torstai 14. toukokuuta 2020

Läsnäoloa luontokokemusten äärellä

Jäsenen blogikirjoitus

Auringonvalo siivilöityy kuusenoksien lävitse valaisten metsäistä rinnettä, valkovuokot nostelevat hentoja varsiaan, askeleet painautuvat sammaleiselle mättäälle ja jossain kauempana kimmeltää merenselkä. Pilvettömällä sinitaivaalla kaarteleva merikotka on mykistävä näky, joka saa hiljentymään luonnon ihmeiden edessä. On helppoa hengittää sisään puhdasta ilmaa, juurruttaa jalkansa näille jäkäläisille kallioille, tarttua kaikilla aisteillaan tähän hetkeen - olla juuri tässä ja nyt.


Poikkeuksellinen kevät on saanut yhä useamman hakeutumaan luonnon pariin ja etsimään kauneutta, lohtua sekä elvyttävää voimaa läheltä. Pääsiäinen autioituneessa kaupungissa tuntui lohduttomalta tyhjine katuineen, joiden jalkakäytävillä eivät enää askeleet kopisseet. Katujen varsilla kohoavat, kylmän auringonvalon valkaisemat betoniseinät tuijottivat eteensä kymmeninä tyhjinä ikkunoina, ja niiden ontot katseet kätkivät sisäänsä kaiken sen elämän, joka vielä hetken aikaa sitten oli helkkynyt ääninä, väreinä ja kosketuksina ympärillämme. Kaipuu ja tarve vapautua betonin ja neljän seinän kahleista alkoi päivä päivältä poltella kehossa ja mielessä yhä vahvemmin.

Luonnossa liikkuminen ympäristöä aistien, havainnoiden ja valokuvia ottaen on aina ollut minulle tärkeää, mutta näinä aikoina sen merkitys on noussut aivan uuteen arvoonsa. Kun arjen rakenteet pirstaloituvat ja mielen valtaa epävarmuus, viestii luonto pysyvyydestä, turvallisuudesta ja jatkuvuudesta. Mullasta nousevat lehdet, hentoiseen pitsiin verhoutuvat koivut ja pelloille saapuneet muuttolintuparvet ovat lohdullisia lupauksia elämän jatkumisesta ja siitä, että kaiken myllerryksenkin keskellä on vielä asioita, jotka ovat ennallaan.

Usein elämän käännekohdissa ja kriisien keskellä luonto ankkuroi tähän hetkeen. Kallioisilla reiteillä patikoidessa ei ole tilaa miettiä menneisyyden pettymyksiä tai pelätä tulevaa, vaan on suunnattava askel kerrallaan harkitusti eteenpäin, tunnusteltava eteen sattuvia juuria, kiviä ja onkaloita, olla vastaanottavainen kaikelle sille uudelle ja yllättävälle, joka seuraavan mäennyppylän takana kenties odottaa. Ehkä tämä on tietoista läsnäoloa parhaimmillaan.

Kaiken kaikkiaan ainakin minulle luonnossa liikkumisessa on kyse yhteydestä omaan itseen, ympäristöön ja kanssaihmisiin. Vaikka fyysiset ihmiskontaktit ovat olosuhteiden pakosta kutistuneet vähäisiksi, luontokokemukset ja tarve kokea yhteyttä ympäristön kanssa ovat ainakin jossain määrin meille yhteisiä. Se saattaa olla myös asia, joka hektisen arjen keskellä ja kaupungin aisteja kuormittavassa humussa on jäänyt jonnekin taka-alalle, muuttuneena ylellisyydeksi, jolle ei ole sijaa eikä ehkä koettua tarvettakaan elämässä.

Eikä luontokokemusten perässä tarvitse välttämättä lähteä merta edemmäksi kalaan. Vaikka saariston jylhät kalliot käppyrämäntyineen ja kaukana siintävät rannattomat ulapat ovat mielenmaisemaani, useimmiten voin siirtyä niihin vain ajatuksissani. Silti arkipäivän luonnonkauneutta voi kohdata myös lähiömetsän poluilla, kotikadun varrella hempeään kukkaloistoon puhjenneessa kirsikkapuussa ja persikkaisessa auringonlaskussa kerrostalojen yllä. Kauneutta juuri tässä ja nyt, haaveiden siivittämiä ajatuksia tulevasta.

 Asta Sutinen (kuvat: Asta Sutinen)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti