perjantai 29. maaliskuuta 2019

Erityisherkkyys, prinsessa ja media

Prinsessa Märtha Louise (keskellä).
Kuva: Hannu Sirkkilä
Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:

Erityisherkkyys sai 20.-21.3.2019 runsasta mediahuomiota Suomessa, kun Norjan prinsessa Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng olivat maassamme kirjansa ”Herkäksi syntynyt” esittelykiertueella pitäen Helsingissä ja Turussa esitelmät. Media, TV ja lehdistö, teki runsaasti haastatteluja ensisijaisesti tietysti Märtha Louisesta. Erityisherkkyys on vielä verrattain uusi asia, ja siksi prinsessan kaltaisen julkisuuden henkilön antamat kasvot ovat asian tunnettuudelle tärkeää. Tässä blogitekstissäni teen sisällönerittelyä siitä, mitä erityisherkkyydestä tuotiin esille viidessä mediaesimerkissä.
 

Aloitan tarkasteluni iltapäivälehdistä, jotka huomioivat norjalaisten vierailun selkeästi. Ilta-Sanomien Rita Tainola kirjoitti 20.3. julkaistun laajan jutun, jonka otsikkona oli "Suomessa tänään vieraileva prinsessa Märtha Louise avautuu asemastaan Norjan hovissa: Olen perheessämme alimmalla arvoasteella". Tekstin painopiste oli näin prinsessan asema Norjan kuningashuoneessa. Tainola mainitsee lyhyesti sen, miten Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng kertovat kirjassaan elämästään, ajatuksistaan ja muun muassa siitä, millaisia haasteita erityisherkkä ihminen kohtaa.

Iltalehden 20.3. julkaistussa, Elina Kirssin kirjoittamassa artikkelissa erityisherkkyys kytketään prinsessan kykyyn aistia huoneessa kuolleiden henkiä. Erityisherkkyyttä tässä tekstissä ei käsitellä ollenkaan. Sama sisältö näkyy tekstin pohjana olevassa kahden minuutin videoidussa haastattelussa, jossa Elisabeth Nordeng ei saa lainkaan puheenvuoroa. Yhteenvetona näistä kahdesta iltapäivälehdestä voidaan siis todeta, että ne eivät oikeastaan ollenkaan käsittele erityisherkkyyttä tai korkeintaan sivuavat aihetta.

Ylenn Lounais-Suomen TV-uutisissa 22.3. pääpaino on puolestaan selvästi erityisherkkyydessä. Uutistoimittaja Ari Welling kertoo alkuesittelyssä, että ”Sitä (erityisherkkyyttä) ei ole lääketieteellisesti todennettu sairaudeksi”. Lause on hämmentävä ja saattaa erityisherkkyydestä tietämättömässä herättää kysymyksiä: ”eikö vielä?” ja ”pitäisikö?”. Minna Rosvallin tekemä haastattelu on hyvin informatiivinen. Siinä tulee esille aistierityisherkkyyteen liittyviä asioita, erityisherkän itsetuntemuksen tärkeys ja se, miten erityisherkkyyden kanssa eläminen tekee siitä vahvuuden. Minna Rosvall haastattelee sekä Nordengia että Märtha Louisea, ja Elisabeth Nordeng saa kuvata heidän yhteistä liiketoimintaansa ja sen päättymistä. Nordeng jää TV-uutisoinnissa kuitenkin statistin asemaan selkeän painotuksen ollessa Märtha Louisen haastattelemisessa. Haastattelukuvaamisen ohella on kuvattu norjalaisten kirjojen signeeraamista, jolloin kirja itsessään tulee vahvasti näkyviin.

KoivuTV:n Johanna Koivun tekemässä haastattelussa haastateltavia kuvataan yhdessä toisin kuin Ylen uutishaastattelussa. Temaattisesti käsitellään erityisherkkyyden tunnistamista, elämää parisuhteessa, kritiikin vastaanottoa, uupumusta applikaatio-metaforalla, erityisherkkyyden hyötyjä sekä negatiivisia puolia ja sitä, miten tärkeää on löytää itselleen elämisen tapa erityisherkkänä. Märtha Louise mainitsee myös sen, että erityisherkkyys ei ole sairaus. Molemmat haastateltavat tuovat esille omia rauhoittumisen ja tasapainottumisen muotoja. Johanna Koivu asettaa vuorotellen kysymyksiä kummallekin norjalaiselle.

Vappu ja Marja Live -ohjelmassa 20.3. haastateltavana oli vain prinsessa Märtha Louise. Haastattelun sisältönä oli alussa hänen ja Elisabeth Nordengin perustama enkelikoulu ja tematiikka liikkui täysin enkelikokemuksissa ja -energioissa. Sen jälkeen sisältö kääntyi erityisherkkyyteen ja esimerkiksi siihen, miten Märtha Louise sai tietää asiasta Elisabethin ansiosta. Tämä osuus on lyhyydestä huolimatta selkeän perusinformatiivinen. Viimeinen, Vappu Pimiän esittämä kysymys käsittelee kuitenkin enkeliteemaa.

Esittelemissäni viidessä esimerkissä KoivuTV:n toteutus on ylivoimaisesti erityisherkkyysinformatiivisin. Johanna Koivun kysymykset ovat selkeitä ja liittyvät erityisherkkyyden ydinasioihin. Myös Ylen Lounais-Suomen uutisointi sisältää hyvää perustietoa. KoivuTV on kuitenkin pieni hyvinvointi-TV ja Lounais-Suomen uutisia katsellaan vain rajatulla maantieteellisellä alueella. Suurempi yleisö on ollut valtakunnallisen median varassa, joissa pääpaino erityisherkkyyden sijasta on siis ollut kuningashuoneessa, kuolleiden hengissä tai enkelikoulussa. Näin on lopulta melko vaikeaa päätellä, että onko erityisherkkyystietämys oleellisesti lisääntynyt Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin vierailun myötä. On toki huomattava myös se, että vierailijoiden erityisherkkyyttä käsiteltiin myös monissa lehdissä (Voi Hyvin, Anna, Me Naiset, Turun Sanomat).

Hannu Sirkkilä
HSP - Suomen erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja

torstai 28. maaliskuuta 2019

Kun pääsin Norjan prinsessan viereen istumaan

Yhdistyksen edustajia prinsessan seurassa.
Kuva: Satu Heinonen

Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:




 

Norjan prinsessa Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng kävivät Suomessa "Herkäksi syntynyt - meidän tarinamme" -kirjakiertueella. He esitelmöivät erityisherkkyydestä yleisötapahtumissa Helsingissä ja Turussa. HSP - Suomen erityisherkät ry:n toiminnanjohtajana sain olla mukana esittelemässä yhdistyksen toimintaa tilaisuuksien osallistujille ja kuulin luonnollisesti esitelmät molemmilla paikkakunnilla.


Olin lukenut Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin kirjan ja kirjoittanut lukukokemukseni pohjalta tekstin tähän blogiin. Vaikutuin ja vakuutuin kirjasta, ja odotukseni olivat korkealla. En pettynyt. Mutta olisin halunnut saada puhujilta vielä enemmän, koska siksi vakuuttavia he olivat ja puolitoistatuntinen oli liian lyhyt aika erityisherkkyyden monivivahteisempaan käsittelyyn.


Kuten kirjassa, Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng toivat esitelmissään esille omaa erityisherkkyyttään piirteineen, kokemuksineen ja itsetuntemusprosesseineen. Juuri tämä oman elämän kokemusasiantuntijuus oli vaikuttavinta heidän esitelmissään. Elisabeth kertoi kokemusesimerkkinä lentoasemien ärsyketulvan ja ylikuormittumisensa ja Märtha Louise ystäviensä kanssa olon, kun hänen on välillä päästävä ”pihalle”, kun ystävyyden nautintoa ja iloa tulee yliannoksina. Tällaiset esimerkit olivat mainioita, koska ainakin minut ne herättivät pohtimaan oman erityisherkkyyteni ylikuormitustilanteita.


Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin kirjan ja samoin esitelmien dialoginen rytmiikka loi minussa mielenkiintoisen samaistumispinnan vuorotellen molempiin. Kun Märtha Louise kertoi jotakin itsestään, ajattelin että ”juuri noin, tämäpä sopii minuun!”. Elämyshakuisuudessani hänen erittelynsä tuntui tutulta. Mutta kun hetken kuluttua Elisabeth kertoi jotakin voimaantumisestaan ja totaalisesta vetäytymisestä luontoon ja yksinäisyyteen koiransa (jota minulla ei kylläkään ole!) kanssa, oli sekin minulle kovin tuttua. Mutta tällaisia me erityisherkät olemme: toisaalta erilaisia ja kukin omanlaisia persoonia ja erityisherkkyyserityisiä, mutta silti meissä on niin paljon samaa ja yhdistävää. Yhdistävää voi olla, kuten Märtha Louise ja Elisabeth toivat esille, esimerkiksi itseen kohdistuvat korkeat odotukset, jopa kritiikki, tai omien ja toisten energioiden ja tunnetilojen tunnistaminen.


Lopussa tehtiin magneettiharjoitus. Magneetti kerää energioita, joita olemme saaneet päivän mittaan toisilta tai joita olemme luovuttaneet toisille. Turussa harjoitus toimi minulla mainiosti, mutta Helsingissä olin ylivirittynyt. Tällaisia pienimuotoisia harjoituksia olisi voinut olla enemmänkin. Ne olisivat keventäneet sinänsä perinteellistä esitelmäasetelmaa ja aktivoineet yleisöä. Harjoitteet voisivat olla näkyvämmin esillä kuin kaavamainen kysymysosio, varsinkin kun Turussa esitetyt kysymykset olivat osin vielä hieman hämmentäviä. Norjalaisilta kysyttiin muun muassa erityisherkkyyden yhteyttä paranoiaan tai ADHD:hen. Hyviä kysymyksiä, mutta eiväthän Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng ole näiden osalta asiantuntijoita eikä sitä voi heiltä vaatia.


Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng ovat kokeneita ja karismaattisia esiintyjiä. He ottavat niin sanotusti yleisönsä ,ja muodostuu tiheäenerginen tunnelma. Erityisherkkyyteen liittyvän tietämyksen kannalta on hyvin tärkeää se, että enemmän tai vähemmän julkisuudessa olevat ihmiset Suomessa, Norjassa tai missä tahansa tuovat esille omaa erityisherkkyyttään. Prinsessa Märtha Louise on rohkean tien kulkija ja meille muille erityisherkille voimaannuttavana esimerkki. Hänen ja Elisabeth Nordengin tapahtumista jää mieleenpainuvaksi muistoksi se, kun sain Turun tilaisuuden vapaaehtoistyöntekijöiden yhteiskuvassa istahtaa oikean prinsessan viereen. Kiitos tapahtuman tuottaja FreeFlowFactoryn Catarina Degermanille ja Minna Linkolalle, että sain olla mukana mainiossa yhteistyössä.

Hannu Sirkkilä
HSP - Suomen erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Kaikenlaisia tunteita


Jäsenen blogikirjoitus:




Omien tunteiden tarkkailu on alkanut kiinnostaa minua yhä enemmän viime vuosina. Luulen, että tunnistan tunteeni nykyään melko hyvin, mutta tulevat ne silti usein puskista ja yllättäen. Jokin päivä saattaa olla neutraali ja tunnelmaltaan rauhallinen, mutta toisinaan mennään ylös ja alas ja vaihdellaan skaaloista toiseen.

Olen huomannut, että keväisin herää vahvempia tunteita kuin muina vuodenaikana. On vaikeampi löytää välimaastoa, ja tunteet ovat ”joko - tai.” Kevääseen ja tulevaan kesään liittyy myös erilaisia odotuksia, ja välillä tuntuu, että edessä olevien asioiden hehkutus ja luonnon jatkuva muuttuminen edellyttäisivät enemmän aikaa sopeutua. Ikään kuin etten olisi vielä ”valmis”, vaikka ihmiset ympärillä tuntuvat kovin olevan.

Tavallisena ja hieman harmaana keskiviikkoaamuna olin matkalla kotoa. Edessä oli päivä, joka sisälsi muutaman selkeästi jännittävämmän ja hieman stressaavan elementin. Olo oli jotenkin melankolinen, vaikka samalla olin innostunut näistä edessä olleista asioista.

Olin keskittymistä vaativassa paikassa ylittämässä tietä ja kiiruhdin suojatielle päästäkseni sen yli samaan aikaan toisen jalankulkijan kanssa. (Tienylitykset ovat aina vähän hankalia – mistä tietää, onko autoilija nähnyt minut, mitä jos hän hermostuu, tai mitä jos hän vaatii minua menemään yli vaikken haluaisi? Pitääkö joka kerta hapuilla kiitosta?)

Tienylityksemme oli tietä antaneen autoilijan mielestä virhe. Hän avasi ikkunan ja alkoi huutaa ja nimitellä vieressä kävellyttä miespuolista henkilöä, joka oli selvästi menossa töihin. Menin lukkoon ja tuijotin napakasti eteenpäin jatkaen matkaani, samalla ahdistuen ajatusta että itsekin saisin ”huudot”. Sävy oli aggressiivinen ja töykeä.

Tilanne oli sellainen, jota kukaan ei olisi halunnut kokea ensimmäisenä asiana aamussaan. Tienylityksen jälkeen ja autoilijan häivyttyä minun piti vielä jatkaa matkaa, ja kyyneleet alkoivat valua poskellani, koska kokemus tuntui niin pahalta.

Hetken annoin itseni itkeä ja saavuin kohteeseeni, jossa piti taas olla ”reipas”. Siellä yleistunnelma olikin hyvä, joten mieleni rauhoittui. Selvisin jännittävästä haasteesta hienosti, ja puhelimessa haastattelemani naisen sydämellisyys tarttui minuun. Sen jälkeen oli vaikea olla surumielinen.

Kaikki nämä tunteet puolessatoista tunnissa.

Iltapäivällä sain mielestäni töykeää asiakaspalvelua it-asiantuntijalta. Yritin itse olla rauhallinen ja luottaa sanomaani, vaikka hän pisti minulle vastaan. Helpotti, kun huomasin, että hän taisi kohdella muitakin apua tarvinneita samalla lailla.



Tunnerikasta maaliskuun loppua!

- Anna 



(Kuva: Merja Korpisaari. Kuvassa Pawel Althamerin veistoksia HAM-kulmassa Helsingissä. )

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Toivon kevättä



Jäsenen blogikirjoitus:



Miten tärkeitä ovat kaikki pienetkin valoilmiöt talviaikaan: jään hohde ja lumisen maan tuike kovalla pakkasella ja ne auringon pilkahdukset.

Minulla kotona on yksi nurkka, johon talviaurinko jossakin vaiheessa helmikuuta alkaa osua, silloin vielä pienen hetken. Se on tärkeä se aurinkopaikka. Siinä kun seison ja teen tasapainoharjoitusta, toivoni ylenee. Mikä ihanaa, kun nyt tuo valoruutu on vain kasvanut kaiken aikaa.

Olen toivon ihminen. Elän toivosta. Siksi myös alkavan kevään valot, pienet läikät ja jo loistavat aurinkopäivät, puhuttelevat ja ovat kuin majakkani kohti tulevaa.

Toivo kantaa, kuin valonsäde ikään. Ilman toivoa ei ole… ei ole mitään mihin tarttua. Toivossa on kaikki. Täydellisessä pimeydessä valaisee vain toivo.

Kun erityisherkkänä koen raskaita asioita tai otan pieniäkin asioita raskaasti, huonon olon keskellä toivo kantaa eteenpäin. Joskus se paha olo on ohitse.

Toivoa voi ruokkia ja kasvattaa, pienin keinoin. Pidä pieniä lepohetkiä päivän lomassa, anna aikaa sille ololle, mikä vallitsee. Itke. Sure. Nuku kun voit. Tee arkisia asioita, niitä mitä pitää. Ole kuulolla.

Sitten tulee se hetki, kun jokin aukeaa kuin pilvet repeäisivät. Se on vain pieni murtuma tai leveä vuo. Sitä piti odottaa.


Merja Korpisaari

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Virtaavaa vettä


 Jäsenen blogikirjoitus:
Ihana auringonpaiste siivittää askeleitani, kun kävelen tapaamiseen. Keväinen aurinko sulattaa nopeasti lumet ja saa joen kuohumaan. Katselen hetken vuolasta veden virtaamaa ennen kuin astun sisään kahvilaan. Olen odottanut tätä tapaamista, sillä edellisestä on aikaa varmaankin nelisen kuukautta. Ajat eivät vain ole sopineet yksiin joulun ja vuodenvaihteen kiireiden ja matkojen takia. Tutussa kahvilassa odottaakin jo kaksi naista. Pöytään paistaa aurinko.

Tutustuin heihin viime keväänä Suomen erityisherkät ry:n jäsenilleen järjestämässä voimaryhmätyössä. Ryhmämme teema liittyi työelämän tavoitteisiin ja haasteisiin. Itse voimaryhmätyöskentelyn päätyttyä olen tavannut näitä kahta ystävää noin kerran kuukaudessa ennen vuodenvaihteen taukoa. Tapaamiset ovat olleet voimaannuttavia ja rikastuttaneet elämääni.

Kahden tunnin tapaamisessa keskustelun aiheet vaihtuvat iloista suruihin. Olemme vertaistukena toinen toisillemme. Välillämme on iloinen, toisen huomioon ottava ja lämmin yhteys. Kukin saa kertoa omista kokemuksistaan erityisherkkänä ja tulla kuulluksi. Muistamme myös voimaryhmässä itsellemme asettamamme tavoitteet ja keskustelemme niiden toteutumisesta tai niihin liittyvistä haasteista. Tuemme toisiamme niiden toteuttamisessa.

Vuoden kuluessa asetettuihin tavoitteisiin on saattanut tulla muutoksia. Elämä on ehkä vienyt uudelle polulle ja alkuperäinen tavoite ei enää palvelekaan tarkoitustaan. Tämä on aivan normaalia ja liittyy elämän kulkuun. Tavoitehan on asetettu sen hetkisen tilanteen valossa. Toteamme kuitenkin yhteen ääneen, että meidän kaikkien elämässä tai ajattelussa on tapahtunut muutosta. Yhteisellä työskentelyllä on varmasti ollut oma merkityksensä tässä.

Ennen kuin poistumme, keskustelemme vielä hetken niitä näitä ja sovimme huhtikuun tapaamisesta samassa paikassa. Mietimme myös, voisimmeko tehdä jotain muuta yhdessä: kulttuuria tai kävelyretkiä. Tässähän on koolla kolme samanhenkistä ihmistä. Olen kiitollinen tästä vertaistuesta ja myös voimaryhmätyöskentelystä. Ilman sitä en todennäköisesti olisi tavannut näitä ihania ihmisiä - puhumattakaan niistä oivalluksista, joita olen saanut opiksi elämäni polulle.

Marjatta



perjantai 1. maaliskuuta 2019

Erityisherkkä Anni löytää aarteen (satu)


Jäsenen blogikirjoitus :
 

Suomen Erityisherkät ry: n teema tänä vuonna 2019 on lapset ja nuoret.
Teeman ja alkavan kevään innoittamana julkaisemme tämän sadun muodossa kirjoitetun blogitekstin.



 


Anni juoksi metsätietä. Juoksi ja juoksi, hengitys huuruten, läähättäen aivan. Karkuun, jotakin.

Anni oli ollut metsikön rannassa leikkimässä, piirrellyt kuvia hiekkaan, koristellut niitä kävyillä ja pikkukivillä ja se oli ollut niin hauskaa, että aika oli aivan unohtunut. Kuten niin monta kertaa ennenkin.

Anni oli sellainen. Hän uppoutui tekemisiinsä niin, että unohti niin kodin, äidin, isän ja veljen. Koulun ja opettajat, ne ilkeätkin. Anni oli lahjakas ja herkkä, se tiedettiin. Hänelle itselleen oli tärkeää kuitenkin vain se, että sai tehdä. Unohtua...

Nyt, kesken leikin, oli tapahtunut jotakin: Jokin... oli noussut merestä ja Anni oli pelästynyt pahanpäiväisesti. Hän oli lähtenyt juoksemaan, sydän tykyttäen ja polvet vetelinä kuin joskus unessa. Hän oli nostellut polvia toinen toisensa jälkeen, pian pian isolle tielle.

Tuo jokin vain seurasi Annia. Se oli iso ja sarvipäinen, ja aivan valtavan pelottava, ei ihminen, ei eläin, ei mikään tuttu ollenkaan. Mitä tapahtuu? Anni ajatteli läkähdyksissään, mutta nyt piti vain juosta eteenpäin. Pian pääsikin Anni isolle tielle.

Hän tunsi olevansa turvassa, ja jatkoi matkaa kotia kohti. Säikähtäneenä, mutta kunnossa. Eikä puhunut tapahtuneesta kenellekään. Ei edes koulussa.
















Metsän ranta odottaa

Mutta miten uskaltaa taas metsän rantaan? mietti Anni seuraavana päivänä. Siellä odottaisi leikki, puuystävät ja pikkueläimet. Annin pitäisi päästä sinne. Pitäisi uskaltaa.

Ottaisiko koulukaverin mukaan? Vai pyytäisikö Veliä tulemaan? Ei, ei se kävisi, ovat liian meluisia ja touhuisia, ei. Olisi uskallettava mennä yksin vaan.

Siis koulun jälkeen reppu selkään ja reippaana metsää kohti. Orava tervehti Annia: naks naks ja jänis heilautti korviaan. Anni hyppeli jo pian metsän rantaa pitkin, mutta jalat hieman upposivat hiekkaan joka askelella.

Linnut olivat aloittaneet jo kevätlaulajaisensa ja ilta oli kuulas. Äänet kilisivät kuin keijukaisten kellot. Mutta miksi Annin jalka upottaa hiekkaan niin ettei tahdo ylös saada?

Annin sisällä värähti, onko se SE taas? Anni kiskoi jalkoja hiekassa, ei onnistunut enää hyppely, voi miten tässä oikein näin kävi… Jänis, peura, ja kettu, auttakaa! huusi Anni.

Anni heittäytyi pitkälleen, raahasi itseään käsien varassa kaikin voimin, pois hiekalta. Kohta juoksi isolle tielle ja kotiin.
















On rohkaistava mielensä
 

Aamulla koulussa oli Anni jälleen aivan hajamielinen ja mietti tapahtunutta. Koulun jälkeen ikävä metsään taas vain kävi niin sietämättömäksi, että oli päästävä, oli päästävä sinne. Tuli mitä tuli.
 

Vaikka Annia pelottaisikin, hän on myös hyvin rohkea, niin nytkin.
Anni juosta kipitti metsään ja pian hieraisi silmiään: metsän ranta... mitä? 

Se siinsi nyt turkoosina!

Jokin on värjännyt veden mielivärilläni! Miten ihanaa! ajattelee Anni.
Vesi ei pelkästään ollut turkoosi, se vaikutti muutenkin oudolta, se ei ollut lainkaan ennallaan. Ja se nousi ja laski ja huokaili: - Anni, tule tänne… Anni, tule.

Anni katseli ja kallisti päätään, kuulosteli ja kysyi: - Miksi?

Anni, tänne, tänne, vesi huokasi. Mutta Annipa ei mennyt.



Silloin vedestä ajautuikin jotakin rantaan…

Mikä se oikein on? Anni vilkuili varovasti esinettä.
 

Sehän on pieni punainen rasia! Anni poimi rasian käteensä. (Eikä häntä pelottanut enää yhtään.)
Ja hän muisti jotakin, hämärästi. Hän muisti sen, miten äiti kerran heitti, juuri tämän saman rasian mereen, kauan kauan sitten. Tai sitten se oli vain unta.

Nyt punainen pieni rasia oli tässä. Meri oli tahtonut antaa aarrerasian Annille. 


Anni laittoi rasian varoen ja huolella käsivarren alle ja vei kotiin. Vähän vaan huolestutti.

Kuitenkin, kun äiti sitten näki meren aaltojen hiuduttaman aarrerasian Annilla, hän oli ensin hämmästynyt ja sitten miettiväinen. Tuo, mitä Annilla oli mukanaan, toi paljon muistoja mieleen...
Siitä ajasta, kun kaikki oli sattunut liikaa. Lapsen menetys oli ollut kuin toivo ja ilo olisi kadonnut elämästä. Niin, hän oli silloin heittänyt uudelle vauvalle tarkoitetun aarrerasian mereen.

Äiti sitten yllättäen hymyilikin Annille ja sanoi: - No mutta minun pieni tyttöni… mitäs sinulle oikein kuuluu?
Ihan kuin äiti olisi huomannut Annin pitkästä aikaa!


Kuvat: Pixabay
 Annia nauratti.  - Eikähän hän mikään niin pienikään enää ollut! Sentään 7. Mukava oli olla nyt kuitenkin tässä, äidin sylissä.

Mitä jos nyt katsellaan yhdessä vähän valokuvia siitä kun sinä ja Veli olitte pieniä, sanoo äiti.
Niin he tekivät.



Tosi voi olla satumaista

Rasiasta tuli muistorasia. Anni kätki sinne muistoja, salaisuuksia monia.
Ja usein edelleen hän leikki mielipaikassaan, metsäisen saaren rannassa. Velikin oli joskus mukana.

Meri oli jälleen entisensä kuin myös ranta ja metsä. Puut joskus kuiskailivat Annille, jänis heilutteli korviaan tervehdykseksi ja linnut helisivät, niin, aina vain kauniimmin.
 

Anni oli iloinen ja tyytyväinen.


Merja