maanantai 29. huhtikuuta 2019

Kinoksista kirsikankukkiin – hankkeen kevään merkkejä


HSP Voimaryhmät -hanke:

Puun oksilla orastavat hiirenkorvat ja auringon lämpö lupailee jo kesää. Työmatkoja pyöräillessä voi luopua lapasista, jotka joskus olen vielä juhannuksen räntäsateillakin kaivanut esille. Milloinkohan takapihan kirsikkapuu kukkii?
Keväisen katupölyn keskellä ja ensimmäisten sinivuokkojen jo koristaessa talvesta elpyvää nurmea on kovin vaikeaa palauttaa mieleen helmikuun lumikinoksia, vaikka pakkasen puremista poskilla ja pulkkamäestä onkin vain pari kuukautta.
Helmikuun hiljaisessa lumisateessa kävelin ensimmäistä kertaa yhdistyksen tyhjään toimistoon, jossa ryhdyimme toiminnanjohtaja Hannun ja puheenjohtaja Elinan kanssa työstämään HSP Voimaryhmät -hanketta. Sittemmin toimistomme on saanut huonekalut ja hankkeen sisältö on löytänyt muotoaan. Lumen sulaessa ja leskenlehtien puskiessa esiin ojanpientareilla on hanke muuttunut hiljalleen näkyvämmäksi yhdistyksen jäsenille ja muillekin.
Hankkeen kevät käynnistyi Ryhmästä voimaa ja kannustusta -seminaarilla. Seminaarin järjestäminen oli innostavaa: vihdoinkin pääsisimme kertomaan erityisherkkyydestä ja Voimaryhmistä yleisön eteen sekä kohtaamaan aiheesta kiinnostuneita ihmisiä. Toisaalta jännitti. Mitä jos kiinnostuneita ei olekaan? Seminaarin jälkeen oli kuitenkin ihanaa ja helpottavaa kuulla, että Ben Furmanin luento, Pauliina Latvan tanssivideoteos sekä V.A. Virtasen musiikki olivat inspiroineet monia yleisössä. Toisaalta seminaaripalautteissa ilmaistiin myös halu saada enemmän tietoa erityisherkkyydestä. Tämä tarkoittaa, että yhdistyksen tekemä työ on tärkeää ja tarpeellista: erityisherkkyydestä ollaan kiinnostuneita.
Tiivistettynä HSP Voimaryhmät -hankkeessa on kyse erityisherkille sovelletusta, valtakunnallisesta vertaisryhmätyöskentelyn mallin ja ryhmänohjaajakoulutuksen kehittämisestä. Voimaryhmät ovat ratkaisukeskeisiä ja toiminnallisia matalan kynnyksen ryhmiä, joissa erityisherkkyys valjastetaan voimavaraksi. Tavoitteena on yksinäisyyden ja stressin vähentäminen, osallisuuden lisääminen ja toimintakyvyn parantaminen. Hankkeeseen sisältyy myös Palvelevan puhelimen ja chatin perustaminen. Näiden tarkoituksena on jakaa tietoa erityisherkkyydestä ja tarjota vertaistukea.
Pian lämpö sulattaa lumet varjoisimmistakin paikoista ja ujot hiirenkorvat kasvavat puut peittäväksi vehreydeksi. Työ hankkeen parissa jatkuu innostunein mielin. Uusia kivoja juttuja on luvassa ja niistä tiedotetaan kevään edetessä – ehkäpä jo silloin, kun kirsikkapuut kukkivat.

-Emilia Aalto
HSP – Suomen Erityisherkät ry:n projektikoordinaattori




keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Erityisherkkänä työelämässä osa 2/5

Jäsenen blogikirjoitus:

Moni erityisherkkä haluaa saada leivän pöytään työstä, jonka kokee merkityksellisenä. Joidenkin kohdalla puhutaan kutsumusammatista tai elämäntyöstä, mutta totta kai tärkeintä on, että ilman näitäkin nimityksiä omaa työtään voi pitää tärkeänä. Ja hyvä niin, sillä vietämmehän työtä tehden suuren osan elämästämme.

Pian koittavalla 2020-luvulla ympärillämme on valtavasti erilaisia työhön liittyviä mahdollisuuksia kuin vaikkapa 20 tai 40 vuotta sitten. Alanvaihto on sallittua ja yleisesti hyväksyttyä, jos työ ei kerta kaikkiaan tunnu oikealta. Kouluissa opiskelee kaikenikäisiä ihmisiä, ja opiskellakin voi esimerkiksi ilta- tai monimuotototeutuksessa. Työelämään on tullut uudenlaisia ammattinimikkeitä, kuten vaikkapa valmentaja, pelisuunnittelija tai ekokampaaja. Moni yhdistelee ammattinsa useammasta kuin yhdestä palasesta: työssä voi näkyä omattuja taitoja eri koulutuksista ja omia, persoonallisia vahvuuksia hyödynnetään rohkeasti. Ihmiset ovat ainutlaatuisia, joten miksei sitä kannattaisi hyödyntää myös työelämässä.

Mistä sitten tietää, että on oikean työn parissa? Varmasti siitä, että työstä jää jonkinnäköinen tyydytyksen tunne kotiin viemisiksi. Toisinaan työpäivät ovat samanlaisia, mutta arjen keskellä työstään pitäisi kokea ilon, inspiraation ja onnistumisen läikähdyksiä. Työ ei saisi tuntua päivästä toiseen vastenmieliseltä. Jos taas ala tuntuu oikealta, mutta itse työpaikka väärältä, kannattaa rohkeasti alkaa miettiä, voisiko työtään toteuttaa jossain toisessa työpaikassa tai muilla tavoin. Onko työn tuntimäärä sopiva suhteutettuna omaan jaksamiseen ja palautumiseen? Ovatko työympäristö ja työkaverit enemmän positiivinen, kuin negatiivinen asia?

Vaikka omassa lempityössään ei tällä hetkellä olisikaan, moni erityisherkkä kykenee löytämään merkitystä myös väliaikaisista töistä. Itse olen tehnyt jonkin verran töitä oman alani ulkopuolelta ja aina jotenkin olen tiedostanut asioita, jotka työpäivissä kuitenkin tuottavat iloa. Kannattaa käyttää luovuutta, ja motivoitua pienistäkin asioista. Riittää, kun ne itse tiedostaa.

Mietityttävätkö työ ja siihen liittyvät asiat? Uraneuvoja tai työterveyspsykologi voivat antaa hyödyllisiä vinkkejä. Myös vertaistuki voi olla tässä aiheessa hyödyksi: kysy, mitä mieltäsi askarruttavasta ajatuksesta ajattelisi kollega, joka ei kuitenkaan ole samassa työpaikassa kuin sinä. Voit saada mielenkiintoisia näkökulmia.

Itse kävin abivuotenani ammatinvalintatesteissä mukavan ammatinvalintapsykologin luona. Harva hyödynsi kouluni tarjoaman edun, mikä tuntuu kummalliselta. Testit eivät ehkä paljastaneet kaikkea, mutta keskusteluista ja kymmenistä tulospapereista jäi päällimmäisenä tunteena luottamus: niissä tuli ilmi se, minkä jo tiesinkin valintojeni kohdalla oikeaksi. Lupaathan kuunnella siis itseäsi.

-Anna

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Leppoisaa pääsiäistä!

   
Hyvä yhdistelmä: Olla pehmeä ja määrätietoinen, kuin tämä koskeloemo.

 Merja Korpisaari

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Erityisherkkänä työelämässä osa 1/5



Jäsenen blogikirjoitus:


Aloitin reilu kuukausi sitten työharjoittelun ja nopeasti tiedostin, että toisin kuin koskaan aiemmin, minun tulisi liikkua joka arkipäivä Helsingissa pahimpaan ruuhka-aikaan.

Olipa kulkuvälineeni määränpäähän sitten juna + metro- tai juna + bussi-yhdistelmä, on ihmisiä kaikissa vaihtoehdoissa kello kahdeksan ja neljän aikoihin aivan valtava määrä. Ahtaita käytäviä, töihin tai kouluun kiirehtivä ihmismassa ja vieri vieressä istuvien tai seisovien – jos istumapaikat ovat jo menneet – ihmisten kyljessä olemista. Puhumattakaan kaikista äänistä, tuoksuista, melusta ja valppaana olosta, jotta löytää oman paikkansa ja jotta hoksaa kääntyä oikeaan suuntaan.

Ensimmäisillä viikoilla touhu oli raskasta. Aamuisin ärsyynnyin ihmispaljoudesta ja kaikesta säädöstä, joka liittyi aamuruuhkassa kulkemiseen. Yhtä raskasta, ellei jopa raskaampaa, meno oli iltapäivällä kotiin palatessa. Silloin eniten ärsytti se, jos joku valitti kuuluvaan ääneen omista murheistaan puhuessaan junassa puhelimeen. Kerran eräs matkustaja ojensi reippain sanankääntein nuorta äitiä, joka ei myöskään toiminut ehkä parhaimmalla mahdollisella tavalla, jossa olisi otettu kanssamatkustajat huomioon. Iltapäivisin oli vain jo niin ”täynnä päivää”, ettei olisi jaksanut kuunnella näitä negatiivisia sanoja ja tarinoita.


Kyllä minua vieläkin toisinaan ärsyttää. Mieluummin valitsisin rauhallisemman työmatkan. Mutta koska olosuhteiden pakosta tällä tavalla on kuljettava, olen pohtinut asioita, joilla teen matkastani edes hieman mukavamman.



Menen istumaan, jos se vain suinkin on mahdollista


Olen aiemmin ollut ihminen, joka osaa hyödyntää kulkuvälineissä seisomisen ”liikunnan” kannalta. Enää en. Mikäli näen edes jossain sopukassa ihmisten keskellä tyhjän penkin, tungen sinne. Istun selkä suorassa ja todella tunnen istuvani, ja yritän kohdistaa huomioni siihen. Saan laittaa laukun syliini, eikä minun tarvitse väistellä junan tai bussin käytävällä muita ihmisiä, saati pitää jokaisella lihaksellani kiinni tasapainosta. Onneksi matka on nopeasti ohi, eikä istuakaan tarvitse kauaa.



Tuijotan omaa kulkureittiäni


Tiedostan muut ihmiset, mutta kävelen reippaasti eteenpäin vain keskittymällä eteenpäin liikkumiseen ja omiin askeleihini. Omalla kohdallani toimii: mitä nopeammin, sen parempi. Aluksi kuikuilin ympärilleni ja näin milloin ketäkin tuttuja, tosin tämä havainnointi oli vain yksipuoleista. Nyt yritän olla vilkuilematta sinne tänne, koska se vie energiaa ja on myös kuluttavaa. Ihmisten tarkkailu on ihanaa, mutta ruuhkassa kannattaa keskittyä vain omaan, eteenpäin suuntautuvaan katseeseen voimien säästämiseksi.



Katselen ulos


Suuntaan katseen ikkunasta ulos, jos se vain on mahdollista. Se on rauhoittavaa, ja on mukava katsella heräilevää kaupunkia. Nautin myös ulkoilmassa kävelemisestä reittini varrella. Ulkoilma on raikkaampaa ja rentouttavampaa kuin sisäilma, joten siitä kannattaa ottaa kaikki irti. Silmäkin lepää, jos maisemat ovat miellyttävät.



Teen
valmiiksi sen, minkä voin

Kotoa tai töistä ei ole kiva lähteä juosten ruuhkaan. Varaan aikaa aamuun ja lähtöön. Kaivan tarvittavat asiat (kuten vaikkapa matkakortin ja avaimet) hyvin saataville, jotta voin liikkua jouhevasti. Hyvin alkanut aamu on yleensä aloitettu valmistella jo illalla: kahvi valmiiksi, aamupala tehdyksi ja vaatteet ja tarvittavat tavarat tuolille odottamaan.



-Anna


(Kuva: Pixabay)

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Eläimet tuovat iloa elämään

Jäsenen blogikirjoitus:

Olen aina jotenkin tykännyt seurata eläinten touhuja. On mielenkiintoista nähdä orava juoksemassa takapihan aidan päällä, vaikka se ilmeisesti vain kiertää ympyrää ja etsii syötävää. Välillä se katsoo ikkunaan ihan kuin arvaten, että sieltä katsellaan. Tänä keväänä oravalla on ollut seuraa. Ne ajavat toisiaan takaa ja kulkevat aitaa ylös ja alas - kevättä ilmassa. Oravien ilo tarttuu itseenkin.

Eräänä kesänä ollessani mökillä västäräkki asettui useasti lähietäisyydelle terassin aidalle ja tarkkaili pihaa. Kun ilmeisesti havaitsi, että olen melko harmiton, se toi poikueensa mökin pihalle tekemään lentoharjoituksia. Siinä me sitten oltiin, lintuperhe ja minä. En oikein uskaltanut tehdä pihalla mitään suurempaa, etten olisi häirinnyt. Oleilin terassilla ja tarkkailin, miten emo ohjasi poikasiaan samalla seuraten miten reagoin. Kun annoin sen olla rauhassa, se tuli rohkeammaksi ja antoi pienokaisten olla pidempiä aikoja vain noin kymmenen metrin päässä.

Lemmikkieläimet, esimerkiksi koirat, tulevat usein lähelleni ja tunnen, miten ne haluavat kertoa asioistaan. Joskus ne haluavat vain rapsutuksia ja pyytävät lisää ja lisää. Mutta siinä on muutakin. Tunnen yhteyden niiden kanssa. Tänä aamuna töihin lähtiessäni huomasin, että naapuri oli lenkillä koiriensa kanssa. Toinen niistä huomasi minut ja jäi odottamaan, huomaanko hänet. Voi sitä ilon päivää, kun kävelinkin heitä kohti ja tervehdin juuri häntä. Sanoinkin, että tänään silittelen Maxia, kun se yleensä jää vähän taka-alalle toisen koiran ollessa aktiivisempi.

Olen ns. koiraihminen. Minulla itsellä ei tällä hetkellä ole koiraa, mutta saan useasti hoitaa tyttäreni pientä terrieriä, Elvistä. Kun se oli pieni, asuimme kaikki yhdessä. Mutta tyttären muutettua omilleen hän otti hauvelinsa mukaan. Välillä huomaan, että minulla on sitä ja sen touhuja ikävä. Ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta tai hännän heilautuksesta. Sille on puhuttu paljon, ja se on oppinut ymmärtämään sanoja. Tietysti tulee käytettyä paljon samoja termejä, jotka se on oppinut yhdistämään samalla toistettuun toimintaan. Itse huomaan Elviksen liikkeistä, että nyt se haluaa ulos tai on vailla makupaloja. Välillä se tuo leluja jalkojeni juureen: eiköhän leikittäisi.

Elvis on uteliaan touhukas pieni koira ja niin rakas meille kaikille. Sitä seuratessa voin helposti arvailla, mitä se ajattelee. Niinpä töistä tullessa, voisin kuvitella sen mietiskelevän seuraavaa:

Nyt ovi käy, vihdoinkin! Nyt äkkiä ulos, maailma ja kaverit odottaa. Hector, naapurikylän suuri dobermanni on taas merkannut kotiporttini. Sille voi vaan vähän hymähtää - merkki päälle ja se on siinä.

Naapurin ihana Bella - sen sulotuoksuja voisin haistella aamuun asti. Mutta ei auta, täytyy kiirehtää. Maailmassa on niin paljon haisteltavaa, kohdattavaa. Joskus joku ärähtää, mokoma. Miksi? Haluaisin vain leikkiä ja tutustua.

Tuo vanha mies - se haluaa aina vähän rapsuttaa. Heilutanpa häntää ja katson hellyttävästi. Kas noin, sainpas hänet hyvälle tuulelle.

Mitä - sanoitko syömään! Sorry kaverit, nyt tuli kiire. Kotona odottaa herkkupadat! Mutta hei, ei hätää, kohta nähdään, kun seuraava lenkki koittaa.


-Marjatta