maanantai 27. huhtikuuta 2020

Riittääkö?

Jäsenen blogikirjoitus



Päässäni liikkuu miljoona ajatusta vuorokauden aikana. Suurin osa niistä lähtee liikkeelle silloin, kun pitäisi sulkea silmät ja rauhoittua uneen. Mutta ajatukset juoksevat, jokainen omaan suuntaansa, tunteiden viemänä. Yritän pysyä perässä. Ajatukseni ovat yhteydessä kaikkiin aisteihin ja jokainen kokemus, jokainen hetki, joka ikinen kohtaaminen tuottaa tapahtumien sarjan kehossani. Jokaisessa tilanteessa on aina tunne.

Joku kertoo minulle jostakin, mitä tapahtui eilen. Kuuntelen häntä. Hänestä hehkuu itsevarmuutta. Nautin tästä hetkestä hänen kanssaan. Se on voimaannuttava. Olen hetkessä mukana kaikilla aisteilla. Hänen silmänsä ovat siniset ja hiukset tuoksuvat hyvälle. Ja hän kertoo minulle siitä, mitä tapahtui eilen.

Joku katsoo minua silmiin ja kysyy, mitä minulle kuuluu. Hän on läsnä, ja luotan häneen. Tuntuu hyvältä. Tykkään hänen tuoksustaan. Olen rohkea ja kerron ja pian olenkin riisunut itseni alasti hänen edessään. Niin syvällinen voi olla luottamus. Ja miten pahasti se sattuukin, kun hän kävelee pois.

Joku istuu saman pöydän ääressä eikä tykkää minusta. Minä istun valkoisella tuolilla, verhot ovat pinkit. Hän sanoo, mistä ei pidä. Minä tunnen sen. Itsevarmuuteni saa kolhun. Aika pahan. Enkä kestä pinkkejä verhoja sen jälkeen vielä moneen viikkoon.

Joku keskustelee kanssani asioista, jotka kiinnostavat minua. Innostava keskustelu luo ihanan tunteen. Nautin siitä, se on turvallista. Tässä huoneessa on ihanan hiljaista ja pystyy keskittymään. Katson keskustelukumppaniani. Hänen silmälasinsä ovat vähän likaiset. Tunnen, miten aivoni ovat mukana ja nauttivat tästä.

Jokaisesta hetkestä ja jokaisesta tällaisesta kohtaamisesta saan kokemuksen. Jokainen uusi kokemus taas liittyy johonkin edelliseen kokemukseen, joka yleensä voimistaa seuraavaa. On pakko levätä. Mutta kun tunteet ajatuksineen käyvät ylikierroksilla, on ihan mahdoton rentoutua. Ja käyn ylikierroksilla, koska tarvitsen vastauksia. Haluan tietää, miksi minusta tuntuu tältä. Haluan ymmärtää…

Aivojeni eri puoliskot käyvät keskustelua – pitäisikö ajatella tai ei, jaksanko ajatella, kannattaako ajatella… Kannattaako jatkaa näin? Pitäisikö luovuttaa? Jos luovuttaa, miten sen tekisi? Kävelymatkan päässä on silta. Kaksikin. Toiseen on alle kilometri, toiseen kaksi.

Sieluni huutaa tunteiden myrskyssä. Siinä on intohimoa, häpeää, rakkautta ja vihaa, pelkoa, surua, voimaa ja rohkeutta, väsymystä, kipua…

Sydän sanoo: rauhoitu. Joku rakastaa. Hän rakastaa koko sielulla ja sydämellä ja pitää minusta huolta. Riittääkö se pitämään minut hengissä?


Cathy 

1 kommentti: