meitä erilaisia ihmisiä, jotka toinen toistamme opettaen kuljemme, ja että välillä hyvinkin erilaiset ihmiset voivat kohdata ja kokea yhdessä pienessä hetkessä jotain mullistavaa. Vaikka järven äänen, kun kivi tavoittaa sen pinnan.

Oikeasti, elämän pienet jutut, aivan vähäpätöisiltä tuntuvat, arkiset, jokapäiväiset; miten hienoja ne ovatkaan, kun ne saa ottaa vastaan erityisellä herkkyydellä.


Nimimerkki 'Elmeri'

tiistai 12. marraskuuta 2019

Paikka merkityksinä ja kokemuksina



Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:

Turku, Aurajoen rantaa.
Kävelen ystäväni kanssa Turussa Aurajoen varrella. Pohdiskelemme paikan merkityksiä erityisherkälle. Kuin yhdestä suusta toteamme, että rakennettu kulttuuriympäristö voi olla erityisherkälle hyvin voimaannuttava ja mieltä tasapainottava paikka. Unohtuuko tämä, kun usein painotetaan luontoa vastaavassa merkityksessä? Vai olemmeko todellakin erilaisia erityisherkkiä? Toiset tykkäävät luonnosta, toiset viihtyvät kaupunkiolosuhteissa.

Monilla meistä on mielipaikka tai -paikkoja. Järven tai meren ranta, tuttu metsä, pellon laitama. Usein nämä ovat luonnonmaiseman kohtia. Niissä tasaannumme, saamme erityisherkkinä rauhaa ja voimaa varsinkin, jos olemme ylikuormittuneita. Tällaisissa paikoissa aistilliset ärsykkeet ovat kohdillaan siten kuin ne itse kullakin muodostavat kuin palapelillisen kokonaisuuden.

Kesällä muutin Tampereelle. Miten nopeasti tietyt paikat, esimerkiksi reitti kotoa työpaikalle tulee tutuksi. En juurikaan enää ajattele ohitettavia paikkoja, kun vaikkapa Sammonkadulla pyöräilen. Alussa oli uutuuden viehätystä. Imin virikkeitä. Visuaalisesti kiinnitin huomiota pieniin yksityiskohtiin. Miten valitsin kulkureitit, mitä tällä reitillä on ja tapahtuu, miltä tuntuu olla lähes eksyksissä tai valita jokin täysin uusi reitti?

Jukka Laajarinne kirjoittaa mainiossa kirjassaan ”Tiloissa” (2016) paikkoihin liittyen tuttuuden ansasta. Tiedämme, mitä odottaa ja antaudumme automaatiolle. Kun menen Tampereen Sampolan kirjastoon, se on nyt tuttu, arkinen. Tällä kertaa kuitenkin havahdun. Tämähän on paikka, jolla ei ollut mitään merkitystä elämässäni puoli vuotta sitten. Ilman havahtumista askeleeni olisivatkin helposti pelkkää rutiininomaista siirtymistä paikasta toiseen. Havahtuminen voikin olla kiinnostava harjoitus tutussa paikassa. Jukka Laajarinne kirjoittaa derivoimisesta eli ajelehtimisesta. Teenkin toisin, kuljen toisin, ja ihmettelen tutuksi tulleen paikan ja tilan yksityiskohtia. Silloin huomaan, että paikat ovat yllätyksiä täynnä, kun otan erityisherkän kummastelijan mielenlaadun käyttöön.

Kulttuuriympäristön tuttuus luo kuitenkin erityisherkälle mielelle harmonian kokemuksen. Kun palaan Turkuun tuomiokirkon takaiseen maisemaan Piispankadun vanhojen rakennusten pysähdyttävyyteen, on kyse jostakin enemmästä kuin vain kuuden opiskeluvuoteni muistoista tuossa ympäristössä. Onko kyse jostakin sisäisestä kotipaikasta, josta saksalainen filosofi Albert Kitzler kirjoittaa oivallisesti kirjassaan ”Vom Glück des Wanderns” (2019). Tuttuus tässä kohden ilmenee hyvänolon tunteena, jonka voimme saavuttaa luontopaikoissa tai rakennetussa ympäristössä. Tässä haluan olla, viivähtää, tulla siis mielen kotiin.

Jos olisin elokuva itsestäni, haluaisin pysäyttää filmin Tukholman Strandvägenille Djurgårdenin sillalta tullessa. Useita kertoja ollessani tanssimassa Gröna Lundissa palatessa tuota reittiä tuntuu kuin aika pysähtyisi. Heinäkuun puolivälissä keskiyöllä jo pikkaisen hämärtää. Laivojen omistajat istuskelevat kannella, rantakadulla muutamia kulkijoita, meri ja Gamla Stan taustana. Mielihyvän valloittavuus. 

Tukholma, näkymä Strandvägenille.
Sisäisesti soi päässäni Monica Zetterlundin laulu "Sakta vi gå genom stan". Tunnelma täyttää mielen kera kaikkine erityisherkän kokemina ulkoisten ärsykkeiden nyansseina. Meidän emotionaalisuutemme on paljon myös siis tunnelman tai tunnelmien kudelmaa. Jotakin sellaista, jossa on mieluisaa viivähtää ja esimerkkini kaltaisesti palata.


Hannu Sirkkilä
HSP-Suomen Erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja