torstai 29. elokuuta 2019

Herkän naisen alastatus



Jäsenen blogikirjoitus:

Vahvimmin muistan lapsuudestani varsinkin isäni puheet siitä, miten olemme alempiarvoisia työläistaustoinemme. Hän oli kansakoulun käynyt ja omien sanojensa mukaan muonamiehen poika. Kylläkin myöhemmin itseoppinut työssään laitosmiehestä kirvesmiehen ammatin. Lisäksi ehti perustaa ja pyörittää vuosikymmeniä omaa putkialan yritystä. Ehkä yrittäjänä hänen oma statuksensa hiukan nousi tai identiteettinsä ainakin muuttui.


Äidin puolella perintönä on evakkous. Lapsuudessaan sodanajan Karjalassa hän pystyi käymään vain muutaman luokan kansakoulua. Sitten piikomaan ihmisten koteihin ja leipomoon leipojaksi. Myöhemmin pienten lasten kanssa kotona ompelijana, talonmiehenä ja myyjänä sekä viimein myös osakkaana ja toimijana perheyrityksessä.


Molemmilta olen siis perinyt jonkin verran käden taitoja  sekä ympäröivään maailmaan kohdistuvan asenteen, että ponnistan jotenkin alapuolelta muiden. Sain toki hienoa kannustusta perheeltäni opiskeluihini ja muutoinkin elämääni. Olen perheen ainoa akateemisesti koulutettu ja opiskellut käytännössä koko elämänkaaren ajan. Toki myös vanhemmat ovat olleet ahkeria oppimaan uutta, äiti taideharrastusten saralla ja isäni ammatillisesti sekä yhteiskunnallisesti yrittäen vaikuttaa poliitikkoihin mm. vesivessojen kieltämiseksi rantatonttialueilla.


Herkkyys yhdistettynä alastatukseen on ollut haavoittavaa ja raskasta kantaa. Tuohon työläistaustan taakkaan eli kokemaani heikkoon omanarvontuntoon tutustuin vasta aikuisiällä, kun oivalsin aikuiskasvatuksen opinnoissa avoimessa yliopistossa, että tässähän on asiaa juuri minulle. Perusasetelman tiedostaminen oli avartava kokemus, ja sillä tiellä ollaan edelleen itsetutkiskelujen ja erilaisten taitojen oppimisessa.


Toisaalta voinen todeta, että olen myös jonkinasteisesti sokea omalle puolustuskannalleni sekä EN ole OK -asenteelleni. Kannan huonous- ja häpeätaakkaa edelleen (lähinnä kai naisena olemisen näkökulmasta), vaikka olen sitä pystynyt hiukan matkan varrella keventämäänkin. Rankat ovat olleet itkut, mutta ne ovat olleet puhdistavia ja eteenpäin vieviä. Muita selviytymiskeinoja ovat olleet mm. hidastaminen (slow down), retriitit, mindfulness, jooga ja draama-/toiminnalliset menetelmät (opin itse ja olen voinut ohjaus- ja opetustyössä niitä hyödyntää) sekä työnohjausopinnot.







Toisaalta osaan jo paremmin pitää huolta itsestäni ja kokea hetkittäin olevani tasa-arvoinen muiden kanssa (MINÄ OK - SINÄ OK). Nykyään osaan olla armollisempi itselleni ja sitä kautta myös muille. Kannan itse vastuun elämästäni ja muistan kuunnella säännöllisesti sisintäni. Näen myös herkkyyteni nyt uudessa valossa. kun vihdoin tiedostin, että se ei ole vika josta pitää päästä eroon, vaan pysyvä elementti jonka kanssa elän koko elämäni. Suomen Erityisherkät ry:n toiminnassa on antoisaa olla mukana sekä vapaaehtoisena että jäsenenä. Voin tarkastella joko itsekseni tai luotettavien muiden herkkisten kanssa sekä nykyistä että mennyttä aikaa uusien ”silmälasien” läpi. Jokainen päivä on uusi seikkailu.



Merja Leppänen

maanantai 26. elokuuta 2019

Tampereen taivaan alla

Jäsenen blogikirjoitus:

Ryhmä vaeltaa hitaasti pitkin lehmusten reunustamaa hiekkatietä. On hiljaista, vain lintujen laulua kuuluu taustalla. Auringon valo siivilöityy puiden lehvistön lomasta lempeästi ja ystävällisesti.

Olen mukana ottamassa askeleita eteenpäin; ihan lyhyitä ja hitaita, sitten jo nopeampia, pian käsiäkin heilautellen, kohti tavoitetta. Maa rahisee jalkojen alla, minun jalkojeni ja muiden.

Pian pysähdymme ja alamme palata takaisin, nyt takaperin kävellen, hiljaa, tiedostaen joka askelen, jalan painalluksen tiehen ja siitä ylös, joka liikkeen, itsemme.

Vanhoja tätejä tulee vastaan, eivätkä malta olla kysymättä: - Mitä te teette? - Meillä on tässä mindfulness-harjoitus, kuiskailen.

Voimavaroja

Takaperinkävely oli kertausta eilisestä luennosta, tavallaan. Menneestähän voi hakea ratkaisuja, voimavaroja tämän päivän haasteisiin, tavalliseen arkeen tai isompiin ongelmiin. Sielläkin niitä voi olla, avaimia uusiin lukkoihin. Kunhan noutaa niitä sieltä. - Ratkaisukeskeinen ohjaaja voi auttaa löytämään näitä.

--Ohjeistus käy: "Käänny ja valitse määränpääsi". Valitsen yhden puun. Kävelen sitä kohti. Pysähdymme nyt kuuntelemaan ja katselemaan. Kuulen lintujen laulun lähipuista, ja sitten kirkonkellot soivat sunnuntaiaamua. Katsoessani ylös näen sekä kuunsirpin että auringon. Tähän ei voi sanoa oikein muuta kuin: Vau!

Jakamisesta

Ajattelen kaikkea sitä kokemusten taakkaa meidän yllämme, ja miten ne kokemukset voivat muuttua voiman ja ilon lähteiksi, varsinkin silloin, kun niitä jaetaan ja niistä opitaan! Jaettu suru voikin olla kaksinkertainen ilo!

Tätäkin ja paljon muuta oli HSP Voimaryhmä-ohjaajakoulutuksemme ensimmäinen jakso viime viikonloppuna. Kiitos kaikille opettajillemme, meille ja Tampereelle!

Sunnuntaiaamun mindfulnesskävelyn meille ohjasi toiminnanjohtaja Hannu Sirkkilä. Kävelyn herättämät aatokset omasta päästä:), lauantain koulutuksen annista nousseet. 
 
👀👀👀


Mää laitan preivii taas joku kerta, mut laita sääkin!


Moro.


Merja Korpisaari


HSP Voimaryhmät-hanke 
Lue myös blogipostaus: Kinoksista kirsikankukkiin - hankkeen kevään merkkejä
ja: Mietteitä puhelin - ja chatpäivystäjäkoulutuksesta

HSP Voimaryhmät- aiheesta kirjoitetaan blogissa vielä lisääkin, ole kuulolla!

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Mielensäpahoittajasta puolensapitäjäksi

Jäsenen blogikirjoitus:

Niin minä taas mieleni pahoitin... aivan kuin itse Herra Mielensäpahoittajalla, on minullakin tämä taipumus loukkaantua, ihan pienestäkin.

Se pieni voi olla vaikka puheeni keskeytys, tai puhumattomuus, eriävä mielipide töykeässä tai muuten ikävässä sävyssä. Se voi olla kun kokee mielestään ilkeyttä tai kun sitä olettaa näkevänsä. Ja vaikka mikä voi se pieni asia olla.

Mutta se on suuri se pieni asia siinä tilanteessa, vuorenkokoinen.


Miksi

Miksi en saanut sanoa lausetta loppuun tai miksi joku töykeilee... en minä mahda näille asioille mitään, mutta ja juuri siksikin mietin, että miksi. Miksi tämä tapahtui?

Koetan päästä jotenkin edes perille siitä. Onnistumatta.

Joku sanoo: - Älä välitä, sillä jollakin oli vaan huono päivä tai hän on mitä on.. ei hän tarkoittanut pahaa.

Vaan entä jos tarkoitti... se on oikeastaan kaikkein pahin vaihtoehto.

En pääse irti millään. Mietin kuukausitolkulla jotakin tapahtunutta, kun en saa uutta keskusteluyhteyttä tai vastausta. Se vie toden totta voimia.

Joku sanoo minulle, että ilkeän ihmisen saa jättää omaan arvoonsa. Unohda.

Koetan unohtaa. Ja vähitellen sitten unohdankin.

Olen kuitenkin taas hippasen varovaisempi monessa tilanteessa. Aina pidän kuitenkin auki myös mahdollisuutta anteeksiantamiseen ja -saamiseen. Se on parasta mitä voi olla, sitä vain ei aina tapahdu.

Puheen keskeyttäminen tmv. yllämainittu voi johtua toki tilanteestakin. Oma puheenvuoroni on vain ollut niin huono tai herättänyt jostakin muusta syystä kiivaan vastarinnantunteen toisessa, tai minun asiaani pidetään muuten turhana… eli kyllä asioille jossakin yleensä lähtökohta tai syy on.


Puolensapitäminen

Keskustelin hiljattain puolensapitämisestä. Että voi ainaisen vastaanottamisen sijasta vetää rajoja ja sitä kautta pitää puoliaan.

Miten se auttaisi silloin, kun joku alkaa puhua päälle? Ehkä niin, että jatkaa rauhassa päällepuhujan jälkeen, raivokohtauksen saaneen jälkeen, ilkeästi sanoneen jälkeen... että pitää etäisyyttä häneen joka loukkaamasta loukkaa eikä pyydä anteeksi. Ehkä kysymällä suoraan, mistä kiikastaa.

Ja että antaa anteeksi toiselle, vaikkei tämä pyytäisikään, ja antaa anteeksi itselleen, myös mielensäpahoittamisensa, herkkyytensä, ja sen, ettei ole täydellinen itsekään.

Rajoja tilanteissa vedämme me itse ja jokaisella on siihen lupa ja se on oikeastaan välttämätöntäkin. Tämä voi kuitenkin olla asia, jota joutuu opettelemaan pidempäänkin, läpi koko elämänkin.

Entä jos mielensäpahoittaja päätyy olemaan liiankin tarmokas ja rajallinen? Niin, ei ole tarkoitus, että rajat tulevat niin vahvoiksi, että niitä ei itsekään enää pysty läpäisemään, venyttämään eikä  ylittämään. Mielensäpahoittaja voi alkaa vaikuttaa jo töykeältä ja loukkaa muitakin. Ja se ei ole ollut varmaan hänen tarkoituksensa.

Olemme rajallisia, ollaan sitten rajattomia tai selkeärajaisia. Kunhan emme kuitenkaan rajoittavia. Erityisherkän sisällä on useimmiten hyvä sydän ja sen soisi näkyvän ja tuntuvan uloskinpäin.

Mieltään ei kannata kuitenkaan pahoittaa loputtomiin. Ja ehkä mielensäpahoittajasta voi vähitellen tulla myös herkkä ja rohkea puolensapitäjä.




Nimim. Herkkis

torstai 8. elokuuta 2019

Festareilla – kyllä kiitos omanlaisellani

Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:


Oletko kesän aikana käynyt musiikkifestivaaleilla? Porin jazzeilla, Seinäjoen tango-markkinoilla, Kuhmon kamarimusiikissa tai jossakin oman kotipaikkakuntasi pienemmässä tapahtumassa?

Mikä on suosikkisi? Ja millaiset festivaalielämykset ovat juuri sinun makuusi? Vai kierrätkö kaikki festivaalit kaukaa. Hirveää musiikkimelua, liikaa ihmisiä, kännisiä örveltäjiä, pahaa festariruokaa… ja lopulta paha mieli, kun erityisherkkis-miellyttämishaluisena halusit ystäviesi ehdotuksesta ”once again” uhrautua ja lähteä mukaan.

Olin heinäkuun viimeisenä viikonloppuna Iniö Folkissa. Jokakesäinen ystävieni luona käynti osui ensimmäistä kertaa festivaalikohdalleen ja pääsin mainioon nykykansanmusiikkitunnelmaan kiitos Juurakko-yhtyeen ja muiden esiintyjien idyllisellä Keistiön koululla.

Juurakko-yhtye Iniö Folkissa.
Tuo kokemus, jossa musiikki oli mieleistäni, yleisöä ei ollut tungokseen saakka ja esiintyjien ja yleisön välinen yhteys oliläheinen, sai minut pohtimaan ja muistelemaan festivaalikokemuksiani erityisherkkyyden näkökulmasta.

Totuuden nimissä en ole mikään festivaaleilla kiertäjä. Toisaalta musiikkimakuni on aika lavea, joten kokemuksia on ja monenlaisia. Lähden liikkeelle sieltä huonommasta päästä. Vaikka olen lavatanssin harrastaja, Iskelmä-musiikkifestivaali Jämsän Himoksella jäi kyllä yhteen kertaan. Juha Tapio, Paula Koivuniemi ja muut tähdet, hyvä niin. Mutta aivan liikaa ihmisiä, vieri vieressä seisomista ja jotenkin tuntemus, että olen väärässä paikassa vääränlaisena. Ehkä se on siinä, että sellainen biletys ei nappaa minulle.

Toisaalta  esimerkiksi rockin genrestä löytyy kaksi hyvää kokemusta. Ruisrock 1997. Sting laulaa ”Fields of Gold” kauniissa kesäillassa Ruotsin-laivan lipuessa ohitse. Sitä en unohda koskaan. Baijerin Rosenheimissa 2013 pienimuotoisella festivaalilla esiintyi mainio singer-songwriter Claudia Koreck. Hänen tarinallisen soinnukas musiikkinsa, kesäilta ja lempeä kaupunkifestivaalitunnelma sopivat täydellisesti yhteen. Mieluisa artisti ja suotuisat olosuhteet luovatkin mielihyvän kokemuksen. Mutta erityisherkän sielulle kaiken pitää jotakuinkin olla kohdallaan.

Minussa saattaa elää ikuisesti pieni kapinallinen, ja meille niin tyypillisesti haluamme olla oman tiemme kulkijoita. Varmasti myös näissä festivaalitapahtumien valinnoissa. Porin Jazz ja Savonlinnan oopperajuhlat olen nähnyt, kuullut ja kokenut, enkä pettynyt. Mutta festivaalin saavuttama status pikemminkin karkottaa minut väheksymättä kyseisten tapahtumien musiikillista korkeaa antia.

Oma suosikkini, vaikka kerrat ovat jääneet muutamiin, on ehdottomasti Kaustinen Folk Music Festival. Kuitenkin sillä reunaehdolla, että olen siellä ollut ja viihtynyt rauhallisempina päivinä. Musiikki ei rääkkää korvia, kulman takana saattaa löytyä sykähdyttävää pelimannipoljentaa ja niin soittajilla kuin yleisöllä tuntuu olevan hyvän mielen tunnelmaa toisille jaettavaksi. Sinne varmaankin ensi kesänä.

Hannu Sirkkilä
HSP-Suomen erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja