sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Joulu - erityisherkän mystinen kokemus


Toiminnanjohtajan blogikirjoitus:

Tasan kolme vuotta sitten olin Thaimaassa Ko Phanganin saarella Vipassana mindfulness- retriitissä. Kymmenen päivän retriitti, jossa esimerkiksi meditaatioharjoitukset alkoivat aamulla puoli viideltä ja syöminen puolenpäivän jälkeen ei kuulunut ohjelmaan, oli varsin totaalinen. Niinpä jäin saarelle pieneen rantahotelliin joulun päiviksi palautumaan.

Jouluaattoillan markkinat Thongsalassa.
Nuo päivät menivät leppoisasti. Kohtasin vielä muutamia retriittikavereita ja rupattelimme kokemuksistamme. Rannalla oli kiva istuskella ja kävellä. Ruokapaikoissa oli erinomaisia tofu-ruokia. Satamakylä Thongsalassa oli jouluaattona yömarkkinat. Samalla tuntui siltä, että joulu ei saapunut ollenkaan. Melkein olisin voinut unohtaa sen ellei kylän katujen varsilla olisi ollut jouluisia bling-blingejä.


Joululaulussa kysytään, että ”Mistä tuntee joulun?” Joulu on kulttuuristen merkitysten kudelma. Joulu on mielen tilaa. Se on vuotuinen taitekohta, pysäkki: syksy jää taakse, pimeyden jälkeen koittaa valo ja on hetki levolle. Ruokaa, koristeita, lahjoja, kynttilöitä, läheisyyttä, musiikkia. Juuri siksi muualla vietetty joulu on ehdottomasti suositeltava kokemus. Se nostattaa etäisyyden myötä mieleen ja tunteisiin noita merkityksiä. Toisaalta hoksaa, että eletään sitä muutenkin ilman joulun alleviivauksia.

Yle Femin ”Taívaallista menoa” -ohjelmasarjassa oli henkilökuva ahvenanmaalaisesta Henrika Laxista, joka on taiteilija, pedagogi ja gregoriaanisen tyylin laulaja. Hän tuo esille pyhyyden kokemuksen. Kirkollisten tilojen ohella pyhyys voi ilmetä Laxin mukaan luovuudessa, taiteessa, sanoissa.

Tonttujen elämää.
Pyhyys on myös minulle itselleni jotakin hyvin merkittävää. Henrika Laxin tavoin koen olevani aikamatkaaja, pyhyyden etsijä maailmassa. Uskonnot, niiden merkitykset ja käytännöt, kiinnostavat minua kokijana ja kulttuurin tutkijan näkökulmasta. Pyhyydessä on mystiikkaa, selittämätöntä, ja samalla kauneutta. Joulussa mystiikkaa voi olla tonttuhahmossa (sillä ovathan tontut oikeasti olemassa) tai pysähdyttävässä musiikissa. Kun kuulen Carola Häggkvistin säveltämän ”"Taivas sylissäni” ruotsiksi tai suomeksi tuntuu, että elämä pysähtyy ja koskettaa.

Myös joululahjassa on jotakin mystiikkaa. Antajan ja saajan yhteys. Tänä vuonna olen saanut pitkin vuotta paljon joululahjoja. Nimittäin, tuntuu, että erityisherkkyyden parissa tehtävä työ on ollut läpi vuoden kuin hienoja lahjojen saanteja. Kohokohtia ovat olleet ensimmäiset, päivystäjien ja voimaryhmäohjaajien, koulutukset. Samoin monet kohtaamiset, uudet yhteistyökumppanit, jotka ovat kiinnostuneita erityisherkkyydestä. Kumppanuus on ollut sulavaa, etenevää, pehmeä paketti.

Kiitos kaikille yhteistyön ja kohtaamisten lahjoista. Kiitos mystisestä yhteydestämme. Hyvää ja rauhallista joulua vuonna 2019.


Hannu Sirkkilä
HSP-Suomen Erityisherkät ry:n toiminnanjohtaja


torstai 19. joulukuuta 2019

Voimaryhmät aloittavat


Jäsenen blogikirjoitus:   
                           


Voimaryhmien ohjaajakoulutus on tullut päätökseensä. Seuraava vaihe onkin sitten voimaryhmän toteuttaminen. Ihan sormet syyhyää ryhtyä toimeen!

Monella paikkakunnalla on jo voimaryhmä koossa, monella taas on vielä tilaakin. Katso hankkeen sivuilta voimaryhmat.fi paikkakuntasi tilanne, ja jos kiinnostaa tulla mukaan ryhmään, ilmoittaudu pikaisesti.

Koulutus oli suurenmoisen monipuolinen kokonaisuus, kun nyt sitä sen päätyttyä tarkastelen.

Viimeisimpänä lähiviikonloppuna käsittelimme koko kokonaisuutta ja sen yksityiskohtia, ryhmäläisten ideoita kuunnellen ja jakaen. Harjoittelimme joitakin asioita ja tunnelma oli niin hyvä.


Voimaryhmät toteutuvat kutakuinkin samansisältöisinä eri paikkakunnilla. Toki menetelmissä tulee varmaan moninaisuutta; jollakulla on pääosassa kehollisuus, jollakulla taas enemmän juuri keskustelu.


Reteaming-prosessi on kuitenkin se sama, käyttää mitä vain menetelmiä muuten. Tavoitteet ja niihin pyrkiminen, askel askelelta, omia voimavarojaan, tukea ja löytynyttä motivaatiotaan hyödyntäen, on (reteaming-)voimaryhmän ydin.

✌✌✌

On selvää, että muutamassa kuukaudessa ei tavoitteita saa välttämättä täysin toteutetuksi. Kun päästään alkuun ja prosessi käyntiin, muutamia askeleita oikeaan suuntaan, jo se on merkittävää, ja siitä on hyvä jatkaa. - Onkin hyvä, jos ryhmä jatkaa vielä vaikkapa ihan keskenäänkin, itse voimaryhmäprosessin jälkeenkin tapaamisia. Tai sitten voi liittyä johonkin avoimeen/suljettuun muuhun erityisherkkien ryhmään. Kenties joku osallistuja innostuu lähtemään mukaan seuraavaan voimaryhmäkoulutukseenkin.


Erityisherkät ovat ansainneet voimaryhmänsä ja voimaantumisensa. Herkkiä on väheksytty ja herkät ovat voineet jäädä jalkoihin niin työelämässä kuin yksityiselämän asioissakin.

Nyt eikun voimaantumaan, itsemyötätunnolla, älyllä ja vertaistuella, hsp voimaryhmissä!



Se om moro.


Hyvää joulua kaikille!


Merja Korpisaari



keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Ihmisen jälki

Jäsenen blogikirjoitus:




Olen ymmärtänyt herkkyyteni vasta aikuisena, ihan muutama vuosi sitten. Olen tiennyt olevani herkkä, mutta en erityisherkkä. En ole osannut peilata itseäni muihin, en ole tiennyt muusta. Nyt, kun mietin vuosikymmenten takaisia muistoja, tapahtumia, ihmisiä, ymmärrän, miksi asiat ovat tuntuneet siltä, kuin mitä tuntuivat. Miksi jotkut ihmiset ovat jättäneet jäljen, hyvän tai pahan, ikuisen, minuuteeni.

Muistan asioita, joita on tapahtunut hyvin kauan sitten. Vuosikymmeniä sitten. Muistan ihmisiä, joitain ohikulkeneita, outoja, nimettömiä, tuntemattomia, jotka ovat jättäneet niitä jälkiä. Tai tuttuja, läheisiä, rakkaita: sellaisia heistä on tullut jonkun jäljen saattelemana.

Vanhempani erosivat -70 luvun alussa. Silloin avioerolapset olivat välillä julmankin kiusan kohteena. Sanottiin, että sinulla ei ole isää. Äiti halusi kai suojella meitä lapsia tältä kiusalta, ja kielsi kertomasta erosta kenellekään. Tietenkin tottelin.
Yhtenä päivänä opettaja pyysi minua luokseen välitunnilla. Hän sanoi säälivin ilmein, että isäkö on muuttanut pois kotoa? Aloin itkeä. En ymmärtänyt, mistä hän sen tiesi: äitihän oli kieltänyt kertomasta. Äiti oli varmaan asian opettajalle kertonut, jotta opettaja saattoi seurata, onko erolla vaikutusta koulumenestykseen. Kyyneleitä niellen myönsin isän muuttaneen pois. Opettaja jätti jäljen. Vähän pelottavan jäljen, vaikka hän hyvin lempeä nainen muutoin olikin. Tunsin pettäneeni äidin, koska myönsin isän lähdön. Itkin asiaa monta päivää. Jokin minussa oli mennyt rikki.

Elimme vaatimattomasti. Kuljin serkkujeni vanhoissa vaatteissa, tai jos joskus sain jotain uutta, se oli yleensä tätini ompelemaa. Oli kauan kadehtinut koulussa niitä, ketkä kulkivat hienoissa kettulakeissa: muhkeissa karvalakeissa, joissa roikkui ketunhäntä. Se oli kaunein lakki, mitä olin koskaan nähnyt. Tätini oli ommellut minulle sellaisen jostain vanhasta takista. Eihän se kaupan kettulakkia varmaan muistuttanut kuin kaukaisesti, mutta minusta se oli ihana.

↔↔↔

Olimme äidin kanssa tulossa jostain linja-autolla. Auto oli täynnä, eikä istumapaikkoja ollut. Silloin, kauan sitten, kuskin vieressä oli iso, penkin kaltainen koroke, jonka päällä istuin. Linja-autoa ajava mies ihaili lakkiani, kehui sitä koko matkan. Jätti jäljen. Niitä serkkujen vanhoja vaatteita ei koskaan kehuttu, eikä meitä muutoinkaan kehuttu turhaan. Piti oikeastaan tehdä jotain erityistä, että kehuttiin. Siksi tuo lakin saama kehu tuntui aivan erityiseltä. Ja siitä jäi jälki. Hyvä jälki.

Näitä jälkiä kertyi vuosien varrella lisää. Jäi kauniita jälkiä, pehmeitä, syleileviä, kultareunaisia jälkiä. Jäi arpia, rosoisia, verisiä, avohaavoja. Niitä, jotka eivät parane koskaan.

Eräs jäljen jättäjä sanoi minulle muutama vuosi sitten, että sinulla on silmät, jotka näkevät enemmän kuin muut. Se jälki on syvä, ihana jälki. Tunnen fyysisesti sen jäljen. Sen jättäjä, puolituttu ihminen näki minussa sen, mitä olen itse ihmetellyt itsessäni.
Tiedän, että näen enemmän kuin muut. Se ei tarkoita konkreettista näkemistä, se on tavallaan kuin kuudes aisti. Minä luulen, että se kuuluu tähän herkkyyteen. Ja uskon, että te ymmärrätte mitä tarkoitan.

Minuun on jäänyt jälki tytöstä, jota hoidin päiväkodissa joskus lähes 20 vuotta sitten. Se jälki on sydämessä, se on sinne kaiverrettu. Se on varmaan jollain tapaa kuin oman lapsen tekemä jälki, ajattelen näin, vaikka minulla ei omia lapsia olekaan. Tuo kaiverrettu jälki on niin tunteella tehty, rakkaudella. Toinen jälki on lähes samanmoinen, sen on tehnyt nuori mies. Kaukaa Suomeen tullut, pitkän matkan takaa, ja sitten osunut minun tielleni. Itkenyt olkaani vasten sitä, mitä on nähnyt ja kokenut, kutsunut jopa äidiksi. Jos se ei jätä jälkeä, mikä sitten?

Kiusaajat ovat jättäneet jäljen, joka on kipeä: mätänevä paise,vereslihalla oleva. Sellainen, joka aktivoituu joissain tilanteissa, ja silloin ne kauheat tunteet, joita on kokenut vuosia sitten, iskevät päälle kuin hyökyaalto. Silloin muistaa ne paikat, ympäristön, jopa vaatteet, jotka olivat päällä. Oman ulkomuotonsa. Tunteen, kun jo uskoo olevansa ruma, lihava, tyhmä. Ja ajattelee kaiken olevan oikeutettua toimitaa. Koska on ruma. Lihava. Tyhmä.
Se on vaarallinen jälki, se pitää hoitaa niin hyvin, kuin osaa, jotta se ei puhkea, tulehdu, ja tee minua sairaaksi. Sillä sellaista se tekee, ja silloin elämä ei tunnu elämisen arvoista. Silloin on kuin nuorallatanssija, jolle on ihan sama, pysyykö nuoran päällä korkeuksissa, vai putoaako alas. Koska se alastulon tuoma kipu on pientä siihen verrattuna, mitä se on nuoran päällä taiteillessa. Ja joskus, vuosia sitten, minä halusin pudota.

Minuun jäi jälki silloinkin, kun minulle tuntematon, kasvoton ihminen, sanoi käymässämme sähköpostissa sanat, että olet ihana, hyvä ihminen. Se jälki on käytössä päivittäin, sillä muistutan itseäni siitä, että vaikka joku teki sen mätänevän paiseen, sen kivuliaan merkin, minä olen kuitenkin hyvä ihminen, ihana, osaava, rakastettava. Ja nämä jäljet ovat kantanet minua monissa vaikeissa hetkissä elämässä.

↔↔↔

Voiko joku jälki olla tärkeämpi kuin joku toinen jälki? En usko. Mutta niiden tekijä voi. Jälkensä jätti myös dementoitunut vapaaehtoisystäväni, joka kuoli muutama vuosi sitten. Se jälki on Kismet-suklaan makuinen, elämäniloinen ja kaunis, ryppyinenkin. Ja se tekee minun sydämeeni oikein lämpimän tunteen. Sen jäljen jättänyt on varmasti kaunein enkeli jossain. Se siro, utelias ja vähän äkäinenkin, se, joka syö Kismet-suklaata pienessä kippurassa, ja nuolee ne käärepaperit, koska se Kismet on vain niin taivaallisen hyvää.

Lähin jälki, se jonka muistan ja tunnen joka päivä, on mieheni jättämä. Siinä jäljessä on monta sävyä, monta kuviota, siinä on ääni, rakkauden ääni. Se jälki saa joskus suuttumaan, vaikka pääsääntöisesti olen rauhaa rakastava, riitoja välttelevä ihminen. Se saa ärsyyntymään, lähtemään ulos, koska se jälki vaatii välillä viilentymistä. Ei se rakkaus, mutta se jälki.
Sitten se on pakahduttava jälki, se on kuin ensimmäinen koulupäivä, yksin kuljettu matka, jonkin jännittävän odotus. Pakahduttava, että siinä sinä olet, minut rakkauteni, mieheni. Se palapelin pala, joka minusta puuttui neljäkymmentä vuotta, se, jota vailla olin, vaikka en ymmärtänyt olevani. Ymmärsin vasta sitten, kun se pala löysi paikkansa.


Me ihmiset kuljemme omia reittejämme, kohtaamme, ohitamme, kosketamme, tarkoituksella tai tarkoituksettomasti, ja jätämme jälkiä.
Keneenhän minä olen jättänyt jäljen? Onko se hyvä vai paha jälki? Muistaako sen kantaja minut, muistaako tilanteen, kun jälki jäi?

Näiden jälkien muovaamana, ohjaamanakin, me elämme. Kopioimme joitain jälkiä, annamme leimoja. Nämä jäljet sytyttävät tunteita, herkistävät entisestään.

Erityisen herkkiä jälkiä.


Nimim. 'Elmeri'


lauantai 7. joulukuuta 2019

Kolmen E:n, Elämyshakuisen Erityisherkän Ekstrovertin välitilinteko








Elämä ilman kyyneliä on autiomaa ilman sadepisaraa.— Espanjalainen sananlasku 

Vuosi 2019 on päättymässä ja siksi voisi olla jonkinmoisen välitilinteon aika. Olen onnekseni saanut tutustua lisää itseeni ja tarkastella elämääni uudessa valossa. Tein herkkyystestin keväällä ja tässä sitä nyt ollaan. Sen jälkeen liityin yhdistyksen jäseneksi ja lainasin kirjastosta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Olen ymmärtänyt ja hyväksynyt, että elämäni on ollut ja tulee varmaan olemaan haastavaa tasapainottelua elämysten ja jaksamisen kanssa, vrt. elän kuin jalat olisi yhtäaikaa jarrulla ja kaasulla. Tämän piirteen olin kyllä tunnistanut itsestäni jo aiemmin elämänvarrella. Erona tähän päivään on se, että silloin kummaksuin ja halusin piirteestä eroon, nyt ymmärrän että se on osa minua.

Olen kuitenkin motivoitunut ja halukas kokeilemaan sekä harjoittelemaan uusia asioita ja tilanteita. Haluan kohdata hankalat tunteet (mm. pelko ja häpeä) sekä hakea tietoa ja oppia erityisherkkyydestä sekä saada vapauttavia oivalluksia. Erityisherkkyyshän on hermostollinen ominaisuus. Siihen liittyy voimakkaat ja syvälliset kokemukset. Lisäksi herkkyys on mitä suurimmassa määrin voimavara.

Välitilinteossani sopiva apuväline on mielestäni Heli Heiskasen Herkkyyden voima, opas omannäköiseen elämään (Origo Nova, Otavan kirjapaino, 2016) kirja, josta olen poiminut ne teemat, jotka ovat keskeisiä ja tärkeitä oivalluksia itselleni:

Henkisen kasvun vaiheita; 1. tiedostaminen - päätän haluta kehittyä, 2. havainnointi – ajatus, toiminta ja tunne eri tilanteissa, 3. kyseenalaistaminen – hakea uusia suhtautumis- ja toimintamalleja hyväksyen kuitenkin itsensä, 4.tunteiden kohtaaminen – esim. riidassa mahdollista vanhojen tunteiden kohtaaminen ja käsittely ja 5. vanhan purkaminen ja uuden oppiminen tai opettelu usein ääripäiden kautta – esim. jos rajaton/löyhät rajat, ensin tiukat rajat ja sitten tasapainoon eli usein hidasta kehittymistä, vrt. matkalla kaksi askelta eteenpäin, yksi taaksepäin.

Tyypillisiä suojakuoria; aktiiviset eli suorittamisen ja selviytymisen suojakuoret, mukautuvat eli miellyttämisen (kiltteys) ja sosiaalisuuden (reippaus, huumori) suojakuoret, piiloutuvat eli järkeily/analysointi (tunteiden pilkkominen ajatuksiksi) ja leimautuminen, etäännyttävät eli välttely ja pakeneminen (puuhastelu) sekä hiljaisuus ja vetäytyminen => Tehdä asioita/olla omana itsenään, ei suojakuoren välityksellä tai avulla muuta kuin tietoisesti valiten ja tarpeen vaatiessa, jolloin suojakuorista jalostetaan vahvuuksia, jolloin toiminta joustavaa. Esim. arjen suorittamisesta arjesta nauttimiseen, miellyttämisestä sopeutumiskykyiseksi, huumorista myönteiseen asenteeseen tai sosiaalisuudesta ja reippaudesta rohkeaksi ja vuorovaikutustaitoiseksi. Kriisit käynnistää suojakuorien purkautumisen pakottamalla pysähtymään. Hyväksyvällä tietoisella läsnäololla saan yhteyden sisimpään ja kehoon enkä lähde liikaa havainnoimaan ympäristöä, muiden odotuksia tai reaktioita.

Alttius vaikutteille; herkän rajat ohuet ja huokoset, vrt. Sylvi-Sanni Mannisen ”väri-ja muotoihmiset”, kyky vahvaan eläytymiseen, josta johtuen taipumus väsymiseen ja/tai itsensä unohtamiseen, jolloin tarve riittävään keskittymiseen omiin asioihin, vrt. ns. terveen itsekkyyden tunnistaminen, jolloin huomioin sekä itseni että toiset.

Itseilmaisun harjoittelu; tulee vaalia asiallista, molemminpuoliseen ymmärrykseen tähtäävää ja toinen toistaan kunnioittavaa ristiriitojen käsittelytapaa, koska voimakkaat vihan purkaukset ja harkitsemattomat haukut haavoittaa syvästi. Liika kriittisyys voi olla liian kuormittavaa itselle ja muille. Keskityn omaan oloon ja sen kohentumiseen, vrt. älä taistele tuulimyllyjä vastaan. Miten olla rakentavasti jämäkkä? Harjoittelen! Asetan rajoja jolloin oma jaksaminen paranee. Mikäli kohtaan/koen hankalasti käyttäytyvän henkilön, keskityn tietoiseen läsnäoloon eli säilytän yhteyden itseeni (kehooni), ajatuksiini ja tuonteisiini. Täten tunnen itseni varmemmaksi ja pystyn ilmaisemaan itsäni aidosti.

Vastuu tunteista; opin erottamaan omat ja toisten tunteet sekä säätelemään tunteitani. Itselläni herkkänä lapsena kun oli hankala tunne sisällä (usein kohdistuu joko äidin ahdistukseen tai isän vihaisuuteen), aloin tyynnyttämään (äidin auttaminen) ja/tai muutuin näkymättömäksi (isän edessä).

Tunteiden erottelukyky; herkälle vaikeampaa kun aistii vahvasti muiden tunteita → kun uskaltaa kohdata omat tunteensa, pääsee muidenkin tunteista helpommin irti. Toisaalta jos toisen tunne liittyy minuun, on siihen syytä paneutua. Mikäli kyse on toisen omasta asiasta, kannattaa asian antaa olla varsinkin, jos esille ottaminen johtaisi ongelmiin. Kuitenkin on tärkeä keskustella ja kertoa kokemuksistaan. Tiettyjä tunteita voi olla vaikea käsitellä (tunnelukot) – katson tilannetta tietyn värisien lasien läpi. Virhetulkintoja välttääkseni voin kysyä, mitä toinen on tarkoittanut, enkä oleta.

Tunnekuorman rajaaminen; tunteita tulee ja menee, kaikkea ei tarvitse havainnoida. Puutun vain toistuviin ja häiritseviin asioihin silloin kun koen sen tarpeelliseksi. Tarvittaessa pidän taukoja viestintävälineiden käytössä, ja jos huomaan oloni kohentuvan, pidän aika-ajoin kokonaan taukoa niistä.

Opittu ylikuormitus; kuormitan itseäni liikaa arjessa, en osaa pysähtyä, vrt. keho viisaampi. Suojakuoret kuormittavat sillä ”naamioiden” ylläpito kuluttaa energiaa, usein mukautumisen ja sosiaalisuuden suojakuoret altistavat ylikuormitukselle. Lisäksi innostumisen säätely tärkeä kuin myös liika ajattelu ja kriittisyys sekä muutokset – huom! rutiinit tasapainottaa.

Opittu alikuormitus ja sopiva kuormitustaso
; opittua alikuormitusta en tunnista itsessäni lainkaan, (pitänee miettiä tätä vielä), mutta joskus alikuormitus on hyvä ylikuormitusvaiheen jälkeen jotta pääsee tasapainoon. Olen itsekin turvautunut mm. työelämässä vaikeina aikoina osa-aikatyöhön sekä työelämän loppumetreillä osa-aikaeläkkeeseen, ja siten saanut enemmän aikaa itselle ja huomannut nauttivani elämästä enemmän.

Omien arvojen mukainen elämäntapa; oman hyvinvoinnin ja terveyden ylläpito, rauhallinen elämä ja hyvät ihmissuhteet, perhe ja parisuhde sekä levon ja kuormituksen tasapaino. Tieni työelämässä herkkänä on ollut omanlainen, olen nauttinut kehittäjänä työn sisällöstä yli kaiken, vaikkakin kohtaamattomuus ja muut vaikeudet ovat olleet lähes aina läsnä.

Hermoston yliviritystila; liika ärsyke ja virikkeellisyys → ylivirittyneisyys, joka vaatii lepoa = kuormituksen säätelyä. Vaarana uupuminen jos säätely ei ole riittävää. Ylivirittyneisyyden oireita eli viestejä siitä ovat mm. heikko keskittyminen, hallinnan tunteen heikkeneminen, kireys, itku, pinnallinen hengitys, tärinä ja jumittuminen sekä päänsärky, verenpaine, ihottuma ja univaikeudet.

Herkkyyden lahjoja; aistiherkkyys ja kyky nauttia, empatia ja tunneherkkyys, tunnollisuus ja oikeudentaju, luovuus ja mielikuvitus, intuitio, syvällisyys ja henkisyys. Vaatii suojakuorien ja kaavamaisten toimintamallien poistamisen aidon minän tieltä. Lisäksi omien tarpeiden ja tunteiden tunnistamisen ja rajojen selkeyttämisen sekä kuormituksen tasapainon löytämisen. Esim. miten näen oman itkuherkkyyteni? Taitona kokea elämää täydesti.

Hyväksyvän tietoisen läsnäolon harjoitukset; vahvistan tunneherkkyyden myönteisiä puolia ja arvostan kykyäni voimakkaisiin tunteisiin sekä käytän kykyäni empatiaan yhteiseksi hyväksi ja säätelen stressitasoani. Huolehdin tunnehygieniastani, eli vahvistan myönteisyyttä ja vältän tunteiden ylikuormitusta, sekä valikoin elinpiiriini myönteisiä tunteita herättäviä ihmisiä ja asioita sekä vältän kielteisiä. Opettelen säätelemään tunteitani, eli otan vastuun vain omista tunteista ja puran menneisyydestä varastoituneita tunteita, jonka jälkeen virtaavuus elpyy ja tunteiden käsittely on helpompaa.

Halu olla hyvä ihminen; Pyrin olemaan hyväntahtoinen, ymmärtäväinen, oikeudenmukainen ja suvaitsevainen erilaisia ihmisiä kohtaan (olla heikomman puolella). Arvostan luonnonmukaisuutta ja olen kiinnostunut eläinten, luonnon ja maapallon hyvinvoinnista. Lisäksi arvostan tunnollisuutta, vastuuntuntoisuutta ja luotettavuutta. Kaikki lahjoja joita maailmassa tarvitaan.

Annan intuitiolle tilaa, vaalin syvällisiä ihmissuhteita ja järjestän aikaa ajatuksille, esim. huolitunti päivittäin (15-60 min) sekä toisaalta karsin liiallista ajattelua (en vatvo) ja huolehdin hyvinvoinnistani. Huolehdin sekä fyysisestä tasapainosta että henkisyydestä (sanaton tila, läsnäolo). Henkinen kasvu, joka on elämänpituista, osa elämäntehtävää.

Minun tulee aina muistaa, että herkkyyden voima on siinä kun sallin itselle olla
  • sekä vahva että heikko
  • sekä pehmeä että luja.
Näin minusta tulee kokonainen ja eheä oma aito itseni! Arvostan myötätuntoa ja välittämistä, tunteita ja hyvinvointia sekä kyseenalaistan suorituspainotteisen yhteiskunnan arvoja ja toimintatapoja.

Matka jatkuu. Kehittämistyötä riittää, mutta onhan tässä jo jotain opittukin. Elämä on...!

Merja Leppänen






tiistai 3. joulukuuta 2019

Kun talvi vie seikkailuihin...



Jäsenen blogikirjoitus:

Marraskuu ja koko loppuvuosi on aika hyvää aikaa lukemiselle. Kun sade ropisee ikkunoita vasten, tuuli ujeltaa ja sisällä on hieman vetoisaa, voi pukea ylleen lämpimästi, asettautua parin peitteen alle ja ottaa kirjan käteensä. Niin tai äänikirjan kuuloetäisyydelle. Semmoisen löysin yhtenä iltana, radion areenasta, ja syksyni alkoi kulkea kohti iloisempia tunnelmia samantien.

Äänikirja oli: Taikatalvi. Tove Janssonin suloista seikkailutarinaa, ja paljon enemmänkin. Taikatalvessa Muumipeikolle alkoi tapahtua - hän nimittäin heräsi - ja vaikka se, talvi, oli aluksi kuin kiusankappale ja vihollinen, niin vähitellen näytti se muitakin ominaisuuksiaan! En viitsi kertoa mitä kaikkea talvesta löytyi ja talvi antoi, ja mitä sitten tapahtui. Vaan vain, että niin leikkisän kepeää, toden totista, ja taianomaista olivat Muumipeikon, Tuutikin, Pikku Myyn ja lukuisan joukon muita elollisia, kuten hemuli, ötökät, puhumattakaan esi-isästä talven vietto oli! Lisäksi jokaiseen lukuun kätkeytyi viisaus, milloin elämästä yleensä, milloin ihmissuhteista tai luonnonvoimista.

Olen niin pöllö kun luen satuja, aikaihminen, itseksenikin. Tai laitetaan erityisherkkyyden piikkiin... Satuja vaan on monenlaisia. Jotkut laittaa ajattelemaan, viisastuttaa, ja jotkut lohduttaa, jotakut tätä kaikkea. Ei paha tässä pimeässä ajassa.

Äänikirja muuten on vähän enemmänkin kuin kirja. Siinä kun tulee lisänä lukijan tulkinta. Kumpi on kivampi, kirja vai äänikirja, sitä ei ole helppoa valita, riippuu niin tilanteesta. Perinteisistä kirjoista en luopuisi koskaan, siinä saa vapauden lukea ja tauottaa mielensä mukaan. Ja nukahtaa sitten seikkailuntäyteisiin uniin.

Nyt on yöpöydällä muumiseikkailuja, muistelmakirja ja runoja. Näillä eväillä alkaa tämä talvinen taival, ehkä taianomainenkin kukaties.


Merja Korpisaari


sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Ikävä

Jäsenen blogikirjoitus:

En odota joulua. Joulu tuntuu kipeältä, synkältä, tummalta ja ikävältä. Päivät ennen joulua, lähes kuukausi ennen joulua.

Ennen joulu oli juhla-aikaa. Vaikka en lapsuuteni jälkeen siitä valtavasti koskaan intoillut, se oli juhlava ja samoja perinteitä vuodesta toiseen kunnioittava juhla. Lahjoja olen rakastanut aina. Niin teki isäkin. Muistan, kun vielä aikuisenakin laskimme, kumpi meistä saa enemmän paketteja. Minä paketoin isälle menevät sukatkin kahteen pakettiin, molemmat sukat omaansa. Ja Ässä-arvasta sai paketin, tai karkkipussista, aivan kaikesta, mistä halusi. Kaikesta, siksi että paketteja olisi mahdollisimman paljon. Isän silmät loistivat onnesta, kun niitä paketeita avattiin. Lapsenmielisyys säilyi hänessä ihan elämän loppuun saakka.


Isäni kuoli noin kymmenen vuotta sitten. Joulukuussa. Siksi joulu ei ole minulle enää joulu. Vietän sen mieluummin töissä, tai jos mahdollista, pois Suomesta. Muistot ovat yhä liian kipeitä. Joulukuussa alkaa minun suruaikani, halusin sitä tai en. Kuka surua haluasi? Ei kukaan. Silti se tulee, iskee päälle, muistuttaa jokaisena päivänä, jopa tuntina. Muistan, mitä tein silloin kymmenisen vuotta sitten minäkin päivänä, minäkin hetkenä. Miten järjestin hautajaisia isälleni, kuljin reilun kuudensadan kilometrin välimatkaa edes takaisin. Muistan kovat pakkaset juna-asemalla, kun odotin saapuvaa junaa. Se oli myöhässä. Silloin junat olivat usein myöhässä. Muistan kinkkuvoileivät, jotka mieheni, silloinen miesystäväni, minulle matkaevääksi teki. Ruoka ei olisi maistunut, en olisi muistanut syödä, jollei joku olisi minua siitä muistuttanut. Ei ollut nälkä. Oli vain pohjaton ikävä.

Tiedän, että isojen elämän tilanteiden aikana ihmiseen jää muistijälki. Se muistuttaa meitä ehkä lopun elämäämme siitä, mitä tapahtui. En olisi uskonut, että se on näin vahva: että oikeasti muistaa tuoksut, tunteet, kaiken, aivan jokaista yksityiskohtaa myöten. Ihmisten sanat, kosketukset, ilmeetkin. Ja miten ne muistot voivat sitten tehdä jostain ennen merkityksellisestä asiasta täysin merkityksetömän, sellaisen, joka ahdistaa ja jota haluaa paeta?

Tänä jouluna lähden pois Suomesta. Uusi ja outo ympäristö saa muistot haaleammaksi. On niin paljon sellaista, jota ei muutoin ole: uudet maisemat, uudet ihmiset, eri kieli. Toisaalta, joulu on perhejuhla. Jokin osa minusta kaipaa muuta perhettä: äitiä ja sisaruksia, yhteistä aikaa joulupöydässä. Mutta mieluummin olen poissa.

Jaan mieheni kanssa tämän surun, hän menetti äitinsä joitain vuosia sitten, juuri joulun aikoihin. Hän ei koskaan puhu siitä, kaipaako äitiään, tai miettiikö tätä erityisesti joulun aikaan. Uskon, että kaipaa. Hänen tapansa kaivata ja surra on vain erilainen kuin omani.

Minun suruni aktivoituu, mitä lähemmäs joulukuu tulee. Välillä se itkettää, silloin kaipaa oikein erityisesti isän suurta halausta siinä oven pielessä, toinen jalka ulkona, kun emme ehtineet sisälle asti, niin onnellisia aina olimme toistemme tapaamisesta. Tämän ikävän alkusoitto oli tänään, isänpäivänä. Kävin isän haudalla aamulla hyvin aikaisin, niin aikaisin, että yöllä satanut lumi oli vielä auraamatta. Sytytin lyhtyyn punaisen kynttilän, punainen on rakkauden väri. Ja piirsin siihen vasta sataneeseen lumeen sydämen.

Aika usein mietin, onko surun tunne kaikilla sama. Ikävöikö joku muu vähemmän, jos kuolemasta on jo vuosia? Tai voiko lakata ikävöimästä kokonaan? Suru on vaikea tunne. Se repii niin kipeästi. Niin kuin ikäväkin.

Minä tiedän, että isä ymmärtäisi tämän ikävän, vaikka ei haluaisi nähdä minun kärsivän siitä. Isäkin oli herkkä. Tämmöinen itkupilli. Se perintö kestää lopun elämää. Sen minä sain.


Nimimerkki 'Elmeri'