sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Voitko kuunnella kovempaa


- Tänne perälle ei kuulu. Voitko puhua vähän kovempaa! 

Sanat kuuluvat yhteen elämäni eniten toistuneista tilanteista. Kohtaus näytellään aina samoin repliikein. Olen avannut suuni suuren ryhmän edessä, suusta on tullut haparoivan lauseen alku. 


Minut on keskeytetty. Olen hymyillyt ja luvannut yrittää. Tosiasiassa olen halunnut painua ulos ovet paukkuen. Jos se on ollut mahdollista, en ole koskaan enää palannut samaan tilanteeseen. 


Isolle joukolle puhuminen on monelle jännittävä tilanne. Julkinen esiintulo pelottaa jopa enemmän kuin kuolema. Ainakin se voi johtaa sosiaaliseen itsemurhaan.


Minussa jännittäminen näkyy niin, että ääneni ei kulje kunnolla. Se tulee ulos epävarmasti ilman, että erikseen yrittäisin pitää sitä pienenä. Äänenvoimakkuuteen ei voi vaikuttaa kuin vähän, keho asettaa sille rajat. Voi myös olla, että koska olen itse melko ääniherkkä, vältän sen vuoksi
tiedostamattani äänen kohottamista. 


Se, että joku tekee heikosta äänenkäytöstäni numeron, on oikeastaan pahinta mitä jo valmiiksi jännittävässä tilanteessa voi tapahtua. Se saa minut häpeämään huonoja puheenlahjojani eikä auta minua ilmaisemaan itseäni selkeämmin. Kadun välittömästi sitä, että edes ilmaannuin paikalle.
Ahdistun entistä enemmän ja mieli tekee lopettaa puhuminen siihen paikkaan.
Päätän puheenvuoroni niin nopeasti kuin mahdollista. Pahimmassa tapauksessa menen kokonaan lukkoon. 



Minuus yhdistetään vahvasti ääneen. “Omalla äänellä” ja sen löytämisellä on suuri metaforinen merkitys, etenkin, jos haluaa ilmaista itseään luovasti. Lukiolaisena tehtailin runoja, joissa kuvasin itseni mykkänä. Ehkä se oli törkeää oikeasti mykkiä kohtaan. Pahassa flunssassa äänen menettäminen voi aiheuttaa voimakasta ahdistusta. Ryhmätilanteiden puhumispakko on samankaltainen. Kun minua komennetaan puhumaan kovempaa, loputkin äänestäni haihtuu ilmaan. 

Erityisherkät ovat keskimääräistä herkempiä ympäristöstä saadulle palautteelle, oli se sitten kannustavaa tai lannistavaa. Thomas Boyce puhuu kaikissa olosuhteissa kukoistavista voikukista ja olosuhteille herkistä narsisseista. Erityisherkät ovat keskivertoa alttiimpia vaikutteille ja tarvitsevat muita enemmän rohkaisevaa palautetta ollakseen parhaimmillaan. 


Syntymästäni saakka herkkänä toivon usein, että ihmiset huomioisivat toisiaan enemmän. Siitä huolimatta, että elämme monimediaisessa ympäristössä, jossa aistien jatkuva pommittaminen pikemminkin turruttaa kuin herättää havainnoimaan. Uskon, että moni ongelma ratkeaisi melkein kuin itsestään, jos kiinnittäisimme enemmän huomiota ympärillämme eläjiin. 


Joka kerta luulen, että tämä oli nyt viimeinen kerta: olen kokenut saman jo riittävän usein. Kunnes joku taas keskeyttää minut parin sanan jälkeen, juuri kun olen ollut löytämässä lauseen päätä. Saman asian ajaa voivottelu: ”kun mä en kuule mitään kun sä puhut niin hiljaa”. Sille ei tietenkään voi mitään, jos kuulijalla todella on huono kuulo. Se ei kuitenkaan muuta tilannetta. En voi muuttua kuulokojeeksi, kun en kerran jännittämiseltäni saanut alun perinkään puhetta kunnolla tuotetuksi.

Olen tullut siihen tulokseen, että kyse on pitkälti kärsimättömyydestä. Kuulija ei siedä sitä, että jotakin jää häneltä tavoittamattomiin, tai luulee, että puhun hiljaa tahallani tai koska en keskity. Oikeasti keskityn niin paljon, että kompastun tavuihini. 


Mitä sitä paitsi voi vastata repliikkiin: “En kuule mitään mitä sanot”?
Se on lannistavimpia lauseita, joita voi sanoa sille, joka on uskaltautunut avaamaan suunsa. Paras tapa saada hänet hiljaiseksi ja torpata keskustelu. Ääni on käytännössä menetetty, ja samalla valta vaikuttaa tilanteeseen. 


Pyyntö puhua kovempaa ei valitettavasti ole retorinen kysymys, vaan käsky. Minulla on lukemattomia kokemuksia kovan äänen vaaatimisesta aina kouluajoista alkaen. “Etkö halua sanoa luokkatovereillesi mitään”, valitti tomera liikunnanopettaja peruskoulussa. “Puhuukse”, supisivat luokan kovikset. “No mihis se puhe jäi”, veisteli toinen opettaja. Taustalla on kai oletus siitä, että “kyllä maailmaan ääntä mahtuu” tai että kova ääni on luonnollinen asia. Tai että ujous ja epävarmuus voidaan käskeä pois kuin manattava demoni. Pahimmillaan kommentit voivat käydä suorastaan syrjiviksi. 


Kun sama tilanne toistuu luokkahuoneista suuriin saleihin, se alkaa vaikuttaa itsetuntoon. On houkuttelevaa vältellä tilanteita, joissa pitää puhua, etenkin jos on todennäköistä, että edessä on esittelykierros. 


Alkaa olla vaikeaa löytää elämänalaa, jolla ääntä ei tarvittaisi. Voi sanoa, että välttelykierre on vaikeuttanut elämääni pidemmän päälle erittäin paljon. Kartan erityisesti puhelimessa puhumista, koska se perustuu pelkästään ääneen. Nykyään tutut tietävät jo, että minulle ei kannata soittaa. Siitä ei vain tule mitään: ääni hiipuu mutinaksi huonon linjan pelossa. 


Kun olen yrittänyt ilmaista epävarmuuttani sanallisesti, reaktio noudattaa samaa kaavaa. Se on jokin variaatio “osaathan sä puhua” -teemasta. Yleensä siihen kuuluu saumattomasti toteamus, että missä tahansa tilanteessa pärjää, kun vain puhuu “kuuluvalla äänellä”. Toisin sanoen: minä en pärjää. 


Aikuisiällä minulle tarjoutui tilaisuus tutkituttaa, onko äänessäni oikeasti jotakin, mikä estää sitä toimimasta kunnolla. Tulos oli se mitä odotinkin: ei elimellistä vikaa. Normaalit äänihuulet. 

Ainoa vika, joka tutkittaessa ilmeni, oli se, että jännittävässä tilanteessa äänihuulet eivät toimi normaalisti. Ne eivät värähtele kunnolla, ja äänen tuottamiseen tarvittava energia menee ikään kuin harakoille. Minulla on luonnostaan pehmeä ja hiljainen ääni, totesi tutkija. 


Tätä toiminnallista ongelmaa ei korjaa käsky puhua kovempaa. Jännittäminen ei ole tahdonalaista. On keksittävä muita keinoja vaikuttaa siihen. 


Tähänastisessa elämässäni olen löytänyt joitakin. Useimmiten esimerkiksi hakeudun ryhmätilanteissa istumaan puheenjohtajan läheisyyteen. On jo iso apu, jos edes hän kuulee, mitä sanon. 

Yritän hyödyntää herkälle ominaista spontaania ongelmanratkaisukykyä: havaintoja ja päättelyä. Herkkyys on siitä epäkäytännöllinen ominaisuus, että sen vaikutukset tuntuvat voimakkaasti ja välittömästi. Tauotta. En silti vaihtaisi sitä pois, sillä hankaluuksista huolimatta pidän herkkyyttä aliarvostettuna lahjana. 



Koetan luoda puhumiselle sellaiset puitteet, joissa jännittäminen olisi mahdollisimman vähäistä. 

Huomaan variaatiot äänenkäytössä selvästi. Ne ovat suorassa suhteessa hermostumiseen ja epävarmuuteen. Kun mielen tila muuttuu, äänenkin tila voi muuttua nopeasti. Kuten sadussa auringosta ja pohjantuulesta, sallivista olosuhteista on suurin hyöty.


Toivoisinkin malttia heiltä, jotka tuntevat tarvetta keskeyttää ennen kuin ensimmäinenkään sana on sanottu loppuun. Toivoisin kärsivällisyyttä kuunnella ja havainnoida tilannetta. Yritystä kiinnittää huomiota siihen, mitä ei sanota ääneen: että tämä on hankala hetki ja sen ilmaisu on epävarmuus.


Jännittäjille ja heidän kuulijoilleen sanoisin: Odota. Malta. Jatka.
Pian jännitys hellittää, ja puhekin tulee ulos paremmin. 


Ilona Vuori 


(Kuva: Pixabay)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti