lauantai 2. toukokuuta 2020

Ollaan läsnä

Jäsenen blogikirjoitus


Päivät toistavat itseään. Uutisetkin. Oikeastaan tämän katon alla mikään ei muutu.

Ihmettelen usein, miten nopeasti me ihmiset sopeudumme uusiin sääntöihin, muutoksiin, aikatauluihin. On jo ihan normaalia kulkea maski kasvoilla, tai tehdä ostoksia kertakäyttökäsineet kädessä. Kuitenkin näen lähes päivittäin niitä, jotka eivät syystä tai toisesta ymmärrä tämän ajan vaikutuksien laajuutta, sen ohjeita ja rajoituksia. Ja välillä se särkee sydämeni.

Pistän karaokelevyn neljättä kertaa soimaan. Annan mikrofonin miehelle, joka istuu se kädessä seuraavan tunnin, laulaa tai hyräilee, nousee seisomaan aina kertosäkeen kohdalla. Toinen mies nuokkuu sohvalla, nostaa välillä katseen kohti ikkunaa, tuijottaa hetken tyhjää pihaa, laskee päänsä alas, ja sulkee silmänsä. Yhden paikka on pianon vieressä, matalassa nojatuolissa. Ei hän siinä pitkään viihdy, muutaman minuutin, sitten hän kävelee luokseni, kysyy, koska lähdetään, ja kuullessaan vastaukseni, emme voi lähteä, istuu takaisin nojatuoliin. Hänen silmänsä ovat ikään kuin tyhjät, ne katsovat tyhjyyteen. Tai mistä minä tiedän mitä ne katsovat, onko niillä mitään katsottavaa. Sen minä tiedän, että hänen tekisi mieli lähteä. Lähteä edes jonnekin, niin hän sen ilmoittaa.

Nainen makaa vuoteellaan. Vuode on täynnä tavaraa: kampa, pehmolelu, muutama aikakauslehti, tarjotin, joitain vaatteita. Hän ei sano mitään, katsoo vain. Oloni on surullinen. Kun puhun hänelle, hän ei vastaa. Hymyilee, ja sitten kääntää päänsä pois.

Keski-ikäinen mies istuu pöydän ääressä. Lukee vanhaa lehteä. Laitan puhelimen hänen kasvojensa eteen. Mies sanoo: äiti. Äidin kasvot näkyvät puhelimen näytöllä. Kyynel tulee silmääni. Jätän heidät kahden.

Pitkä, nallekarhumainen mies kävelee käytävällä vastaan. Hän välttelee katsetta, mutta kun kysyn, halataanko, mies levittää kätensä, ja ottaa minut karhumaiseen otteeseen. Hänellä ei ole tarvetta lähteä mihinkään: mihinkään, tai ketään, ei ole ikävä. On hyvä olla kotona. Lohdullista: meillä kaikilla ei ole hätää tämän tilanteen vuoksi.

Toisessa huoneessa nojatuolella istuvat mies ja nainen. Molemmat näyttävät nukkuvan, mutta kun menen lähemmäksi, silmät avautuvat. Nainen kysyy, voisimmeko lähteä jonnekin. Kysyn, minne haluaisit, hän vastaa: kahvilaan. Selitän, ties monennettako kertaa, että kahvilat eivät ole auki, emmekä voi lähteä minnekään. Hän haluaisi, olisi niin monta paikkaa, missä käydä. Tilantaan taksi, hän ehdottaa. Emme voi, ei ole paikkaa, minne menisimme. Mutta ei hän ymmärrä, ei siinä laajuudessa, kuin mitä tilanne on. Saan hänet rauhalliseksi, kun käymme pienellä kävelyllä, ja sitten keitämme kahvit. Eihän se sama ole kuin kahvilassa, jossa ihana kermaleivos olisi kukkaisella asetilla ja servetti olisi ohut, ruusukuvioinen. Juomme kahvit isoista, valkoisista mukeista, ja pienellä lautasella on korppu ja kanelikeksi. Servettiä ei löydy. Voi että. Se voisi tuoda edes vähän lohtua ja kauneutta tähän hetkeen. Lisään servetit kauppalistaan. Kauniit servetit, niin kirjoitan siihen.

Televisio on auki. Sieltä tulee jokin ajankohtaisohjelma. Aihe on aina sama. Vain numerot ja luvut muuttuvat. Nainen kysyy, voinko vaihtaa kanavaa. Minä vaihdan. Onneksi toiselta kanavalta tulee jotain aivan muuta: vanhaa komediaa. Nyt saa nauraa, nyt on hyvä nauraa. Irrottautua edes hetkeksi tästä todellisuudesta.

Viimeisen huoneen mies on huoneessaan. Hän ei puhu, ei katso, ei varmaan edes kuuntele. Semmoinen hän on aina. Mietin, vaikuttaako tämä häneen millään tavalla. Vaikea sanoa.

Ulkona kävelee mies. Päivän toinen lenkki on tehty. Näen, että hän itkee, pyyhkii silmiään tullessaan. Tiedän, että hänellä on ikävä. Ikävä niitä kaikkia, jotka muutama hetki sitten vielä kävivät kylässä, joivat hänen seuranaan kahvia ja veivät hänet sukuloimaan. Minä tunnen tuon tunteen. Minullakin on ikävä. Myöhemmin sama mies istuu sohvalla, hymyilee. Vastaa minun hymyyni. Nyt on vain pakko yrittää: yrittää olla positiivinen, jaksaa. Kehittää iloa pienistäkin asioista.

Termospullon pohjalla on tilkka kahvia. Mies kaataa sen kuppiinsa, jatkaa sitä vedellä. Ryyppää, maiskuttaa suutaan. Toinen kuppi kahvia tälle aamua. Se on luksusta. Pieni kahvin tilkka. Ilo löytyi sieltä termarin pohjalta.

Yritän olla kaikkea, mitä he kaipaavat: äiti, ystävä, kahvikaveri. Yritän kovasti. Luen, piirrän, laulan. Saunotan, kampaan hiuksia, hieron olkapäitä, pidän kädestä. Mutta en minä korvaa sitä, mikä on lähellä, ja silti äärettömän kaukana. Perhe, sukulaiset, ystävät. Naapurit.
Nyt meillä on vain toisemme. Ja onneksi on. On niitäkin, joilla ei ole ketään, vain puhelin, ja ääni sen päässä. Kosketusta, katsetta vailla. Pelkän äänen varassa. Kurkkua kuristaa. Nyt en ajattele sitä sen enempää. En voi. En kestä sitä ajatusta nyt.

Ei tämä ole helppoa kellekkään.

Kaupassa ei ole paljon ihmisiä. Kassalla vain yksi ennen minua. Seison pyöreän tarran päällä. Siinä lukee: muista turvaväli. Muistan. Ihmettelen taas, miten nopeasti kaikkeen tottuu. Miten desinfioin kädet kaupaan tullessa, otan kertakäyttöhanskat, kuljen kaukana muista. Ei tämän pitäisi olla tämmöistä.

Äiti on vastassa ovella. Kauppakasseja on kaksi, ne painavat paljon. Äiti kertoo lukeneensa lehden tekstaripalstalta, että vanhuksille tuodaan ovelle raskaat kauppakassit, ja he kuolevat sydänkohtaukseen kantaessaan niitä sisälle. Lupaan kantaa kassit sisälle asti. Nauramme yhdessä. Se on ohikiitävä hetki, muutama minuutti normaalia elämää. Ulkona otan hanskat pois kädestä, ja heitän ne roskikseen. Ajan kotiin. Minulla on taas ikävä. Ikävä normaalia elämää, sitä mitä elimme muutama hetki sitten.

Kun on sunnuntai, näemme ystäväni kanssa. Kävelemme pitkä lenkin, juttelemme. Yritämme unohtaa vallitsevan ajan, sen rajoitteeet. Mutta silti ne putkahtavat esiin lähes aiheessa kuin aiheessa. Ohitamme miehen, joka istuu kauempana puiston penkillä. Hän huutaa meille, että muistakaa turvaväli. Yritämme muistaa. Miten ihanaa olisi halata, edellisestä kertaa on ikuisuus. Turvaväli. Se on päivän sana.

Tämä asia on niin iso, että en voi oikein käsittää sitä. En voi ajatella sitä sen suuruudessa. Koko maapallon kokoinen asia. Meitä kaikkia koskeva. Kun minun sydämeni särkyy jo muutaman rajoitetun takia.

Minä toivon voimaa, ymmärrystä, pitkämielisyyttä, rakkautta, jaksamista kaikille. Ei jätetä ketään yksin. Sitten, kun on ilta ja olen rauhoittunut sänkyyn, tulee itku. Tai muutama kyynel. Parempi, etten mieti. Ei tätä vain voi ymmärtää.

Vaikka tähän on jo tottunut.

Nimimerkki Elmeri

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti