perjantai 31. tammikuuta 2020

Harjoittelija herkkiskylvyssä

Harjoittelijan blogikirjoitus:
 


“Herkästi taidetta - herkän voimaantumista “ -teema on mielenkiintoinen ja ajankohtainen. Lukiessani ilmoitusta harjoittelun mahdollisuudesta Suomen erityisherkät ry:llä
tämän tapahtuman ja teeman parissa mieleeni nousi heti muutama kysymys. Miten erityisherkät kokevat taiteen ja miten taide pystyy voimaannuttamaan herkkää?


Olen oman herkkyyteni kanssa ns. vasta alussa. Yhdistyksessä harjoittelijana vieraileminen on osoittautunut oikeaksi herkkiskylvyksi. Olen saanut joka päivä lisää tietoa ja ymmärrystä itseäni ja muita kohtaan. Tuleva Herkästi taidetta -tapahtuma herättelee pohtimaan, millainen taide on voimavarana juuri minulle. Pienenä, kun kohtasin kriisejä elämässäni, soitin. Otin viulun käteeni ja soitin. Kappaleella ei ollut väliä, sillä itse tekeminen sai minut rauhalliseksi ja selkeytti mieltäni. Tätä metodia käytän edelleen, jos ja kun mieleni täyttyy ärsykkeistä ja ajatuksista, joista en saa otetta.

Tulevassa Herkästi taidetta -tapahtumassa on tarjolla neljä erilaista taidetyöpajaa. Mahdollisuuksia etsiä omia voimavaroja ja apukeinoja arkeen on musiikin, kirjoittamisen tai improvisaatioteatterin muodossa.

“Elämä sanoiksi -työpajassa pääsee luovan elämäntarinakirjoittamisen ja mielikuvatyöskentelyn ääreen. Luvassa on niin kirjoittamista, keskustelua, kuuntelemista kuin kohtaamisia.” Mieleeni kumpuaa tästä kuvauksesta teemoja, joista voisin kirjoittaa, jos kirjoittaisin elämästäni. Esimerkiksi lapsuus ja nuoruus maaseudulla. Aikuisuus kaupungissa. Ystävät elämän varrella ja tietenkin oma perheeni. Musiikki. Ehkä saisinkin jonkin verran tekstiä aikaiseksi. Mitä sanoja tai teemoja sinulla nousee mieleen elämästäsi?

“Improvisaatioteatterissa eletään hetkessä ja luodaan yhdessä uutta. Tässä lajissa mokaaminen on lahja!” Anteeksi, kuinka? Hetkessä eläminen ja yhdessä uuden luominen kuulostaa oikein hyvältä, mutta että mokaaminen on lahja? Mokaaminen on aina huono asia, eikö niin? Vai voiko olla, että mokaamisesta voi seurata jotain hyvää? Voiko siitä oivaltaa jotain: elämä ei ole ehkä niin vakavaa? Tämä on työpaja juuri sinulle, joka pelkäät epäonnistumista. Suosittelen kokeilemaan mokaamista. Se voi antaa todella hyvät naurut ja opit.

Musapajassa pääsee musisoimaan yhdessä omien lähtökohtien mukaan. Toivon, että jokainen pääsisi kokemaan yhdessä soittamisen riemun. Minulle on todella voimaannuttavaa jakaa soittamisen ilo. Yhdessä soittaessa pääsee kunnolla ns. herkkistelemään. Ainakin itse nautin paljon siitä, kun muutenkin olen tuntosarvet pystyssä eläjä, että saan käyttää tuntosarvia mieluiseen tekemiseen. Ja tosiaan omalla soittotaidolla ei tässä työpajassa ole väliä.

“Sanoitetut tunnot lauluksi -työpajassa kirjoitetaan tai käsitellään jo kirjoitettuja tekstejä, joihin kanavoituu omia tuntoja herkkänä olemisesta.” Onko sinulla runoja lipaston perukoilla? Ehkä muistikirjasta löytyy muutama säe elämästä? Omistan itse monta pientä vihkoa, joihin kirjoittelen aina lyhyen pätkän mieleen nousseita sanoja. Tämä voisi olla hyvä tilaisuus koota nuo runot sopivaksi kokonaisuudeksi.

Työpajojen vetäjät ovat tietenkin uskomattomia persoonia ja helposti lähestyttäviä. Nyt ei tarvitse ujostella, sillä me kaikki olemme samassa veneessä ja tutkimusmatkalla herkkyyteemme. Uskon, että tapahtumasta löytyy jokaiselle herkälle se oma tapa toteuttaa itseään. Tapahtuma alkaakin osuvasti yhdistyksen puheenjohtajan Elina Akolan esitelmällä aiheesta erityisherkkyys ja luovuus.

Luovuus, annetaan sen kukkia!


Liisa-Maria

torstai 16. tammikuuta 2020

Heimoni mun

Jäsenen blogikirjoitus:

Heimosta tulee mieleeni sekä karjalaiset (vrt. esim. karjalainen heimoperinne) että intiaanit (esim. apassit). Mikä heimo, mikä meininki? Kysymys pyrkii asemoimaan kysyjän tietämyksen ja luomaan raamit kiinnostavasta asiasta. ”Nyt löysin heimoni” on tokaisu, joka voisi tulla esiin mm. HSP Suomen Erityisherkät ry:n sivustoilla. Onhan jäsenistölle tarjolla jopa vuosittaiset Heimojuhlat, jotka pidettäneen tänä vuonna elokuussa Tampereella. Erityisherkkien heimo tunnistaa tietyt lainalaisuudet itsessään ja toisissaan ja saa voimaa sekä vertaistukea keskuudestaan. Heimo antaa raamit kuulua tietynlaisten ihmisten joukkoon, joiden kanssa on helpompi keskustella ja jakaa kokemuksia sekä mahdollisesti tulla kohdatuksi.


Meidän suomalaisten sieluilla on useampikin ”henkinen koti”, joista kannattanee tutustua esim. Karjalaan ja Hämeeseen Oman heimon merkitys, kuten esim. karjalaisilla, on suuri oman identiteetin rakentumisessa. Äitini on syntynyt Karjalan Mantsinsaarella 1930-luvulla ja olen kerran jopa käynyt katsomassa hänen kotikontujaan. Hän on ortodoksi, kuten olivat kaikki hänen sisaruksensa ja vanhempansa. Karjalaisuuteen kuuluu (niin olen antanut itselleni kertoa) toisaalta ääneen itkijät (ns.itkijänaiset) ja toisaalta eloisuus, ja puheliaisuus sekä soitto, laulu ja hyvä ruoka (mm. erilaiset piirakat sekä metsäsienien ja -marjojen hyödyntäminen). Nämä elementit ovat säilyneet siirtokarjalaisten jälkeläisille melko hyvin, mistä esimerkkinä voisi mainita itseni. Olen aina ollut tosi itkupilli ja kokenut sen aiemmin noloksi mutta, tosin vasta myöhemmällä iällä, tehokkaaksi itsehoitomenetelmäksi. Taide ja luonto ovat myös sydäntä lähellä. Nuorempana ja vähän myöhemminkin olen ollut erityisen kiinnostunut ja kokenut läheiseksi myös intiaanikulttuurin. Mistä sitä tietää, mistä kaikkialta omat juuret tulevatkaan...


Yhdysvaltalainen psykologian tohtori Elaine Aron on tutkinut vuodesta 1991 lähtien ja julkaisi 1996 alallaan käänteentekevän kirjan, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Erityisherkkä ihminen. Hän on antanut persoonallisuustyypille nimen HSP (Highly Sensitive Person, erityisherkkä henkilö). Noin 20 prosentin väestöstä katsotaan täyttävän kyseisen tyypin tunnusmerkit. Niitä ovat Aronin mukaan (E) emotionaalinen reaktiokyky, (V) vivahteiden vaistoaminen, (Ä) voimakas reagointi ärsykkeiden liiallisuuteen sekä (S) syvällinen käsittely (EVÄS). Erityisherkkyyden katsotaan olevan neurologinen piirre (ei siis diagnoosi tai sairaus). Sen tunnistaminen on lisännyt itsetuntemustani, ja siten voin elää enemmän itseni näköistä elämää. Olen oppinut hyväksymään piirteeni ja itseni sekä myös kuuntelemaan omia tunteitani ja kehoani paremmin.

 
Näin uuden vuoden ja vuosikymmenen alussa on hauska olla mukana, osallisena tulevassa herkkisheimolaisten matkassa kohti yhä parempaa ymmärrystä sekä itsestä että toinen toisistamme. Kun tapailemme heimosisaria ja -veljiä, katsomme myös ympärillemme muistaaksemme, että teemme yhdessä maailmasta kaikille (ei vain meidän heimolaisille) paremman paikan elää.

Merja Leppänen

maanantai 13. tammikuuta 2020

Mitä näkyy somessa

Jäsenen blogikirjoitus:

Laitoin ystävälleni Messengerin kautta viestin: ”Mitä sulle kuuluu?”

Emme ole nähneet tai puhuneet yli puoleen vuoteen.

Hän vastasi: ”Ihan kivaa kuuluu. Kaikki on tasapainossa. Mitä sulle kuuluu? Facebookin perusteella sulla näyttäisi kaikki olevan tosi mukavasti.”

Niinpä…

Eihän kukaan laitta someen kuvia pyykkivuorista tai kiukuttelevista lapsista, kuvakaappausta tiliotteesta, jossa on viimeiset neljä euroa tai selfietä hetkestä, kun räplää puhelinta tyhjällä katseella. On niitäkin kapinallisia, jotka ovat postanneet kuvan sotkuisesta lapsiperheen olohuoneesta ja saaneet siitä paljon sympatiaa. Mutta he ovatkin harvinaisia. Suurin osa somepostauksistamme on kauniita hetkiä, iloisia kasvoja tai viisaita ajatuksia.

Tässä kiireisessä maailmassa on välillä ihan kiva, kun joku kanava muistuttaa, mitä on ollut tekeillä tänään vuosi sitten tai mitä olet ajatellut tänään 8 vuotta sitten. Minunkin Facebook-seinäni on sellainen.

Onko sosiaalinen media mahdollisuus luoda positiivinen maailma oman itsen ympärille vai onko se kaksinaamaisuutta? Peittelemmekö todellisuutta? Ja tarvitseeko sen todellisuuden aina olla levällään kaikkien edessä? Mikä on todellisuus tässä fotoshopatussa somemaailmassa?

On sunnuntaiaamu ja olen kahvilassa nuorimman pojan kanssa. Otan meistä kuvan ja laitan Facebookiin. Siitä hetkestä, ilman mitään filttereitä. Juttelemme kaikenlaisista asioista. Olen läsnä ja nautin hetkestä. Hän syö suklaakakkua ja minä juon kahvia. Me olemme iloisia. Tykkäyksiä kuvan alle lisääntyy toiseensa perään.

Tänään minun Facebookini on täynnä ihmisten uudenvuodenlupauksia, parisuhdevitsejä, kasvatusalan artikkeleita ja kuvia iloisista hetkistä. Ihmiset ovat kuvissa kauniita. On etsitty sopiva kuvauskulma, hiukset on laitettu oikein, katse, tausta ja suodatin. On lumisia talvikuvia laskettelurinteestä ja pulkkamäestä sekä etelämatkan rantakuvia, on rusketus, on bikinit, on onnellisuus. On, mitä haluaa jakaa ja näyttää. Ja me muut seuraamme, tykkäämme ja ehkä jopa kommentoimme. Pikkuhiljaa luomme itselle kuvan sen perusteella, mitä näemme. Vaikka koko maailma ei pyöri sosiaalisessa mediassa, some luo kuvia ja antaa meidän uskoa siihen, mitä näemme ruudulla.

Kävelemme kahvilasta juna asemalle ja mä pidän hänen kädestä kiinni. Poika on jo 10v ja mä tiedän että ne on vielä viimeiset hetket, kun me pidetään kädestä kiinni. Tästä ei tarvitsee kuvaa. Tallennan sen hetken mun muistiin.

Illalla kotona katson pyykkivuorta kylpyhuoneen oven vieressä,enkä ota siitä kuvaa, koska se olisi noloa. Kello on 21.05 ja soitan teinikäiselle pojalle, kun hän ei ole vielä tullut kotiin; en postaa sitä someen, koska en halua näyttäytyä huonona vanhempana. Tililläni on 42 euroa, seuraavan kerran rahaa tulee noin kymmenen päivän päästä ja jääkaapissa on ruokaa ehkä kahdelle päivälle. En kirjoita siitä Facebook-seinälleni, koska se kertoisi miten epäonnistunut aikuinen ihminen minä olen. Kun räplään puhelinta tyhjällä katseella, pysähdyn ja otan tämän selfien. Mietin, miten tämä maailma pyörii ja miten se somemaailma elää…

Ystävälleni kirjoitan Messengeriin, että olen kaupungissa helmikuun alussa. Sovimme, että tavataan ja juodaan kahvia, ilman somea.


Cathy

torstai 9. tammikuuta 2020

Ymmärryksestä, tai sen puutteesta

Jäsenen blogikirjoitus:

Minusta on tullut avoin herkkyyteni kanssa. En enää peitä sitä missään tilanteessa. Kerron sen avoimesti esimerkiksi työhaastatteluissa. Viimeisin niistä oli ihana. Haastattelija kertoi itsekin olevansa erityisherkkä. Ja se herkisti.
                                                                            


Mietin monesti tilanteita, joihin olen joutunut herkkyyteni kanssa. Vaikkapa sellaiseen, kun olin saanut eräällä työpaikalla henkilökohtaisen viestin työkaverilta. Viesti oli aivan oikeasta asiasta, mutta sen kirjoitustyyli mielestäni loukkaava, hyökkäävä, syyttävä. Samaan aikaan, kun sain tuon viestin, jouduin esimieheni puhutteluun. Työkaverit olivat sitä mieltä, että olen liian kiltti ja hellämielinen asiakkaita kohtaan, ja tästä syystä minua puhuteltiin. En kuulemma toimi kuten muut. En niin. Minun käsitykseni mukaan olemme kaikki samanarvoisia. Toiset olivat muuta mieltä, pitivät itseään ylempänä, sen viimeisen sanan sanojina. Oikeasti, mikä näiden ihmisten ihmiskäsitys on?

Minun tapani tehdä työtä on aina aloittaa työt mukavan kautta. Kiltisti, ystävällisesti. Aina se ei auta tai onnistu, mutta en koskaan ole ilkeä, en käytä valtaa, jota olisi helppo käyttää näitä hauraita ihmisiä vastaan. Minusta jo ajatuskin on kauhea. Sanoin tuossa puhuttelussa saamastani viestistä, sen sävystä. Esimies luki viestin, ja puuskahtaen totesi, että eihän tässä ole mitään hyökkäävää. Minusta oli. Minusta se tuntui pahalta, syyttävältä, loukkaavalta. Yritin puolustaa itseäni, kertoa miltä tuntuu saada tuon sävyinen viesti. Esimies sanoi, että sinun täytyy ymmärtää.

Täytyy ymmärtää, sinun täytyy ymmärtää. Tuon olen kuullut satoja, tuhansia kertoja. Miksi minun täytyy ymmärtää ilkeilyä, vallanhalua, laiskuutta, moraalittomuutta tai kovuutta siellä, missä teen töitä, siellä, missä ihmiset tarvitsevat apua, ymmärrystä, hellyyttä, turvaa ja kosketusta? Miksi minun täytyy ymmärtää? Minä en ymmärrä.

Joskus tekisi mieli esittää vastaväite, että sinun täytyy ymmärtää, teidän täytyy ymmärtää. Mutta en esitä, eivät he ymmärtäisi kuitenkaan. Aika usein olen huomannut, että herkkää pidetään hankalana, vastustelevana: tyyppinä, joka ei halua sitoutua sääntöihin tai sovittuihin asioihin. Se ei ole sinne päinkään. Minä sitoudun kaikkeen, joka on asiakkaiden parhaaksi. Minulla on vahva työmoraali. Tiedän, mikä on vahvuuteni, tiedän, mitä osaan. Uskallan kysyä neuvoja. Uskallan erehtyä, olla avuton. Uskallan sanoa sen ääneen. Uskallan puolustaa heikompaa. Tiedän, että toimin oikein.
Voin olla eri mieltä asioista, siihen minulla on oikeus. Minulla on myös oikeus, velvollisuuskin, olla kiltti, auttava, ystävällinen, ymmärtävä. Voin kyseenalaistaa, se ei ole minusta pahe. Joskus opiskeluaikana siihen oikein kannustettiin. Entinen esimieheni vuosien takaa kannusti myös. Hän sanoi, että kyseenalaistakaa aina, kun siltä tuntuu, älkää sokaistuko, älkää urautuko. Sillä se on vaarallista. Hän on ollut paras esimieheni ikinä.

Mutta niin on muillakin oikeus. Oikeus toimia ihmisarvoa kunnioittaen, ammattimaisesti, inhimillisesti. Pitäisi aina, ihan aina, pysähtyä hetkeksi miettimään, miltä oma käytös tuntuisi itseä  tai jotakin itselle rakasta ihmistä kohtaan. Ja jos he eivät toimi niin, minä en ymmärrä. Minun pitäisi, aivan kuten esimies kehotti, pitäisi. Vai pitäisikö? Ei.


Herkkyys ja haavoittuvuus ovat piirteitä, jotka muut aistivat helposti. Siitä kuulee suoraa palautetta: kysymys, että taidat olla herkkä, on minulle tuttu. Onko oikeutettua, että joku luonteenpiirre määrittää minua ihmisenä? En ole koskaan kuullut, että johonkin muuhun piirteeseen puututaan niin paljon. En ole kuullut, että oletpa täsmällinen. En ole kuullut, että oletpa avoin, viisas, huolellinen, taitava. Tai hallitseva, röyhkeä, ilkeä, vallanhaluinen, laiska. En koskaan, en missään työpaikassa, että näin olisi puututtu työntekijöiden piirteisiin. Korkeintaan selän takana puhumisessa, ei muutoin. Mutta jos olet herkkä, se sanotaan ääneen, suoraan. Minä, ja varmaan jokainen, huomaa nuo muutkin piirteet, joita esimerkkeinä luettelin. Ovatko ne sallitumpia? Hyväksyttävämpiä?


Minun pitäisi ymmärtää. Ymmärtääkö minua kukaan? Välillä tuntuu, että ei. Vaikka ne ymmärtämättömät ymmärtävät sen, että olen herkkä. Heidän mielestään se, että pidän yksin työskentelystä, on niskoittelua. Että tykkään istua kahvitauolla sanomalehti seuranani, on ylpeyttä. Se, että itken, jos minua on mielestäni loukattu, on säälin kerjäämistä. Tai että olen kiltti asiakkaille: se on miellyttämisen tarvetta. Minun pitäisi ymmärtää. Minä en ymmärrä. Ymmärrätkö sinä?


Ajatus tähän tekstiin on muhinut mielessäni kuukausia. Nykyisin käydään keskustelua vanhusten hoidosta, hoidosta yleensäkin. Esiin on noussut rohkeita ihmisiä, rohkeita naisia, jotka ovat jopa työpaikan menetyksen uhalla uskaltaneet puolustaa heikompia. Voiko hienompia ihmisiä olla? Mielestäni ei. Minä ymmärrän. Ymmärrän niin täysin


Nimim. 'Elmeri'