lauantai 8. helmikuuta 2020

Välähdyksiä menetyksistä

Jäsenen blogikirjoitus:

Heimoilusta jatkaakseni viime blogissa viittasin, hiukan huumorilla tosin, karjalaisten ja hämäläisten  heimojen erilaisuuteen. Sainkin kunnian osallistua viime viikonloppuna hämäläisiin hautajaisiin, jossa ei juurikaan surun kyyneleitä nähnyt, mutta tunnelma oli varsin harras, ikääntynyttä vainajaa sekä hänen läheisiään suuresti kunnioittava. Toki liikutuksen kyynelhelmiä jonkin verran näki sekä kuuli katkeilevia lauseita muistokirjoitusten äärellä. Toisaalta perin vierasta itselle, itkuherkälle herkkikselle, mutta toisaalta opettavaista. Miten erilailla meidän ihmisten suru näyttäytyy. Vainajan omaisten kanssa keskustellessa sain huomata, kuinka lämpimästi hänestä kaikki ajattelivat. Lisäksi lähiomaiset toivat esille myös sen, kuinka vaikeita kuoleman jälkeiset päivät ovat olleet ylä- ja alamäkineen. Seurakunnan pastori korosti puheessaan suruajan merkityksen hautajaisten jälkeenkin, eli että itkut on hyvä itkeä ja kaikki tunteet tuntea ja kohdata. Itselleni vainaja oli entuudestaan täysin tuntematon, sillä olin avecina puolisolleni, jonka suvun jäsenestä oli tällä kertaa kyse ja jota en ollut koskaan edes kohdannut.

Surun kohtaamisen historia on tosiaan muuttunut näihin päiviin eli nykyään saa avoimesti surra  ja muistella kuolleita. Surun kanssa voi elää, se muuttaa vain muotoaan. Lisäksi meille on luotu uusia kanavia käsitellä ja ilmaista menetyksiä ja surua sekä kaipausta. Toisaalta kuolema kuuluu elämään kuten luulen oivaltavani alun hautajaisissa, jotka taisivat olla perin vainajan näköiset ja hänen toiveittensa mukaiset. Toisaalta kuolema voi olla mm. äkillisesti kohdattuna valtava kriisin paikka. Esimerkiksi itsemurhamenetyksissä voi apua hakea mm. Surunauha ry:stä.


Uuden vuosikymmenen alku on ollut muutoinkin menetysten merkitsemää. Otan esimerkiksi kolme tyystin erilaista; Auschwitzin vapauttamisen 75-vuotismuistopäivän, veljesten Eero ja Sakari Huovisen ainutlaatuisesti samaan aikaan ilmestyneet kirjat äidin ikävästä, kaipauksesta päästä äidin syliin sekä isän tylyydestä ja sen mysteerin selvittämisestä sekä suomalaisen kulttuuripersoonan Jörn Donnerin kuolema. Mitä nämä kolme menetyksistä kertovaa tapahtumaa ja samalla muistoa merkitsevät minulle ja sinulle tässä ja nyt? Mitä ajatuksia ja tuntemuksia ne saavat meissä liikkeelle?


Holokaustin muiston pitää elää keskuudessamme, sillä tarvitsemme sen pitääksemme mielessä, ettemme enää koskaan päästä vastaavaa (massamurhia ja kidutuksia) tapahtumaan. Auschwitzista kertovan dokumentin mukaan 1960-luvun alun oikeudenkäynneissä selvisi, että entiset natsit vaikuttivat olevan aivan tavallisia ihmisiä, ei mitenkään hirviöitä. Erään syytetyn mukaan ”sain käskyn ja toteutin sen”. Iso opetus menneistä kauhuista (joita on toki runsaasti ihmiskunnan historiassa muitakin) on, että on olemassa raja jota ei saa ylittää. Ei pidä totella tilanteessa joka ei ole eettisesti kestävä.


Huovisen veljesten muistelmat ovat yksi keino jäsentää elettyä elämää sekä samalla tunnistaa itseään ja työstää omaa suruaan. Piispa Eero Huovinen oli äidin kuollessa 9-vuotias herkkä pikkupoika ja nyt kirjan ilmestyttyä hän on 75-vuotia mies. Nuorempi veljensä Sakari Huovinen kirjoitti heidän etäiseksi jääneestä isästä, joka oli perimmältään liian ankara itselleen ja samalla myös jäi etäiseksi pojilleen. Itsetutkiskeluun ja itsetunnon kasvuun sekä itsensä hyväksymiseen ”kaikkine karvoineen päivineen” on niin monta tietä ja tapaa kuin on ihmistäkin. Perustana on kuitenkin itsetuntemus, kuva siitä millainen minä olen.


Jorn Donnerin elämä on ollut pitkä ja samalla julkinen koko aikuisiän. Hänen ajatuksistaan ja joskus jopa skandaaleja aiheuttamia tekemisiään olemme saaneet seurata vuosikymmenien ajan. Hänen maineensa elää vielä pitkään hänen kuoltuaankin. Donnerista kertovan dokumenttielokuvan (tekijät: Alberto Herkovits ja Olavi Linna, 2019) mukaan hän ei ollut ihan helppo tyyppi. Hän halusi olla omien sanojensa mukaan ajatteleva ihminen, mutta ei välittänyt muiden ajatuksista. Hän totesi olevansa olemassa vain joko kirjoittamalla tai elokuvia tekemällä. Hän eli omassa maailmassaan ja kasvatti omien sanojensa mukaan itse itsensä. Donner oli häpeilemättömän itsekeskeinen ja halusi ärsyttää etenkin porvaristoa, johon itsekin syntyperältään kuului. Hän koki jo lapsena olevansa erilainen eikä kuulunut joukkoon. Erään tulkitsijan mukaan Donner oli ujo ja kiltti. Ja nämä piirteet hän peitti pöyhkeilevällä ja välinpitämättömällä käytöksellä. Donner itse toteaa dokumenttielokuvan lopussa, että hänestä ei jää mitään jälkeen. Muisto jää. Hiljaisuus.


Tätä blogia kirjoittaessani olen kuin ”oudoilla vesillä purjehtija”. Asiat mitä olen tuonut esiin ovat mielestäni todella tärkeitä, mutta toisaalta koko ajan on ajatus ja tunne mukana, että onkohan tämä nyt oikein viisasta ottaa esille niinkin isoja asioita kuin kuolema, kärsimys, menetys, suru ja niihin liittyvät muistot ja kaipaukset sekä mahdolliset hämmennyksen tilat. Miten epätäydellinen maailmamme on ja minä itsekin olen. Lienee hyvä viipyä tässä hämmennyksen tilassa ja jatkaa pohtimista ja tutkailua omista lähtökohdista ja motiiveista.


Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista, se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän.— Mike Dooley

Merja Leppänen

1 kommentti:

  1. Erittäin hyvä aihe, ja tärkeä! Kiitos tästä kirjoituksesta. Kyllä kuolema kuuluu elämään yhtä luonnollisena asiana kuin syntymäkin. Siitä ei vain ehkä uskalleta puhua. Ihmettelen, miksi.
    Elämän vastakohta ei ole kuolema-kuolema on syntymän vastakohta.

    VastaaPoista