lauantai 9. helmikuuta 2019

Ethän koske tuntosarviini



Jäsenen blogikirjoitus:

Jonottaja puhuu puhelimeen laiturilla. Neuvoo suuntia. 

Teen oletuksia puhujan ja kuulijan suhteesta. Veikkaan, että henkilö, joka kohta ilmestyy juttelemaan soittajalle, on sama kuin äsken langan päässä kuunnellut. 


Katson, kun massat nousevat viereiseen bussiin. Olen huojentunut, että minulla on edessäni tilavampi auto. On todennäköisempää, että matkan aikana kukaan ei potki penkkiäni.


Sisällä kaukobussissa en kuule kuulokkeideni sisältöä auton hurinalta. Huomaan, että käytävän toisella puolen joku vaihtaa asentoa. Kuulen jonkun toisen kuulokkeista tulevan musiikin desibelit.


Auton takaosassa haukahtelee koira. Etualalla matkustava henkilö haukkaa evästä. Tunnen sen aromit sieraimissani.


Ei, en matkusta ruuhka-aikaan. Tämä on erityisherkälle kevyt tie. Mikään mainitsemistani ärsykkeistä ei ole liian voimakas, vaikka tuntosarveni rekisteröivätkin ne. (Ison osan suodatin pois tästä tekstistä.)
 

Muistan toisenlaisen ajan. Kun bussimatka pilasi päiväni. Kun ihmisikä herkkänä oli vielä selvästi lyhyempi enkä vielä tuntenut itseäni yhtä hyvin.

Tätä kirjoittaessa tuntosarveni tärisevät. Liikahtelevat pienimmästäkin impulssista. Liikettä ei voi hallita. Tuntosarvet värisevät kaikkiin ilmansuuntiin vuorollaan ja välittävät viestejä lämpötilasta, valon määrästä, ympäristön tunnelmasta ja omasta vireystilastani. Ihan kuin ilmansuuntia olisi enemmänkin kuin kahdeksan.


Erityisherkkyys ei ole sairaus eikä diagnoosi vaan synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus. Erityisherkkyyttä tutkineen Elaine N. Aronin mukaan herkkyys on hyödyllinen ominaisuus yhteisössä: muuten se ei olisi säilynyt. Ihmiskunnalle on etua siitä, että joukossa on sekä varovaisempia että rämäpäisempiä yksilöitä, tai Aronin termein sekä neuvonantajia että kuninkaita. Itse asiassa ominaisuuksien kirjo on paljon tätä laajempi, ja monimuotoisuudesta on apua yhteisön selviytymisen kannalta. 

Erityisherkkää on turha käskeä tarkistuttamaan rauta-arvoja, kun hän ei jaksakaan yhtä montaa rientoa päivässä kuin muut. Jos huomaa ympäristöstä paljon yksityiskohtia, kaipaa tasaisin väliajoin keitaita, joissa tuntosarvet saavat liikkua vain hissukseen. Hiiviskellen. 


Tuntosarvia ei nimittäin saa pois päältä. Niiden kantokykyä sen sijaan voi koettaa säädellä parhaansa mukaan. Tärkeintä on levätä riittävästi. Tuntosarvia ei saisi kosketella silloin, kun ne eivät enää jaksa ottaa vastaan. Ne ovat haurasta tekoa.


Meitä tuntosarvellisia on viidesosa väestöstä. On viisautta oppia tuntemaan itsensä, mutta kokonaan itseään ei voi muuttaa. Tuntosarvet ovat ja pysyvät. Tuntosarvia ei voi leikata pois, eikä siihen ole mitään syytäkään.


Ne tietävät, että vääränlainen hammastahna saa suussa aikaan aftoja. Että pahanhajuinen käsisaippua yleisövessassa pilaa piknikin. Että kaunis värisävy auringonlaskun maalaamalla taivaalla pelastaa illan. Että taideteos voi liikuttaa kyyneliin, vaikka kaikki on hyvin. 



Kun kuuntelee tuntosarviensa tuomia viestejä, on helppo varautua omiin tarpeisiinsa: ostaa sopivaa hammastahnaa, kantaa käsidesiä mukana - ja nenäliinoja.


Herkkyys on jokaisella omanlaista. Jokaisen on kokeilemalla löydettävä itselleen sopivat niksit  tuntosarvien lepuuttamiseksi. Esimerkiksi näköesteet (kuten sermit) ovat monelle erityisherkälle tärkeitä keinoja saada stressin aiheuttajia hetkeksi pois mielestä. Eivät kaikille.


Yhden sarvekkaan mönkijän hyväksyminen auttaa toistakin omituista otusta saamaan osakseen suvaitsevampaa kohtelua. Kukapa meistä olisi standardin mukainen.


Ensin on myönnettävä itselleen: olen herkkä. Siinä ei ole mitään pahaa. 


Siinä on viisauden alku.



Ilona Vuori

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti