16 syyskuuta 2021

Etäilijänä Heimojuhlissa

Jäsenen blogikirjoitus:



Olinkin mukana herkkisten kesäjuhlissa vain etänä. Olen ihan iloinen että sain kokea tämän etätoteutuksen. Ja sanoisin että se toteutus oli varsin hyvin tehty. Kiitos erityisesti tekniikasta vastanneiden Sepon ja Artun. Saimme kuvaa ja ääntä ruutuihimme jo heti aamusta ja aina juhlien loppuun saakka.

                                               


Hankeseminaarista


HSP Voimaryhmät -hankeseminaarissa, joka meille etäilijöillekin striimattiin, puhui psykologi, kirjailija Tony Dunderfeldt. Hänen aiheesta oli tunteet vs römpiöt. - Siis mitä? Niin, meillä herää joskus outojakin tunteita, liian voimakkaita ja rajuja tunteita ja -purkauksia ihan tavallisentuntuisesta asiasta, ja syynä onkin römpiö siellä taustalla. Samantapainen asia (vaikka joskus tavattu vihainen koira/koettu loukkaus) on haavoittanut/loukannut/suututtanut/surettanut meidät ja ollaan jääty jumiin siihen, niin kun tulee uusi (vaikka miten söpö koira/ihan tavallinen kommentti) vastaan niin meillä herää tuo sama tunne!! Ihan ylimitoitettu ja tilanteeseen nähden oudoltakin tuntuva. Kyse on silloin juuri römpiöstä.

- Muuten me tuntisimme ihan kuin se tilanne noin yleensä ottaen kutsuu, tunteita, monenlaisia, kestoltaan n 30 sekuntia:) Niin, römpiöt ja rämeet, ryteiköt, ne on hyvä koluta läpi, elämä silloin valostuu ja varmaan myös helpottuu sitä myötä. Kiitos Tonylle luennosta!

Seminaarin lopuksi yhdistyksen toiminnanjohtaja Elina Akola vielä kertoi HSP Voimaryhmät -hankkeen kuulumiset ja hyviltähän ne kuulostivat: Hanke on tuonut paljon osalllistujilleen ja jatkoa toivotaan ja odotetaan tuleville vuosille.




Herkkänä hetkessä


Hyvä jatkui kun siirryimme kahvitauon jälkeen työpajaan Herkkänä hetkessä, ohjaajanamme oli Life Coach, mindfulness-ohjaaja CFM Marica Ryökäs. Marican sanoma meille herkille oli: Katso asioita aloittelijan silmin. Kohtaa asiat kuten ne tulevat, läsnäollen. Hyväksyntä on tärkeää ja asioiden ja tapahtumien vastaanottaminen kuten ovat, eivät kuten niiden haluaisimme olevan. Tätä voi harjoitella, ja saimme siitä esimerkkejäkin.

Jotakin yhteistä oli Marican ja Tonyn ajatuksissa: Kohtaa asiat avoimin silmin.. niinpä, ihan ilman römpiöitä:) Kiitos myös Marica, ja hybriditoteutus toimi tässä oikein hyvin, paikalla oli joitakuita, suurempi osa osallistujista oli kuitenkin meitä etälijöitä.

Tässäpä muuten riitti miettimistä. Välipaloiksi saimme kuulla niin kaunista musiikkia,Tepolta ja Janikalta, Senjalta, niin rentouttavaa! Näimme myös maisemia Ahlmanilta, sisältä ja ulkoa. 

 

Etä, kiinnostaako ketä

Mitäpä tässä sen kummempaa kuin.. etäkin on hyvä juttu olemassa. Jakaminen jää vähemmälle, kuitenkin esim. luentojen asiat tulevat samalla tavalla perille, ja chattaileminen myös on mahdollista.

--On nyt etäelämä tullut tutuksi, puolentoista vuoden aikana, paljon olen oppinut ja nyt on alkamassa jälleen uusi aika, kohti normaalia, lähitapaamisia maskien kanssa ja pian varmaan ilmankin. Tulee olemaan jälleen erikoista, eikö vain? Etätoteutuksetkin jäävät elämään monessa, ja rikastuttavat elämäämme yhä edelleen.

Kohti seuraavaa kesää ja kesäjuhlia 2022, jotka.. toteutunevat tällä kertaa jossakin päin Suomen etelärannikolla.


Sitä ennen paljon muuta mukavaa, kuten vaikka HSP Day 5.10.  Seuraa HSP nettisivuja, fb- sivuja ja tietenkin myös tätä jäsenblogiamme(**)



Merja Korpisaari


12 syyskuuta 2021

Oliko Leonardo da Vinci erityisherkkä?

Jäsenen blogikirjoitus:

Katsoin äskettäin jo toisen kerran Yle Areenan dokumentin Leonardo da Vincin monet kasvot (katsottavissa vielä jonkin aikaa Areenassa). Dokumentissa kerrotaan Leonardo da Vincin elämästä ja elämäntyöstä taiteilijana, insinöörinä ja tiedemiehenä sekä siitä, millainen henkilökuva hänestä piirtyy keksintöjensä, taiteensa ja sanojensa perusteella. 

Kuva: Chris Martin / Pixabay

Tykkään usein katsella dokumentteja ja elokuvia, jotka kertovat ihmiskunnan menneistä ja nykyisistä luovista lahjakkuuksista, suurista ajattelijoista tai oman tiensä kulkijoista. Leonardo da Vinci oli kiistatta yksi sellainen, harvinainen yleisnero. Tälläkään kertaa en pettynyt. Kuten dokumentin alussa kerrotaan: “Leonardo da Vinci on arvoituksellinen hahmo.” Kiehtova, mutta arvoituksellinen. Hän syntyi v. 1452 aviottomaksi lapseksi toscanalaiseen Vincin kylään, lähti sieltä mestarin oppiin Firenzeen, ansioitui taiteilijana, insinöörinä, arkkitehtina, keksijänä ja filosofina sekä kuoli Ranskassa v. 1519 aikansa tunnetusti viisaimpana miehenä. Hän oli mies, joka totesi: “On helppoa hallita kaikki alat.” Leonardo da Vincistä piirtyy henkilökuva luovana moniosaajana, joka oli kiinnostunut lähes kaikesta ja kaikista ja joka perehtyi mielenkiinnon kohteisiinsa perusteellisesti ja intohimoisen peräänantamattomasti. Kerrotaan, että hänen mielessään kaikki asiat ja ilmiöt kietoutuivat yhteen tehden helpoksi liikkua sujuvasti eri tieteiden ja taiteiden välillä. Leonardo da Vinciä kiinnosti erityisesti moti della mente. Ihmisen sielunelämä, emootiot ja mielenliikkeet. (Yle Areena, 2020.)

Katsoessani dokumenttia nyt uudemman kerran mieleni alkoi askaroida luovuuden, herkkyyden ja lahjakkuuden ympärillä. Kysyin jopa itseltäni kysymyksen, voisikohan olla mahdollista, että Leonardo da Vinci oli erityisherkkä? Entä mitä tekemistä on luovuudella ja erityisherkkyydellä ylipäätään keskenään? Ovatko kaikki erityisherkät taipuvaisia luovuuteen vai vain osa? Vai onko näillä kahdella tekijällä mitään suhdetta toisiinsa?

Luovuus on kiinnostanut minua jo jonkin aikaa. Oikeastaan siitä lähtien, kun tutustuin positiiviseen psykologiaan opiskellessani yliopistossa. Lyhyesti: positiivinen psykologia keskittyy tutkimaan sitä, mikä ihmisessä on hyvää, mikä saa hänet voimaan hyvin ja mitkä tekijät edistävät yksilön ja yhteisön hyvinvointia, kukoistamistakin. Se on melko tuore psykologian suuntaus, joka on syntynyt rinnalla kulkevaksi näkökulmaksi ns. perinteiselle psykologialle, jossa on keskitytty enemmänkin sairauksiin ja mielenterveyden ongelmiin ja niiden parantamiseen. Positiivisessa psykologiassa luovuus on yksi tutkimuksellisen mielenkiinnon kohteista. Luovuus kiinnostaa minuakin. Mitä se on ja keillä sitä on? HSP-kokemusasiantuntijakoulutusta viime keväänä käydessäni tein havainnon. Melko monella oli luovia intressejä ja/tai harrastuksia, jotka yleisesti ottaen mielletään luoviksi. Luovuus myös nousi keskusteluissa esiin. Elaine Aronin kirjassa HSP - erityisherkkä ihminen (2014, 140) käsitellään taiteilijuutta erityisherkän kutsumuksena, ja Aron toteaakin, että: “Miltei kaikilla tunne- ja aistiherkillä ihmisillä on taiteellinen puoli, jota he mielellään ilmaisevat, tai heillä on syvä arvostus jonkinlaista taidetta kohtaan.”Lisäksi Aron kirjoittaa, että tutkimuksissa on havaittu yhteys taiteilijoiden persoonallisuuksien ja herkkyyden välillä. Valitettavasti luovuudella, herkkyydellä ja mielen sairauksilla on myös tietty yhteys.

Elaine Aronia tulkitakseni, voisi siis sanoa, että erityisherkkyys on yhteydessä luovuuteen tai ainakin luovuuden arvostamiseen. Itsekin uskon, että taiteella ja tieteellä on useimmille erityisherkille erityinen merkitys. Moni erityisherkkä innostuu, inspiroituu tai lumoutuu kokiessaan jotakin, joka koskettaa heitä syvältä sisimmästä. Mielestäni on kuitenkin huomionarvoista, että luovuuden arvostaminen, olkoonkin syvää ja merkittävää, ei vielä tarkoita, että erityisherkkä henkilö itse olisi erityisen luova tai edes haluaisi luoda uutta maailmaan. Luovuuden hedelmistä voi nauttia kokematta itse tarvetta kasvattaa niitä. Ja eikö kuitenkin suurin osa ihmisistä arvosta esimerkiksi taidetta jollakin tapaa, jossakin muodossa?

Henkilökohtaisesti ainakaan en ole vielä koskaan tavannut ihmistä, joka ei pitäisi mistään luovuuden muodosta, oli se sitten musiikkia, taidetta, tiedettä tai jokin käytännön elämän hyödyke, joka sekin on alun perin jonkun luovan toiminnan tuotos. Mutta kenties, ja näin uskon ja koen, erityisherkkyys tekee luovuuden kokemisesta ja merkityksellisyydestä entistäkin vahvempaa ja vivahteikkaampaa. Ja sehän on vain täysin järkeenkäypää, koska herkkyys ylipäätään tekee kaikesta intensiivisempää. Monella erityisherkällä on sisimmässään luova puoli, joka voi näkyä joko sisäisenä kutsumuksena luovaan ammattiin tai vaikkapa luoviin vapaa-ajan harrastuksiin. Vaihtoehtoisesti se voi ilmetä haltioitumisena kuullessa kaunista musiikkia, nähdessä taidetta, lukiessa tieteen uusimmista löydöksistä tai maistellessa huippukokin uusinta reseptiluomusta. Esimerkiksi minulle tärkeitä ovat aina olleet tarinat ja kertomukset, ja jos näen elokuvateatterissa erityisen hyvän elokuvan, saatan tarvita omaa aikaa sen jälkeen, jotta palaudun tuosta minulle merkittävästä kokemuksesta. 

Lopuksi haluan palata alkuun ja tämän tekstin otsikkoon. Oliko Leonardo da Vinci erityisherkkä? En tietenkään tiedä vastausta tähän kysymykseen eikä vastauksen tarjoaminen ollutkaan tekstini tavoite. Leonardo da Vincin mieli oli varmasti paljon, mutta kuka ja mikä hän lopultakin oli, on vain vuosisatoja myöhemmin eläneiden ihmisten arvauksia, tulkintoja ja kysymyksiä. Leonardo da Vincin moti della mente näkyvät välillisesti hänen taiteensa ja keksintöjensä välityksellä. Kenties voimme päätellä niistä omat johtopäätöksemme tuon kauan sitten eläneen ihmisen mielenliikkeistä. Kuka ja mikä hän sitten olikaan, niin ainakin hänen suhtautumisensa elämään värisyttää ja koskettaa.

Pelottava ja tutkimaton, mutta siltikin ihastuttava.

Milja Jokinen

Lähteet:

Aron, E. (2014). HSP - erityisherkkä ihminen (suom. Sini Linteri). Helsinki: Nemo.
Yle Areena (27.7.2020). Leonardo da Vincin monet kasvot.



01 syyskuuta 2021

Miten erityisherkkä saa supervoimansa parhaiten käyttöön työelämässä

Jäsenen podcast:

Työhyvinvointivalmentaja Anneli Päivänsaran podcast tarttuu työelämän piirteisiin erityisherkkyyden näkökulmasta. Tallenne on tarkoitettu erityisesti johtajille ja esimiehille sekä erityisherkille henkilöille itselleen. Sen kesto on 18 minuuttia.  

27 elokuuta 2021

Itsensä rakastamisen taidosta

 Jäsenen blogikirjoitus













Whitney Houstonin laulama Greatest love of All (1985) on ollut itselleni tärkeä jo kolmisenkymmentä vuotta. Laulun sanoituksen on tehnyt Michael Masser ja sen esitti ensimmäistä kertaa George Benson vuonna 1977. Kappale on koskettanut minua vuosikymmenet, mutta olen vasta melko äskettäin varsinaisesti kiinnittänyt huomiota itse sanoitukseen. Kyseessä ei ole tavanomainen rakkauslaulu, sikäli että siinä puhutaan nimenomaan itsensä rakastamisen tärkeydestä. Laulun sanat ovat viime aikoina puhutelleet minua luultavasti siksi, että oman itsen rakastamisen oppimisprosessi on käynnistynyt minussa vasta muutaman viime vuoden aikana. Harmittavaisen myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kävin 2010-luvun alkupuolella vuoden psykoterapiassa monenlaisiin itsetuntoon – ja emotionaalisiin ongelmiin liittyen. Psykoterapeuttini painotti monesti sitä, että tärkeintä on hyväksyä itse itsensä ja rakastaa itse itseään. Muistan ajatelleeni kyynisesti, että joopa joo, hyväksyn ja rakastan itseäni heti, kun muutkin tekevät niin. Ajattelin ongelman olevan se, että muut eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen. Erityisherkkyyteen liittyy monesti elämän mittainen kokemus siitä, että on erilainen, outo, ulkopuolinen. Tätä on ehkäpä saanut kuulla koko ikänsä: Miksi olet niin arka ja hiljainen? Sinun pitäisi olla rohkeampi! Ei saa olla niin herkkähipiäinen! Jos vain haluat, voit muuttua! Herkkä ihminen ottaa moitteet raskaasti ja kasvaa ajatukseen, että hän on monella tavalla vääränlainen. Elämän varrelta voi myös olla paljon kokemuksia siitä, että monet asiat, jotka toisilta sujuvat tuosta noin vain, ovat itselle erittäin ongelmallisia. Pikkuhiljaa kasvaa tunne siitä, että itsessä on jotakin vikaa, että pitäisi vain karaistua.

Itse asiassa aloin havahtua itseni hyväksymiseen ja rakastamiseen vuonna 2018. Siihen liittyi eräs kokemus, jota voi kutsua mystiseksi. Ymmärsin, että minä saan olla sellainen kuin olen. Olen hyvä tällaisenaan, omana itsenäni. Voin toki harjoitella erilaisia tilanteita, jotka koen haasteelliseksi, mutta minun ei itsessäni tarvitse muuttua joksikin toiseksi. Tämän oivalluksen jälkeen olen uskaltanut tarttua sellaisiin haasteisiin, jotka olisin aikaisemmin kiertänyt kaukaa. Aina kun alan epäillä, osaanko, onko minusta siihen ja kelpaanko, muistutan itseäni siitä, että teen asiat omalla tavallani, oman näköisesti, ja että minulla on oikeus olla itseni. Minä olen riittävän hyvä!

Olen alkanut ymmärtää sen, että itsensä hyväksyminen ja rakastaminen on kaiken perusta, jonka päälle lähdetään rakentamaan. Kun ihminen arvostaa itseään, hän ei helposti anna muiden polkea itseään jalkoihinsa eikä hänellä toisaalta ole itsellään tarvetta painaa ketään alas. Myötätuntoisuus kattaa myös myötätunnon omaa itseä kohtaan.

Laulussa Greatest love of all sanotaan näin: The greatest love of all / Is easy to achieve / Learning to love yourself /It is the greatest love of all […]

Olen samaa mieltä viimeisten säkeiden kanssa siitä, että itsensä rakastaminen kuuluu elämän suurimpien rakkauksien joukkoon. Eri mieltä olen siitä, että se olisi helppo saavuttaa. Ei ole. Itse asiassa itsensä rakastaminen voi olla monelle se kaikkein vaikein rakkauden laji. Sitä kohti olen itsekin vasta alkumatkalla. Ainakin yksi asia on kuitenkin muuttunut: kun aikaisemmin soimasin itseäni hyvin ankarasti, milloin mistäkin virheestä ja puutteesta, niin nykyään lähtökohtani tai ainakin pyrkimykseni on usein toinen: hoiva ja myötätunto. Kun maailma murjoo, en liity murjojien joukkoon, vaan aloitan itseni hellimiskampanjan. Lähden luontoon, teen hyvää ja terveellistä ruokaa, menen joogatunnille, keitän teetä pitkän kaavan mukaan, lämmitän saunan, ostan itselleni jotain ihanaa jne. On monta tapaa osoittaa itselleen: minä olen hyvä, tärkeä ja arvokas!

Mervi Nyfors

23 elokuuta 2021

Herkkyyden takana - kuinka syytin herkkyyttäni sairauden oireista

Jäsenen blogikirjoitus 



Kerron tässä kirjoituksessa omasta matkastani herkkyyden kanssa: kuinka löysin itseni, kuinka herkkyys muuttui ajatuksena positiivisesta negatiiviseen ja kuinka piilotin sen taakse vakavia oireita.

Kun löysin erityisherkkyyden, se tuntui hyvin kotoisalta, kuin lämpimältä halaukselta. Tuli tunne, että olen löytänyt puuttuvan palasen ja vihdoin ymmärrän sitä, miksi esimerkiksi säikyn helposti, liikutun herkästi ja itken paljon. Ymmärsin, miksi maailman tuska painaa minua joskus niin voimakkaasti alas: olen tavallista herkempi, ja tunnen hyvin vahvasti. Vältän väkivaltaisia tai liian synkkiä ohjelmia, sillä niiden sisältö ei lähde mielestäni. En osaa antaa olla, vaan haluaisin auttaa ja korjata nämä vääryydet.

Erityisherkkyyden käsitteen myötä en enää hävennyt näitä piirteitäni, tai ajatellut niissä olevan jotain outoa. Ymmärsin, että herkkyyteni voi olla voimavarani. Aloin nähdä sen hyvin positiivisessa valossa. Kun päästin tunteista irti ja annoin niiden tulla sekä hyväksyin ne, elämäni muuttui paremmaksi. Hyväksymällä voimakkaat tunteeni ja herkkyyteni hyväksyin itseni.

Samalla löysin aivan uudenlaista ymmärrystä sille, miksi kuormitun niin nopeasti ja olen usein todella väsynyt sosiaalisten tilanteiden jälkeen. Muiden tunteet vaikuttavat minuun vahvasti, ja aistin niitä tahtomattani jatkuvasti. Aloin tajuta myös, että yksinolon tarve oli minulle normaalia: olin erityisherkkä ja tarvitsin aikaa palautua.

Sain selityksen myös sille, miksi kovat äänet ja kirkkaat valot häiritsevät ja toisinaan sattuvat. Luettuani lisää ymmärsin myös, että erityisherkät ovat kivulle erityisen herkkiä. Koin, että minulla oli aina ollut kummallinen suhde kipuun: sitä oli tavallista enemmän, se oli tavallista voimakkaampaa ja häiritsi tavallista enemmän. Nyt ymmärsin miksi! Olin onnellinen.

Kunnes sitten jotain aivan odottamatonta tapahtui. Olin hyvin kiireisessä ja stressaavassa elämänvaiheessa, tein paljon ylitöitä ja toin työt viikonloppuihin. Lisäksi treenasin ahkerasti ja punnitsin ruokiani. Voisi sanoa, että elämä oli eräänlaista suorittamista, asiasta toiseen juoksemista. Sairastuin infektioon, jonka aikana tulehdusarvot olivat koholla ja sain viikkojen sairasloman.

En enää ikinä palautunut omaksi itsekseni tästä infektiosta. Hyvin pian infektion jälkeen huomasin, etten jaksa samalla tavalla kuin ennen. Kuormituin todella nopeasti, eikä mennyt kauaa, kun työnteko loppui. Huomasin uupuvani pienistä asioista ja tarvitsevani paljon unta. Uni ei kuitenkaan palauttanut, eikä sen jälkeen ollut virkeä. Luin entistä enemmän erityisherkkyydestä.

Herkät ovat alttiita uupumaan, toisinaan heidän täytyy olla yksin pimeässä huoneessa. He tuntevat kivun voimakkaammin. Heillä on aistiyliherkkyyttä. He uupuvat. He eivät jaksa kuten muut, tässä kaikessa on kyse herkkyydestä. Selitin vakavia oireita mielessäni ja syytin herkkyyttä: ”olen niin herkkä kaikelle, etten jaksa mitään.”

Aloin vihata herkkyyttäni.

Sairastelin paljon ja jouduin diagnoosien kierteeseen: päänahan tulehduksesta astmaan, raudanpuutteeseen, refluksitautiin ja migreeniin. Tässä kaikessa syytin osittain herkkyyttä, ehkä olin niin herkkä kaikelle, että jopa kehoni oireili tavallista enemmän? Lopulta sain oikean diagnoosin: CFS, krooninen väsymysoireyhtymä, vuosien sairastelun ja vähättelyn jälkeen.

Miksi koen, että tarinani on tärkeä juuri erityisherkille? Minä pistin vuosien ajan uupumiseni, väsymykseni ja jopa kipuni erityisherkkyydeksi. Luulin jopa, että herkät eivät voi olla yhteiskunnassa mukana ja siksi olen niin uupunut: en kestä maailman tuskaa, ja siksi väsyn ja kipuilen. Pistämällä oireeni herkkyyden piikkiin en osannut vaatia oikeudenmukaista hoitoa lääkäreiltä, enkä osannut tarpeeksi ajoissa hakea lääkäriin.

Olen löytänyt keskustelupalstoilta aiheita kuten ”Herkät, miten pystytte olemaan osana yhteiskuntaa?”, ja mielestäni herkkyys itsessään ei aiheuta tämänkaltaisia ajatuksia. Myönnän kuitenkin itsekin ajatelleeni näin. En löytänyt mitään muuta syytä kummallisille oireilleni ja hirveälle väsymykselleni, erityisesti kun lääkärit vähättelivät oireitani samalla.

Krooninen väsymysoireyhtymä on huonosti tunnettu, vähätelty ja stigmatisoitu sairaus. Moni artikkeli sairastavista kertoo vuodepotilaista, ja tätä sairaus pahimmillaan onkin. Sairaudessa on kuitenkin myös lievä ja kohtalainen aste. Itse sairastan lievästi, eli pystyn tekemään jonkin verran asioita, en kuitenkaan samoin kuten ennen. Sairauden lievä aste sai kuitenkin myös itseni vähättelemään itseäni, ”minähän pystyn kuitenkin tähän ja tuohon”, enkä näin ollen osannut nähdä selkeästi sitä kaikkea mihin en pysty.

Monesti taustalla on muuta kuin vakava ja harvinainen sairaus. Kuormitusalttius kuitenkin liittyy herkkyyteen ja siitä löytyy paljon artikkeleita. Herkillä on myös stressiä ja uupumisoireita sekä aistiyliherkkyyksiä. Nämä kaikki liittyvät myös krooniseen väsymysoireyhtymään, ja jos edes yksi löytää herkkyyden takaa vaikkapa lievän CFS sairauden, elämänlaatu voi parantua.

Siksi kirjoitan. Aloin pitää herkkyyttä taakkana. Aloin vihata sitä, sillä mielessäni se aiheutti uupumukseni ja esti minua olemasta yhtä energinen ja menevä kuin muut. En osannut yhdistää infektion jälkeisen ajan huimaa eroa ennen infektiota elettyyn aikaan, sillä en tiennyt sairauksista, jotka puhkeavat infektioista. Ihmettelin vain, miksi en jaksa.

Löydän edelleen arvoa erityisherkkyydestä. En vaihtaisi sitä missään nimessä pois, sillä olen huomannut, kuinka paljon värikkäämpi elämä on näin voimakkailla tunteilla. Olen myös löytänyt valtavasti voimaa tästä herkkyydestä, niin kirjoittamiseen kuin rakastamiseen. Koen, että selviän myös tästä vakavasta sairaudesta paremmin herkkyyteni ansiosta: itken, kun itkettää, käsittelen tunteita ja elän hyvät päivät vahvasti.

Krooninen väsymysoireyhtymä oli diagnoosina helpotus. Vuosien ajan olin pistänyt sekä herkkyyden että ”minä nyt vain olen tämmöinen” ajatuksien piikkiin jatkuvaa uupumusta, väsymystä, pahoinvointia ja eriskummallisia kipuja. CFS diagnoosi antoi minulle luvan olla vihdoin minä, väsynyt mutta onnellinen. Se antoi selityksen oireilleni ja oikeutti niiden olemassaolon: nämä oireet ovat todellisia, eivätkä herkkyyteen liittyviä. Herkkyys ei ole enää taakka, joka aiheutti oireiluni, vaan voimavara.

En ole vuosiin ollut näin levollinen tai onnellinen. Syy tälle on oikea diagnoosi. Samanlaisen olon haluan myös sinulle. Jos olet erityisherkkä ja kipuilet uupumuksen, stressin ja sen tunteen kanssa, ettet sovi yhteiskuntaan, hae apua. Hae apua ajoissa. Olen vahvasti sitä mieltä, että herkkyys on voimavara. Se ei saa piilottaa taakseen jopa vakavia oireita, se ei saa olla hidaste sille, että hakee apua.

Herkän ihmisen on opittava tuntemaan rajansa ja oltava tarkka niiden kanssa. Herkän on löydettävä hänelle sopiva rytmi maailmassa, joka muuttuu entistä kiireisemmäksi ja meluisammaksi. Maailma vaatii yksilöltä paljon, eikä herkkä saa hukkua sen alle. En väitä, etteikö ylikuormitus, aistiyliherkkyys ja uupumus voisi johtua herkkyydestä. Nämä tunteet ovat sallittuja eikä niitä tule hävetä.

Jos näet herkkyytesi hyvänä asiana, joka tuo sinulle voimaa ja rikkautta elämään, olen onnellinen puolestasi. Jos näet sen rajoittavana tekijänä, joka aiheuttaa kaikenlaisia hirveitä oireita, pyydän sinua hakemaan apua. Olet hyvän elämän arvoinen, ja ansaitset nähdä herkkyytesi maailmaa parantavana tekijänä.

Suosittelen tutustumaan krooniseen väsymysoireyhtymään täältä

Kerron sairaudesta myös omassa blogissani ja instagramissa (pintahengitys).

Janika Pauna

12 elokuuta 2021

Hallituksessa

HSP Suomi ry:n hallituksen varapuheenjohtajan blogikirjoitus


Nousen jälleen junaan. Aloitan matkan jälleen. Matkan kohti uutta seikkailua.

Takana on jo monia matkoja. Junassa, bussissa, omalla autolla, aamun kajossa, illan hämärässä. Sarja yksinäisiä hetkiä, matkalla sinne, seuranani vain musiikki. Uskollinen ystäväni soittaen viulua, pianoa, laulaen, hyräillen. Pitäen seuraa, tuudittaen uneen, upottaen mielikuvien maailmaan.

Tätä se on. Meidän hallitustyöskentely. Yksinäisiä matkoja. Kaukaisia kohteita. Vaihtuvia maisemia. Pitkiä päiviä. Raskaita päätöksiä. Harkittuja asioita. Erimielisyyttä. Kinaa. Luopumisen surua. Uuden opettelua. Sopeutumista. Venymistä.

Ja se on aamuinen kahvin tuoksu, peurat pellolla, maistuva lounas, kodikas tupa, pehmoinen nojatuoli, naurua saunan lauteilla, riippukeinu kesäillassa, aamiainen yhdessä, porealtaassa kipristyvät varpaat, yhteinen hetki pihakeinussa, kuperkeikkoja, teepannu, uusia paikkoja, uusia kokemuksia, auringonlasku, sadepisarat ikkunassa, kiusoittelua ja naurua, tyynytaisto, halauksia, hotellin vastaanotto, pubi, pirttipöytä.

Ja se on kollegani, työparini, ystäväni, tuttavani, ihminen minunlainen, ihana seuralainen. Sitä se on meidän hallitus.





Näin kirjoitin jo kauan sitten. Teksti vaan jäi julkaisematta, kun sopivaa aikaa ei tuntunut löytyvän ja miten olisi kaiken etäyhteyksien lomassa kertonut kuinka ihanaa meillä oli ennen. Kun nyt saattoi toisensa nähdä vain ruudulta, omassa kodissa, yksin. Yhteys välillämme jää vajaaksi, kokous loppuu ja suljen koneen, jään yksin. Mutta minä en luovuta, tämä ei minua voita! Siksi istun nyt idyllisessä huoneessa, jossa sänkyni edessä on taulussa pieni vanha tupa. Huone on remontoitu vanhaa kunnioittaen, koko kartano on ollut mannaa sielulleni. Olen kävellyt ja ihastellut. Ja olen nähnyt teidät.

 

 

Eilen meillä oli Heimojuhlat ja tänään edessä on vielä hallituksen kokous ennen kotimatkaa. Viikonloppu on ollut raskas ja se on ollut antoisa, se on kiitänyt ohi ja jo nyt suren, kun joudun lähtemään. Haluaisin olla, kylpeä tässä tunteessa. Oikeastaan minun pitäisi nukkua, aamiaiseen on vielä tunti aikaa, mutta minä istun ja kirjoitan, kuuntelen rakasta musiikkiani ja nautin siitä, että saan kokemusteni listaan lisätä jälleen yhden, kaksi, kolmekymmentä uutta asiaa, sillä … se on historiaa haviseva rakennus, omenapuutarha, tuoksuva kukkavaja, lehmä.

Heli <3 (musiikista vastaa D. Garrett ja L. Einaudi)


(Kuvat: ylin lainattu Pixabaysta, alempi Helin albumista)


10 elokuuta 2021

Luonto ja luontoyhteys

Jäsenen blogikirjoitus 


Karttana meri, turvana metsä, toivona taivas ja voimana kalliot.

Olen kaupungissa kasvanut ja kaupungissa ikäni asunut. Lapsena en erityisemmin välittänyt luonnosta. En oikeastaan edes juuri pitänyt kesästä, koska silloin luonto heräsi ja kaikenmoiset hyönteiset, ötökät, öttiäiset ja niveljalkaiset heräsivät talviuniltaan ja kömpivät esiin piiloistaan minua piinaamaan. Kesämökille menemistä saatoin jopa suorastaan pelätä, jos tiedossa olisi hyttyskesä tai nukkumapaikka, joka ei ollut varmasti bug-free. Oli mahdotonta nukkua samassa tilassa, jossa pörisi jokin pikkuinen elukka. Joten kyllä, mielestäni Dalai Lama on täysin oikeassa siinä, että pienelläkin itikalla voi olla iso vaikutusvalta.

Tänä päivänä ymmärrän öttiäisten merkityksen ekosysteemin kannalta ja osaan niitä sinänsä arvostaa. Luonnolla ylipäätään on minulle nykyisin erityinen merkitys.

Ennen kaikkea luonto on meidän kaikkien syntymäkoti. Paikka, josta kaikki elolliset oliot ovat saaneet alkunsa. Siten se on myös välttämätön elinehto, jota ilman emme selviydy. Luonto ei tarvitse ihmistä selviytyäkseen, mutta ihminen kyllä tarvitsee luontoa. Minulle luonto on myös henkinen latautumispaikka, josta ammentaa voimaa silloin, kun olo on uupunut tai levoton tai mieli kaipaa muuten vain virkistystä. Hakeudun erilaisiin luontopaikkoihin mielialan ja tunnelman mukaan. Joskus suuntaan vetten ja vesistöjen äärelle, kun haluan ajatella rauhassa tai kaipaan inspiraatiota. Joskus metsä on turvallisin lohtu. Joskus katseeni kohoaa ylöspäin kohti taivaita ja joskus tarvitsen kallioiden suomaa lujuutta jalkojeni alle.

Meri




Meri on kaikista luontoympäristöistä ensisijainen voimanlähteeni. Sen äärelle hakeudun silloin, kun olen tärkeiden kysymysten äärellä tai kenties silloin, kun on mietittävä tulevia elämänvalintoja. Meri symboloi seikkailua ja tuntemattoman kutsua. Kauniina kesäpäivänä meri kimaltelee kauniisti, on tyyni ja tasainen eikä näytä lainkaan pelottavalta. Mutta myrskyisällä syyssäällä meri kuohuu ja velloo, tuuli ujeltaa vinkuvalla äänellään, aallot tyrskyävät ja vaahtopäät nousevat korkeina ilmaan. Silloin meri on uhkaava ja tarkoittaa vaaraa. Merellä on siis kahdet kasvot.

Myös ihailemalleni kirjailijalle Tove Janssonille meri oli merkityksellinen. Kirjassa Muumipappa ja meri (2018) Muumipappa tuntee itsensä tarkoituksettomaksi. Pappa haluaa suojella perhettään vaaroilta ja vie siksi perheensä turvaan pienelle majakkasaarelle keskelle avomerta. Kärpäsenlialle, sanoo Pikku Myy. Papan valinta on paradoksaalinen, koska saari on yksinkertainen ja karu eikä millään tavalla vaaraton paikka. En voi olla ajattelematta, että ehkä Muumipapan syvin motiivi onkin vain päästä seikkailun syövereihin, jotta hän voi tuntea olevansa elossa.

Ennen kaikkea, meren tärkein anti on kuitenkin nöyryyden oppiminen. Meri kun on valtavan suuri ja arvaamaton ja ihminen hyvin pieni. Tove Janssonin (Yle Areena, 2018) sanoja lainaten: ”Jos mikään opettaa ihmistä nöyräksi, niin elämä meren ympäröimänä.”

Metsä




Metsään menen silloin, kun kaipaan rauhoittumista, juurtumista maahan ja paluuta konkretiaan. Vankka maaperä ja siitä korkealle kurottuvat puut merkitsevätkin minulle tasaista turvallisuutta ja kouriintuntuvaa tätä hetkeä – tyytymistä siihen, mitä nyt jo on. Maaemon ajatellaan perinteisessä mielessä symboloivan hedelmällisyyttä ja syntymää, mutta itselleni tärkeämpää on nimenomaan maan juurevuus ja tasaisuus. Maa on sitä mitä se on eikä yhtään sen enempää. Mielestäni se on hyvin rauhoittavaa. Ihminen voi myös ottaa puista esimerkkiä. Pysyä vankkana kuin tammi, mutta taipuisana kuin paju. Siinäpä vasta tavoitetta yhdelle ihmiselämälle.

Taivas




Taivas luontopaikkana on vaikeasti tavoitettava, eikä sinne voikaan noin vain kävellä tai kulkea omin voimin. Siellä se silti on. Ehkä taivasta voi myös ajatella ilmana. Taivas on tuolla kaukana ylhäällä, mutta ilma ympäröi meitä joka hetki ihan täällä maankamaralla. Hengitämme ilman sisältämää happea ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen henkäykseen. Siten ilma on meille yhtä tärkeää kuin auringonvalo kasveille. Symbolisessa mielessä ilma ja taivas edustavat henkeä, henkevyyttä ja toivoa. Elokuvissa epätoivoiset ihmiset lankeavat polvilleen ja kohottavat katseensa taivaisiin. Ehkäpä juuri siksi ilmaan ei voikaan konkreettisesti mennä. Ilma on näkymättömän voittoa näkyvästä, materian tuolla puolen.

Kalliot




Viimeisenä kalliot. Karuudestaan ja kovuudestaan huolimatta kallioilla on oma sanansa sanottavana. Kallioilta voi nimittäin oppia lujuutta. Kalliot pysyvät päättäväisesti paikoillaan silloinkin, kun muu maailma myrskyää. Ja jos jokin, niin lujuus, on tärkeää silloin, kun ihmistä koetellaan. Maaret Kallion viisaita sanoja lukeneet/kuunnelleet jo tietävätkin, ettei lempeys yksinään riitä, vaan lempeys ja lujuus tarvitsevat toisiaan kukoistaakseen.


Milja Jokinen


Kuvat:

Meri Dimitris Vetsikas / Pixapay

Metsä Lukasz Szmigiel / Unsplash

Ilma Pexels / Pixapay

Kalliot Dyaa Eldin Moustafa / Unsplash


Lähteet:

Jansson, T. (2018). Muumipappa ja meri (suom. Laila Järvinen). Helsinki: WSOY.

Yle Areena (1.3.2018). Elävä arkisto: Tove ja meri.








08 elokuuta 2021

Kirjoitathan taas!

Lapsena ja vielä sittenkin, vuosikymmenien ajan, olin hyvin ahkera kirjoittamaan kirjeitä. Oi miten hauskaa se kirjoittaminen ja kirjeiden saaminen olikaan.  Myös tärkeää, opettavaista ja jännittävääkin.

Minulla oli kirjeenvaihtokavereita aina Portugalia myöden:)  Ensimmäisen kosintanikin sain kirjeen välityksellä, ollessani 14 v, ja tuo kosija oli 15 v. Oi joi. - Niin, kirjoitin tädeille, serkuille, kavereille ja sitten heille jotka bongattiin jostakin nuorten lehdestä osaltolta 'etsitään kirjekaveria'.

Kun oli itse kirjoittanut kirjeen sitä jäi sitten odottamaan että saa vastauksen. Joskus vastaus saattoi viipyä ja riemu olikin sitä suurempi, kun kirje viimein tuli. Kirjekuoressa saattoi olla jotakin muutakin kivaa mukana, kuten kiiltokuva, tarra tai vaikka kirjoittajan valokuva.

Kirjeissä käsiteltiin monenlaisia elämän asioita. Kirjeessä saattoi avautua eri tavalla kuin missään muualla. Ja oli joku joka luki kirjeen eli kuunteli.

Nythän kirjeitä kirjoitetaan paljon vähemmän. Tekstarit ja sähköpostit, facebook ja muut ovat tulleet tilalle. Niin ja blogit! Blogipostaus tosin suunnataan tavallisesti isommalle joukolle ihmisiä. Kuten ennenvanhaan esim joulukirje, joka meni sukulaisille, ystäville jne. kerralla sama.
 


Kuten kirjeeseen kyllä blogiinkin voi kirjoittaa ilot ja surut, onnistumiset, haaveet tai mitä vain melkein. Ehkä ei liian henkilökohtaista sentään? No jotkut blogit ovat lähtökohtaisestikin hyvin henkilökohtaisia.


Meidän Rohkeastiherkkä -blogissa on ollut monenlaisia kirjoituksia, henkilökohtaisista yleisiin, ja jokainen valitsee näkökulmansa, niin, kunhan se on erityisherkän näkökulma tai muuten ikkuna erityisherkkyyteen, herkkisblogi kun ollaan. Näkökulma on hyvä olla myös myönteinen, selviytymistä korostava. Ja näinhän se on ollutkin, meidän tähänastisessa yli 200 blogipostauksessamme.

Kirjoitathan sinäkin, hyvä jäsenemme taas, tai jos kirjoitat ensimmäistä kertaa niin otamme sitä suuremmalla ilolla vastaan tekstisi.

Laita postia os Rohkeastiherkka@erityisherkat.fi

tai oheisella etusivun lomakkeella.  Kysyä saa, me blogin ylläpitäjät kyllä vastaamme postiisi.



Iloa loppukesän päiviin!


Terveisin

Merja Korpisaari

blogitiimistä

 


31 heinäkuuta 2021

Heimojuhlajännitystä

Heimojuhlat lähestyvät. Jännitys siitä miten asiat sujuvat, ja päästäänkö loppuviimeksi tapaamaan ihan livenä, on suuri meillä kaikilla järjestäjillä ja ihan varmasti myös juhliin ilmoittautuneilla jäsenillä ja esiintyjillä/ohjelman tuottajilla.

Juhlissa on ollut monenlaista suunniteltavaa ja pohdittavaa, ihan paikasta ja tloista alkaen, ohjelmaan, esiintyjiin, ruokailuihin ja majoituksiin, ilmoitteluun ja muuhun tiedotukseen, laskutukseen ja muuhun, jo useita kuukausia.

Nyt aikaa menee, kun seuraamme epidemian tilannetta, ja teemme uusia suunnitelmia ja varasuunnitelmia. Aikaa juhliin on nyt enää viikko, huh!

No, etätoteutus on ollut rinnakkaisena koko ajan. HSP Voimaryhmät -hankeseminaari onkin kaikille avoin, ja sen voi kuunnella etänäkin, sehän striimataan /videoidaan kuten osa ohjelmasta alunperinkin.

Ihmiset onneksi yleensä ovat myös jo tottuneet etätoteutuksiin, joten siinä ei olisi enää isompaa probleemaa osallistujan näkökulmasta. Niin ainakin toivomme.

Kuitenkin se toistemme livenäkeminen jos jää pois, se tuntuu kipeältä. Tätä on nimittäin odotettu ilolla. Ilo on se sana, mikä ainakin minun mielikuvissani juhlista on ollut. --No, ollaanhan me totuttu myös epävarmuuteen ja peruutuksiin, ollaan toki.. Eikös sekin mene jo rutiinilla? -Ei sentään rutiinilla kai, mutta herkkis on sopeutuvainen. Onko?

 

Elämä vielä jatkuu, täst’ edeskin. Heimojuhlia niin etä- kuin läsnätoteutuksena varmasti vielä tulee. Kohtaamisia pienempiä ja isompia niinikään.

-Olen muuten tavannut kesällä herkkistuttuja jotka tapaamiset ovat olleet minulle itselleni merkittäviä, ja kuuleman mukaan muillekin osallistujille:) Ovat olleet (minulle ainakin) myös askelia normaalimpaan elämään, pois ruudun ääreltä ulkomaailmaan. Nämä muutaman hengen tapaamiset ovat olleet kesää ja iloa, kuten muutkin yhdessäolon hetket muiden, monenlaisten ihmisten kanssa, palstalla, uimarannalla, puistonpenkeillä.  

Ehkä odottamani Heimojuhlat nimenomaan juuri livenä eivät olekaan minulle enää ihan niin tuikitärkeät, vaan etätoteutuskin, sekin tuntuu aika mukavalta. Nimittäinkin kun nyt on priorisoitava: terveys, niin oma kuin muiden, yhtenäinen sääntöjen noudattaminen ja hyvä omatunto ovat prioriteeteissäni tosi tärkeät.

Nyt kun mietin, niin viime talven ja kevään etätapaamisetkin ovat olleet aivan aivan ikimuistoisia. Kyllä niitä vielä luodaan lisää yhä edelleen, kun nyt taito ja välineet on olemassa:)
Syksyä kohti mennään rauhallisin mielin. Kun parhaansa tekee, se aina riittää. ’Ei enkelikään pysty parempaan.’

Mutta eksyin aiheesta. Heimojuhlat ovat tulossa, ilmoittautumiset vastaanotettu, kaikki on valmiina.. nyt juuri miten asiat toteutuvat riippuu lähinnä pahasta pikku viruksesta ja viisaiden ihmisten päätöksistä meidän kaikkien suojelemiseksi.


Jännittää mutta tehään parhaamme. Juhliin ilmoittautunut jäsen, olethan ymmärtäväinen myös!


Merja Korpisaari
Heimojuhlatiimin jäsen

 

HSP Suomi ry:n nettisivuille

Voimaryhmät

 PS 7.8.2021: Heimojuhlat toteutuivat niin lähi- kuin etämuodossakin!



15 kesäkuuta 2021

Parhainta kesää!

Palkitsimme kirjoittajia
                                                                             
Blogissa palkittiin blogin 202. kirjoittaja (200. ja 201. olivat sattumalta yhdistyksen hallituksen jäseniä, siksi palkitsimme seuraavan, 202. nnen:), 15 euron lahjakortilla. Hän oli nimim. Elmeri, aktiivinen kirjoittajamme. 

Arvoimme ja kiitos toimiston väelle arvonnan toteuttamisesta!- myös kaikkien tänä vuonna tähän mennessä kirjoittaneiden kesken palkinnon, 20 euron lahjakortin. Tämän palkinnon voitti Milja Jokinen.  

Onnea ja kirjoitusintoa yhä edelleen teille nimim. Elmeri ja Milja ja tätä myös kaikille muille kirjoittajille! 


Kesätapaaminen

Jotka vain pääsette tänne Suomen syrjäisille rannikkoseuduille, Helsinkiin, niin tulkaahan mukaan blogikirjoittajien tapaamiseen elokuussa; katso tarkemmat tiedot (sähköpostiin tulleesta) jäsenkirjeestä (kesäkuu/2021).


Niin ja muistakaa myös Heimojuhlat elokuussa, Tampereella! Jäsenkirjeessä ja erillisessä Heimojuhlaviestissä tarkempia tietoja.




Sitä ennen parhainta kesää, mekin (blogissa) lomailemme elokuun alkuun saakka.



Perille


Lokki yritti lentää vastatuuleen.

 Pysyi paikallaan, niin kova oli puuska. 



Teki sitten täyskäännöksen ja lähti tuulen mukaan...


- Tekisinkö minäkin niin? Vaikka vain tänään?

Tuulen myötä, myötätuulessa, itään tahi länteen.

Perille asti. Missä se sitten onkaan.



Mietelmä: Merja K.

---

Parhain terveisin Merjat

rohkeastiherkka@erityisherkat.fi

https://www.erityisherkat.fi/

 

12 kesäkuuta 2021

Erityisherkkä äiti lomailee

Jäsenen blogikirjoitus 


Tuleva kesäloma aiheuttaa ristiriitaisia tunnelmia. Toisaalta on ihanaa kun koulu ja päiväkoti on tauolla ja saa olla intensiivisesti lasten kanssa, mökkeillä, matkustella ja päästää hiukan irti arjen rutiineista. Mutta samaan aikaan jo pelkkä loman suunnitteleminen ja aikatauluttaminen saa pulssin nousemaan ja epävarmuuden iskemään: kuinka jaksan tämän kaiken, jääkö minulle aikaa lepoon ja palautumiseen?

Mökillä lähtö pakkaamisineen on joka kerta yhtä uuvuttavaa. Siinä vaiheessa kun auto starttaa kotipihasta olisin jo valmis muutaman päivän täysihoitolomalle yksin jossain uima-altaan reunalla!

Onneksi olen oppinut tunnistamaan mikä palvelee omaa hyvinvointiani. Jos en saa pidettyä itsestäni huolta ja omia kierroksia jossain määrin kohtuullisina, joutuu siitä kärsimään perhe ja ehkä sukulaisetkin! Ja vaikka tunnen syyllisyyttä ja huonommuutta etten jaksa ”niin kuin muut”, on parempi hyväksyä asia ja huomioida se suunnitelmissa.

Tässä tapoja toimia, jotka ovat auttaneet minua ja perhettämme:
1. Pakattuani omia ja lasten matkatavaroita muutaman vuorokauden (valmistautuen Suomen vaihtuviin sää olosuhteisiin ja tehden sen erityisherkän huolellisuudella), olen lähettänyt muun perheen matkaan ilman minua ja tullut junalla perässä seuraavana päivänä. Selvitettyäni kumppanini kanssa mitä kaikkea (myös metatyötä) matkalle lähteminen vaatii, hän on suonut minulle ilomielin tämmöisen miniloman.

2. Perillä ollessa en osallistu kaikkeen. Joskus jään majapaikkaan lepäämään, kun muu perhe käy tutustumassa ympäristöön. Tämä ei ole aina helppoa, koska elämyshakuisena haluaisin olla mukana ja lapsetkin haluaisivat äidin mukaan.

3. Lomalla ollessamme pidämme suunnitelmat kohtuullisena. Joka paikkaan ei todellakaan tarvitse mennä. Lapsetkin nauttivat kun aikatauluissa on väljyyttä ja voi olla tekemättä mitään erityistä.

4. Myös kesällä voi käyttää lapsenhoitajaa.

5. Kun lapset ovat yökylässä mummolassa, me vanhemmat olemme vuokranneet Airbnb-asunnon, sen sijaan että asuisimme itsekin siellä mummolassa.

6. Lomillakaan emme tee kaikkia asioita koko perhe yhdessä, vaan välillä toinen vanhempi ottaa lapset vastuulleen.

Jokaisen perheen tarpeet ja mahdollisuudet ovat erilaiset. Toivon että me erityisherkät äidit uskallamme keksiä keinot, joilla loma tuntuu aidosti oman näköiseltä ja virkistävältä. Näin saamme kerättyä voimia ja jaksamme olla herkkiä ja vastaanottavia vanhempia kun arki alkaa.

Eeva-Kaisa Rönkä



Tämä on kirjoitussarjani kolmas kirjoitus, edelliset olivat:
Omaa aikaa erityisherkälle äidille
Erityisherkkä äiti ja lapsen tunteisiin reagoiminen

(Kuva: Pixabay)


10 kesäkuuta 2021

Kolmas työura oppilaitoksessa ja sen jälkeen kohti omannäköistä elämää, jossa läsnä valo, vapaus ja vimmaisuus


Jäsenen blogikirjoitus:


Onni potkaisi parin kuukauden työttömyysjakson jälkeen (ikää oli jo kertynyt siinä vaiheessa 56 vuotta), kun pääsin erääseen ammatilliseen oppilaitokseen ensin äitiyslomasijaiseksi ja sitten määräaikaiseksi, myöhemmin jopa vakinaiseksi työntekijäksi. Oppilaitoselämää kertyi yhteensä kahdeksan vuotta ja olen siitä ajanjaksosta ikionnellinen. Pääsin pitkäaikaiseen tavoitteeseeni, opettajaksi ammatilliseen oppilaitokseen. Silta ajalta olen säästänyt muiston erään noin puolen vuoden valmennusprosessin lopusta vuodelta 2012, jossa minulle muiden antama palaute ”selkäpaperille” kuului näin; syvällinen, ajatteleva, symppis, rauhallinen, olet todella älykäs ja tuot aina mielenkiintoisia pointteja, mukava tapaus, analysoiva, idearikas, oikeudenmukainen, ammattitaitoisen pirteä, oli hauska tutustua, mukava, ihastuttava ihminen. Edellinen on hämmentävää luettavaa, kun itse muistan ja muistelen enemmänkin, miten olisin parempi ja pystyvämpi ihminen mm. ihmissuhteissani ja kaikessa mitä teen ja miten olen sekä miten elän elämääni. Ympäristöstä saamani palaute on aika usein elämäni varrella ollut vähintäänkin harmaan sävyistä, jopa ”murhaavaa”. Esimerkkinä vaikka tunneterroristi, uhriutuja, perskärpänen (riippuvainen), kompleksinen, pitäisi olla pätevämpi, ressukka, väritön, vapaamatkustaja. Uskokoon ken tahtoo, kyse on samasta ihmisestä, minun tarinastani, elämästäni...


Oma arvioni itsestäni on mm. tyypillisesti provosoituminen, valikoituminen syntipukiksi, tuen hakeminen luotettavalta kollegalta tai ammattiauttajalta – toki myös vuorostaan tarjoan mielelläni apua tarvitsevalle. Olen ekstrovertti, elämyshakuinen, erityisherkkä ja auttajapersoona (enneagrammi persoonallisyystyylinä 2 = auttaja), jonka tässä ajassa on haastavaa elää sekä itsensä että muiden, etenkin autoritääristen henkilöiden, kanssa. Lena Andersson ilmaisee kirjassaan Enpä usko osuvasti, että ”vain niitä nöyryytetään, jotka suostuvat siihen”.


Nyt vanhuuseläkkeellä on vihdoin mahdollisuus elää ns. omannäköistä elämää. Päivät ja viikot soljuvat pääosin leppoisissa tunnelmissa. Kalenterissa on sopivin määrin ihka omaa aikaa sekä mm. lapsenlasten hoitoa ja vapaaehtoistoimintaa eri rooleissa kahdessa eri yhdistyksessä. Edelleen on tuttua, miten oma tapa suhtautua asioihin haastaa tasapainon nähdä VALO/valoisuus ympärillä ja itsessä, säilyttää VAPAUS (hengittää vapaasti) hyväksyä kaikki tunteet ja tehdä (itselle) sopivia ja viisaita valintoja. Tunnistan ja tunnustan nyt, että tarvitsen vielä yhden voimaannuttavan elementin, jotta pystyn toimimaan tarvittaessa ja kykenen korjaamaan asiaintilaa erityisen haastavissa tilanteissa, se on energisoiva ja aktivoiva VIMMAISUUS.


Otteita kirjasta Minun tarinani (Michelle Obama, 2021, Otava)
- ”oman äänen käyttö on voimaannuttavaa”
- ”sinun tarinasi on vahvin osa sinua – hankaluudet, epäonnistumiset, onnistumiset ja kaikki siltä väliltä. Muista aina pysyä avoimena uusille kokemuksille äläkä koskaan anna epäilijöiden kampittaa sinua”
- ”kaikki meistä kantaa mukanaan näkymätöntä historiaa, ja sen vuoksi on syytä olla suvaitsevainen”
- ”jos ihminen ei korota ääntään eikä itse määrittele itseään, muut tekevät sen ylimalkaisesti hänen puolestaan”
- menestyksekkäimmät tuntemani ihmiset ovat oppineet kestämään kritiikkiä, nojaamaan ihmisiin, jotka uskovat heihin, ja ponnistelemaan kohti tavoitteitaan”
- ”kasvaminen on pitämistä kiinni ajatuksesta, että kasvumme on vielä kesken”.


Jotta näistä tarinoista ja esimerkeistä jäisi jotain mukavaa päätteeksi mieleen, viittaan ikivanhaan viisauteen eli otteisiin kirjasta Tyhmyyden ylistys, joka on kirjoitettu 1600 luvulla. Kirjassa kertojaminä on itse ”Tyhmyys”: Olin lahjoittanut, valitettavasti en ollut merkinnyt mihinkään minä vuonna (arvio joskus 1990-luvulla), rakkaalle isälleni kyseisen kirjan saatesanoilla ”Ehkä tämä oli tyhmää ostaa, mutta se oli kaupan ainoa kirja, joka tuntui järkevältä ostaa”:
 
- s. 100 ”Petetyksi joutuminen on onnettomuus; mutta eikö kaikkein onnettominta ole juuri se, ettei ikinä joudu petetyksi. Sillä onhan mieletöntä ajatella, että inhimillinen onni rakentuisi tosiasioiden ja vain niiden varaan. Mehän saamme kiittää kaikesta mielipiteitä, käsityksiä. Ihmisen elämänpiiri on näet niin hämärä ja ristiriitainen, että kiistattomien totuuksien löytäminen on mahdotonta.”

-s. 151 ”Viisaus lietsoo pelkurimaisuutta; ja niinpä havaitsemme, että viisaat elelevät köyhyyden, nälän ja lian keskellä, halveksittuina, maineettomina ja vihattuina. Tyhmyrit sen sijaan kieriskelevät rahoissa, istuvat valtiolaivan peräsimessä, sanalla sanoen menestyvät ja paisuvat joka tavalla.”

- s.178 ”Mikäli olen lörpötellyt liian julkeasti tai monisanaisesti, pyydän teitä muistamaan, että olen TYHMYYS ja lisäksi nainen. Mutta muistakaa toki samalla kreikkalaista sananpartta, jonka mukaan ”typeräkin mies voi usein puhua viisaasti”; ette kai todella halua evätä siltä käyttökelpoisuutta naistenkaan suhteen.


Lukuisista blogikirjoituksistani (joita on jo kertynyt tänne Rohkeasti herkkä -blogiin yhteensä lähes 30) voinee todeta, että kirjoittajana olen ollut joidenkin kognitiivisten harhojen vallassa (niin kuin me kaikki lopulta) ja siten voit lukijana jättää ne omaan arvoonsa. Sinulla on vapaus valita. Iloitse siitä!

Merja Leppänen






 

 



06 kesäkuuta 2021

Tärkeän ihmissuhteen särkyminen ja siitä toipuminen

Jäsenen blogikirjoitus:

Olipa kerran kaksi naista, jotka ystävystyivät harrastuksen seurauksena. Mukaan tulivat jossain vaiheessa myös puolisot ja lukuisat yhteiset vaellusreissut sekä kotimaassa että ulkomailla. Naisten ystävyys ja samalla nelikon ystävyys päättyi yli 20 vuoden kuluttua. Se päättyi ilmeisesti kummankin naisen elämän murrostilanteeseen, jossa ei enää ollut tilaa kyseiselle ystävyydelle. Itse olin eläköitymässä ja hain elämälle uutta suuntaa. Entinen ystäväni oli jo eläkkeellä ja toteuttamassa kirjailijan identiteettiä. Ero hänestä on ottanut koville eikä mene päivääkään, etten ajattelisi häntä tai ihmettelisi miten meidän näin kävi. Oppirahat ovat kovat. Epätasapuolisessa suhteessa oleminen taitaa olla se minun juttuni. Nähdäkseni suhteessa naisystävääni ja hänen mieheensä harrastimme ns. draamakolmion väistelyä. Kolmiossa on draaman käynnistäjä, ylläpitäjä ja uhri. Kysymys kuuluu missä oli oma roolini? Naisystäväni sanoman mukaan uhriudun helposti ja kuulemma hänen miehensäkin oli samaa mieltä, joten siitä sain kuulla aina säännöllisin väliajoin vuosien ja vuosikymmenten saatossa. Itse haluaisin nähdä, että ei missään noista kolmesta roolista, sillä haasteenani on säilyttää sisäinen tasapaino seurassa kuin seurassa joutumatta tai menemättä joko ala- tai ylästatukseen. Mieheni oli näistä kuvioista usein ulkona, sillä hänen käytöksensä koettiin kriittisenä sekä piiloaggressiivisena (ja oli ilmeisesti tartuttanut saman asenteen minuun) ja siksi lopetimmekin yhteiset pidempiaikaiset reissut kokonaan noin pari vuotta ennen lopullista välirikkoa. Tutut teemat taitavat toistua on sitten kyse pitkäkestoisen avioliiton tai ystävyyssuhteen päättymisestä.

Ote viestistäni ystävälleni kesällä 2014:
Vaikea aloittaa purkaa tätä omaa tajunnan virtaa mitä koskettava viestisi
herätti jo eilen illalla puhelimessa, puhelun jälkeen mutta etenkin nyt aamulla
tätä viestiäsi lukiessa. Enemmän kuin anteeksipyynnön paikka on pikemminkin kiitos "herätyksestä", sillä keskustelimme uudemman kerran x:n kanssa tuosta matkasta ja sen tapahtumista.

Mutta ensin tuosta meidän suhteestamme. Olemme puhuneet siitä ennenkin, etenkin tanskanmaalla, ja hyvä niin. Tavoitan jotenkin sellaisen ajatuksen itsestäni, jota kyllä mielestäni sanoin puhelimessakin, eli olen viime vuosina yrittänyt selvittää asioitani, ovat ne sitten työ- tai parisuhde- tai muita murheita, omin avuin, retriitein, meditaation yms. avulla.

Olen enemmän kuin kiitollinen siitä, kuinka paljon olen saanut sinulta apua ja heijastepintaa vuosien saatossa, joka on auttanut useiden karikkojen yli, niin vaikeimpien vuosien aikana koin, että pikkuhiljaa "peiliin katsomista" ja "turpaan tuli" (työelämässä lähinnä) niin paljon, että oli pakko muuttaa
strategiaa eli kääntyä enemmän sisäänpäin ja löytää voimavaroja itsestä, ja onneksi on löytynytkin. Samaan aikaan, en tiedä, varmaan sinullakin oli omat haasteesi ja suuntauduit muihin suuntiin. Siis näin koin. Mielestäni mikään ei estä meitä kehittymistä ja kehittämästä suhdettamme ja sitähän me kumpikin haluamme.

Tuo toinen neljän dynamiikka ja siihen pelisääntöjä on hyvä asia. Uskon, että siitäkin voimme yhdessä puhua ja saada uusia parempia kokemuksia tapaamisten muodossa. Olemme erinomaista ihmissuhteiden tutkimusmaastoa, mutta ennen kaikkea tärkeitä ihmisinä toinen toisillemme.

Palataan näihin asioihin kasvokkain. Sitä ennen oikein ihania kesäpäiviä.

Ps. käytännön periaatteet, jotka edistävät ja vahvistavat ystävyyssuhteita:
- ymmärtäväisyys ja kärsivällisyys (hillitsee suuttumusta ja helpottaa sivuuttamaan/käsittelemään asia)
- huomaavaisuus ja tarkkanäköisyys
- rakkaus
- yhteiset pelisäännöt.

Ote viestistä kesällä 2018:
Luin kirjeesi ja se vahvisti edelleen - kuten alla enkelirunossa - koen ja olen kokenut jo jostain syystä melko pitkään, ettei sanat riitä. Koen että oikeastaan mikään ei riitä – hiljaisuus eikä puhe ja riitelemään en ryhdy. Siksi ehdotin tuota aikalisää.

Käsi enkelin kädessä vierekkäin
elon pitkät taipaleet kuljimme näin.
Sanat eivät muistoihin riitä.
Hilja Haahti

Viimeksi sovimme ennen tapaamista, että käsittelemme vielä yhdessä kasvokkain välillämme hiertäviä asioita (mitä piiloasioita meidän suhteessamme on). Kun sitten lounaat saatiin eteemme, otit asian esille kysymällä minulta ja pyysit esimerkkejä mm. siitä milloin et ole kuullut minua... Eipä se auttanut. Halusit lisää tietää asioista, jotka hiertävät meidän välejämme ja silloin ehdotin, että voimmeko ottaa aikalisän. Sitten tuli se tuttu juttu, eli ”minä teen työt/otan asiat esiin ja sinä vain tulen perässä/uhriudut”. Missä välissä tässä sinä kerroit omat aatoksesi? Se jäi jotenkin epäselväksi.

Erotessamme sainkin sitten mielestäni vastaukset missä sinun näkökulmastasi mennään aikalisän ja ilmeisesti myös ystävyytemme suhteen:
- ”olen ollut pitkämielinen kanssani, mutta en enää jaksa tätä
- ”hyvä on, jos sinä otat vastuun siitä”
- ”se oli sitten siinä
- ”voit edelleen katsoa peiliin”
- ”olen todella pahoillani tästä”.

Puhelinkeskustelujen, viimeisen tapaamisen ja kirjeittesi johdosta olen tullut johtopäätökseen, ettei tässä ole muuta ratkaisua kuin päästää suhteestamme irti niin kipeältä kuin se tuntuukin.

Muistoista kiitollisena kaikkea hyvää elämääsi toivottaen

Ote viimeisestä viestistäni entiselle ystävälleni keväällä 2019:
Pyrin tällä viimeisellä lähestymisellä avaamaan sinulle muutamia itselleni ajankohtaisia ja olennaisia asioita, joiden kanssa elän tällä hetkellä ja jotka toivottavasti avaavat sinullekin syitä miksi on käynyt niin kuin on käynyt.

Tässä muutamia pointteja, jotka ovat ainakin osin entuudestaan tuttuja sinullekin:
- kiintymissuhdemallini on ollut takertuva, jossa haluan päästä mahdollisimman lähelle toista ihmistä, mutta toinen ei halua tulla niin lähelle kuin itse toivon. Jotta kehityn ja pääsen turvalliseen kiintymistapaan vaatii se itsetutkiskelua ja aikaa sekä muita keinoja; mm. lempeää kärsivällisyyttä sekä hankkia parempia kokemuksia eli pitkäkestoisia, luotettavia ja turvallisia ihmissuhteita, surun kanssa läpi elämän elämistä, todellisen itsen löytämistä mm. unien avulla, jotka kertovat sisäisestä tiedostamattomasta mielensisällöstä ja vaistomaisen pelkoreaktion ylittämistä/huomiotta jättämistä, mm. annan toiselle liikkumatilaa ja luotan että palaa sekä tietoisuustaitojen vahvistamista mm. hyväksyvällä läsnäololla
- läheisyyden peloista erityisen ominaista minulle ovat suuttumuksen ja aggressiivisten impulssien pelko, jotka vaativat tiedostamattoman tutkimista edelleen eli lapsuus-, kiusaamis- ja vuorovaikutussuhdekokemukset – mitä itsessä herää ja mitä olen mahdollisesti toisessa herätellyt tai piilotajuiset tunteenpurkaukset esim. äärimmäisen luotettavasta äkkiarvaamatta pettäjä tai lapsuuden toistuvat takaa-ajounet; tarve saada oma tukahdutettu aggressio nähdyksi. Pitää vähintään prosessoida mielessään, sillä kiukun ilmaiseminen on edelleen vaikeaa. Tulee vahvistaa omaa minää sisäisen työskentelyn ja esim. vertaistuen avulla sekä ottaa aggression ilmaisu rakentavaan käyttöön
- tunne- ja aistiherkkänä lisäksi on pelko, että häiritsevät (pikku)seikat pilaavat suhteen
- kun pidän jostain ihmisestä voin paljastaa mm. pelkoni ja herkkyyteni
- kun toinen kunnioittaa tarpeitani silloin muista ei tarvitse välittää.

Olenkin vasta äskettäin tutkistelujen ja testien tuloksena (Elaine Aron, Higly Sensitive Person) löytänyt itsestäni ulottuvuuden, joka selittää paljolti omaa olemistani ja haasteitani useimmissa ihmissuhteissa eli temperamenttipiirteenä erityisherkkyys, ominaisuus, jolla reagoin eri asioihin. Tarvitsen lisää tietoa piirteistäni – elämyshakuinen erityisherkkä. Minun tulee tarkastella elämääni uudessa valossa – herkkyyden kannalta ja toipua vaikeista tapahtumista sekä hakea apua. Olenkin liittynyt HSP Suomen erityisherkät ry:hyn (nykyään HSP Suomi ry) ja toimin kyseisessä yhdistyksessä vapaaehtoisena monessa eri tehtävässä. Tarvitsen tukea tunnistaakseni parhaan mahdollisen vireystilani ja pärjätäkseni tässä maailmassa.

Tässä vielä pari puhuttelevaa tienviittaa Echart Tollelta Tyyneys puhuu:
- ”Ihmismieli erehtyy pitämään mielipiteitään ja näkökantojaan totuuksina halutessaan tietää, ymmärtää ja kontrolloida. Se toteaa: näin on. Sinun täytyy olla ajatusta mahtavampi ymmärtääksesi, että miten tahansa tulkitsetkin elämääsi tai jonkun muun elämää tai käyttäytymistä, mitä tahansa tilannetta, on kyse vain näkökannasta, yhdestä mahdollisesta perspektiivistä monien muiden joukossa. Ajatusten kimpusta, ei mistään muusta. Todellisuus on kuitenkin yksi yhtenäinen kokonaisuuus, jossa kaikki asiat kietoutuvat toisiinsa, jossa mitään ei ole olemassa itsessään ja itsestään. Ajattelu pilkkoo todellisuuden – leikkaa sen käsitepaloiksi ja -siivuiksi”.
- ”Todellinen ymmärrys työskentelee hiljaisesti. Luovuus ja ongelmien ratkaisut löytyvät tyyneydestä”.


Mitä olen tähän mennessä oppinut etenkin haastavista suhteista


Edellä olevat kuvaukset sekä alla oleva jäsentely siitä mitä olen oppinut avartavat niitä minun osaltani. Jostain tosin olen lukenut, että ihmissuhteilla taitaa olla sellainen lainalaisuus, että ne elävät vain sen verran, ja niin kauan kuin ne antavat jotain uutta eli kasvattavat osapuolia. Kun niin ei enää ole, kannattaa suhteesta luopua ja suunnata energiat muualle, sillä maastoa riittää itsen ymmärtämisen syventämisessä sekä omassa vapaudessa ja kyvyssä rakastaa.

Vaikeiden tunteiden kohtaamisesta

”Sisäinen äiti” minussa tuntee avuttomuutta (esim. röyhkeyden tai valehtelun edessä), mutta kun omaa avuttomuuttani (sekä esim. röyhkeyttäni tai valehtelua) en ole halunnut tai osannut nähdä, saan muut tuntemaan itsensä avuttomaksi seurassani. ”Sisäinen isä” minussa tuntee vihaisuutta, jota en myöskään halua tai osaa nähdä itsessäni, niin delegoin sen muille. Oman avuttomuuden ja vihan kokeminen ja tunnistaminen sekä hyväksyminen on yksi vaikeimmista asioista tunnustaa, eli se mitä minussa on, on kaikki ”paskaa”. Motto: ”Parempi paskainen koti kuin puhdas helvetti”. Olen kuin ”prinsessatautinen”, ei minulle saa sanoa noin. Kätevää sillä paskakasassa kasvaa kurpitsa, josta saa kurpitsavaunut, joilla prinsessa voi ajaa. Tai ”en minä ole vihainen” (vaikka olenkin), estää näyttämästä omia rajoja sekä pitämään puolia avoimesti (ankaran isän edessä ei ollut mahdollista pitää puolia, itkemisestä ei rangaistu, joten sitä kanavaa käyttäen jotenkin selvinnyt). Olen siis ressukka, mutta se ei ole rikos. Muita vaikeita tunteita ovat syyllisyys, häpeä, ahdistus, pelko, kriittisyys, ylimielisyys, turvattomuus, hylkääminen, loukkaantuminen, kateus ja kilpailu. Syyllisyys koskee tekoa, jonka voin hyvittää. Häpeä on riittämättömyyden tunnetta, jota kuvaa kysymys millainen minä olen ja joka toivottavasti auttaa ”paskatehtaan” purkamisessa. Ahdistus ja pelko ovat vahvoja tunteita, jotka panevat pysähtymään ja tutkimaan (tavoite tulla niiden ystäväksi) mistä ne tulevat ja mitä ne kertovat minusta. Kriittisyys on vihaa eli vihollisasenne, jota myös silloin tällöin viljelen. Ylimielisyys tai ylpeys on perusheikkouteni, jota on ollut vaikea itsestään tiedostaa ja tunnustaa (haasteena nöyryyden löytyminen mm. enneagrammin avulla). Turvattomuuden ja hylkäämisen tunteet taitavat olla paljolti geeneissä, kun ajatellaan esimerkiksi millaista oli elää lapsena 1700-luvulla tai millaista on nyt 2000-luvulla. Kateus ja kilpailu ovat myös minussa, hyvässä ja pahassa. Vaikeiden ja negatiivisten tunteiden pidättäminen vie energisyyttä.

Lapsuus
Lapsuudessa ei voinut näyttää isälle vaikeita, negatiivisia tunteita, jolloin rakentui sisäänpäin kääntynyttä vihaa isää kohtaan ja jos sen olisi näyttänyt, olisi saanut selkäänsä. Tilanteet purkautuvat vielä aikuisenakin itkuherkkyytenä. Eli itkukanava on ollut tosi leveä ja runsaassa käytössä kun taas vihakanava lähes tukossa. Äidin rooli sisälläni lienee avuttomuus, eli kun olen avuton (kuten äitini) ja koen että en pärjää, kiellän sen olemassaolon. Näin olen kehittänyt strategian tekemällä töitä, suoriutumalla tulla näkyväksi (joillekin se on itsestään selvää eli helppoa). Minulla lienee ollut liian suuri vastus jo pienenä isästäni sekä vetäytyvä äiti (joka tarvitsi usein auttajaa) ja rooli kolmilapsisen perheen vanhimpana. Lisäksi ei ollut näppylöitä eikä isompia sairauksia, eli olen pärjännyt omillani ja sitä myöten jäänyt näkymättömäksi.

Itsensä suojeleminen toisten tunteilta
Ehkäisymenetelmänä on peli, jota pelataan ihmissuhteissa jokaisella elämän näyttämöllä eli esim. parisuhteessa ja työelämässä. Tapoja pelata on monenlaisia; manipuloida (=tunteet) eli käyttää valtaa esim. itkemällä tai vihaisuudella, lyödä ja loukata omalla kykenevyydellä toisia, puhumattomuudella ja jyräämällä. Meitä suojelevat myös defenssit (neuroottinen/”normaali”). Kyse on siitä, miten pystyy käsittelemään omaa ahdistusta; tietoinen tai alitajuinen torjunta, tunteen eristäminen siten, että poistaa muistikuvista tunnesisällön, älyllistäminen, unohtaminen, siirtäminen, kieltäminen, huumori, projektio ja regressio, jolloin muistikuva korvaantuu jollain helpommin siedettävällä mielikuvalla. Ns. normaalilla ihmisellä defenssit ovat käytössä joustavasti, kun taas neuroottisella ne ovat jäykemmät, kaavamaisemmat, jolloin ne jo haittaavat arkielämää ja tarvitaan joko koulutusta tai hoitoa. Lisäksi meitä suojelevat itseltä kielletyt tunteet (minullahan ne ovat olleet avuttomuus ja viha). Voi todeta, että kun olemisen laatu laskee, niin tekemisenkin laatu laskee. On tarpeen niin sanotusti ottaa oma happiosuutensa (0/100% -> 50/50%) ja avata tukossa olevat kanavat (viha vihana, kiukku kiukkuna jne). Tavoitteena on tulla kokonaiseksi, järkeväksi ihmiseksi, jolla voi pahimmillaan olla kovia psyykkisiä kipujakin, jotka tulee vain saada loppumaan ne läpikäymällä. Oman happiosuuden ottaminen vuorovaikutussuhteissa on myös tärkeä, ettei jää liitskatuksi seinätapetiksi vaan näkyväksi, tasavertaiseksi kumppaniksi erilaisissa vuorovaikutussuhteissa. Tunteiden kanavia on useita, joten tavoitteeni on itkukanavan kaventaminen ja muiden (esim. viha, suru, pelko, häpeä ja avuttomuus) kanavien avaaminen tai suurentaminen.

Yksipuolinen hyvä suhde itseen ja toisiin, ehdoitta rakastaminen
Tavoitteenani on rakentaa ehdoitta miinus -merkkisestä Merjasta plus -merkkinen, jolloin hyvä elämä on mahdollinen eli olla aina parhaimmillaan. Tämä vaatii itseni kohtaamista tunteen ja järjen kautta sekä toimintaa, eli suostumista omalle elämälle, ns. 3. elämälle (1.elämä = biologinen, 2.elämä = perhe-elämä). Hyvä elämä merkitsee minulle, että arvostan itseäni ja pidän kaikkia ihmisiä ehdoitta ystävinäni. Ihminen sinänsä on arvokas, teot eivät välttämättä. Ns. 3.elämä on mahdollinen vasta kun on selvittänyt suhteensa 2.elämään eli perusperheeseen; isään, äitiin, veljeen ja siskoon.

”Terapeutti” ja harrastelija
”Terapeutti” antaa liiastansa, harrastelija itsestänsä ja ryöstöviljelee eli ottaa toiselta. ”Terapeuttina” vaatii ns. 3.elämän ja mikäli tietää harrastelijana olevansa matkalla (nöyrä) sitä kohti, hyvä niin. Tarinan opetus kumppanina/kehittäjänä/työntekijänä ja myös työnohjaajana toimimiseen on se, että on välttämätöntä nähdä itsensä keskeneräisyys, jolloin nöyryys asioiden, tapahtumien ja ihmisten edessä löytyy ja säilyy. Tarvitaan sekä tietoa että ymmärrystä mihin tietoa käytetään. Käytetäänkö sitä kontrollointiin, pakottamiseen (sinun tai teidän täytyy muuttua) vai kulloinkin tarpeellisten asioiden hoitamiseen. Joskus voi olla hyvä todeta, että nyt tiedän tarpeeksi.

Lisää oppia loppuvuodesta 2020 – Mieli kaataa kehon


Eräänä iltana puoliso kävi kertomassa kesken chat-päivystykseni, että ex-ystäväni kirja on kirjapalkintoehdokkaana. Tunnistin ensin kateuden tunteen, sitten että hieno asia hänelle, mutta harmitus samalla, että nyt hän on jonkin aikaa minulle jälleen näkyvä enkä pysty meidän välisiä asioita pitämään poissa mielestäni. Iltauutisissa sitten näin kaikki kuusi ehdokasta hän siinä joukossa. Outo tilanne sinänsä minulle mutta todella hyvä saavutus häneltä.

Seuraavaksi aamuyöstä noin neljältä nousin ylös pyörimisen ja näläntunteen takia, joten söin pari hedelmää. Olo oli niin paha, että en tahtonut pysyä pystyssä; heikotti, hikoilutti ja hengitys pinnallista, liekö paniikkikohtaus, ainakin ahdistuskohtaus ja siksi piti laittaa hetkeksi kylmälle lattialle makuulle jotten pyörtyisi. Aamulla kahdeksan aikaan edelleen tunteiden myllerrystä (vihaisuus, katkeruus, suru, avuttomuus, hämmennys edelleen mm. miksi meille kävi näin, miksemme voineet enää olla ystäviä), mutta joogahengityksen ym. rauhoittumisen kautta sain jo ajatuksesta kiinni, että tämähän on mielenkiintoinen, konkreettinen erityisherkän trauma, josta on edelleen jäänteitä ja siten käsittely kesken. Aamun sanomalehdessä oli aukeama, jossa nämä kirjapalkintoehdokkaat jälleen olivat, ja kääntöpuolella uuden elokuvan ”Kirjava lintu” esittely. Otin ne talteen, sillä seuraan toki hänen kirjailijaelämäänsä ihan mielenkiinnosta. Olen mm. ostanut hänen ensimmäisen romaaninsa. En toki ole sitä vielä uskaltanut lukea. Lisäksi itselläni on ollut pitkään tekeillä todennäköisesti omakustanteinen kirja, jonka otsikko voinee olla Kirjavat puutarhat (huom! eipä sitä nyt tule, vaan ”puran sumaa” näihin blogeihin). Aamupäivällä olin vielä kyläkahvilassa odotellen pyöräni huollon valmistumista. Jäsensin kahvin ja korvapuustin äärellä näitä edellä olevia mietteitäni ylös leivoslaatikon päälle, koska muuta kirjoitusalustaa ei ollut käytettävissä. Iltapäivä ja ilta menivät vielä uupuneena mutta toisaalta vähitellen toipuen hengittelyn, rentoutumisen ja saunomisen avulla pohtien että ”kyllähän tämä tästä...”.

Otteita kirjasta Ihmisen ymmärtäminen (Kari E. Turunen, 1990, Atena)
- s. 11-13 ”Ihminen liittyy maailmaan monella tavalla, ajattelevana, toimivana, mutta myös – ja nimenomaan tuntevana. Tunteissa ilmenee miten, mikä on suhteemme asioihin ja ihmisiin. Yleisesti ajatellen inhimilliset tunteet ovat keskeinen sielun rakennusaines.
- s. 39 Ihminen kehittyy vain yhteydessä toisiin ihmisiin. Elämään kuuluu siis aivan luonnostaan kehitysahdistus. Sitä mihin olemme kiintyneet, usein huomaamattamme, on aina vaikea jättää. Lopulta joudumme kuitenkin jättämään elämässä kaiken. Kuolema on viimeinen suuri eroaminen ja luopuminen.”
- s. 150- 153 ”Ymmärtäessäni toista minun tulee saada suhde myös asioihin itsessäni; se siis samalla edellyttää prosesseja minussa. Näin usein silloinkin, kun olen ammattiauttaja. Toinen ihminen kehittyy, jos itse kehityn. Ymmärtämisellä näyttäisi olevan myös oma aikataulunsa siten, että se etenee vain siihen mittaan kuin prosesseilla ja yksilön henkisellä kapasiteetilla – molemmin puolin – on mahdollisuuksia edetä. Useinhan ihmissuhteet jähmettyvät jollekin tasolle joksikin aikaa, kunnes taas alkaa uusia, ehkä koetteleviakin prosesseja. Tyypillisesti ihmissuhteet vakioituvat tietylle toteutumisen tasolle ja voi olla, että on olemassa ikään kuin persoonallisuuksien kehittymismahdollisuuksien takaraja, mihin asti he voivat yhdessä yltää.

Otteita kirjasta Yhdeksän persoonaa työyhteisössä (Lindeman, Valto ja Voutilainen, 1998, WSOY)
- s. 37 – 38 ”Enneagrammin ydinajatuksena on, että kukin ihminen on jo syntyessään saanut kyvyn tai älyn tuntea (tunneäly), ajatella (järkiäly) ja toimia (vaistoäly). Näiden kolmen erilaisen kyvyn – ajattelu, tunne ja vaisto – ympärille muodostuu enneagrammissa kolme erilaista voimavarakeskusta ja kuhunkin keskukseen kuuluu kolme persoonallisuusryhmää. Yhden keskuksen kolmella persoonallisuudella on jokin yhteinen tekijä, joka yhdistää niitä, mutta toisaalta osoittaa myös niiden keskinäisiä eroja. Vaistokeskus (8,9, ja 1) yhteistä liike, aikomus, toteutus ja olemassaolo, tunnekeskus (2=auttaja, jonka olen tunnistanut olevani,3, ja 4) tärkeää yhteys ihmisiin, terveet ihmissuhteet, materiaalisesta maailmasta riippumattomuus ja sielullisuus sekä ajatuskeskus (5,6, ja 7) halu hahmottaa asioita ja tiedostaa sekä todellisuuden ymmärtäminen”.
- s. 51-54 ”Enneagrammin pääpaino on henkilökohtaisen muutoksen ja kasvun prosessissa. Tässä työssä oman persoonallisuusryhmän tunnistaminen on ensimmäinen vaihe. Se luo vankan perustan oman kehittymisen suuntautumiselle kohti todellista itseä. Enneagrammi on ensisijaisesti matka itsetuntemukseen. Tarkoituksena on löytää sopiva työskentelysuhde itsensä kanssa. Tätä kautta opit näkemään asioita myös toisten ihmisten näkökulmasta. Enneagrammi antaakin avaimia ymmärtää ihmisten motivaation suuntien erilaisuutta sekä erilaisten ihmisten positiivisia ja negatiivisia puolia. Ja koska yhteisöt muodostuvat yksilöistä, nämä samat asiat voidaan nähdä myös yhteisöissä.

Merja Leppänen

01 kesäkuuta 2021

Sainko hakemani?

Jäsenen blogikirjoitus:

 

Juo yksi, minä tarjoan.


Tuota lausetta kuulen, kun joskus harvoin käyn ravintolassa, ja nythän en ole käynyt pariin vuoteen.
Lopetin alkoholin käytön kokonaan reilut 18 vuotta sitten. Ymmärsin, miten se tuhoaa minua, vie mennessään. Minusta ei tullut viinan vihaajaa, mutta vihaan sitä, miten ihmiset antavat viinalle vallan viedä itseään. Niin tein minäkin. Onneksi, liekö erityisherkkyyttä sekin, krapulani olivat vuosi vuodelta kauheampia. Ja siksi päätin pitää tauon, en lopettaa. Nyt voin sanoa, että lopetin. Ja se on ollut yksi elämäni parhaita päätöksiä.


Jälkeenpäin olen miettinyt syitä hallitsemattomaan juomiseeni. En osannut lähteä yhdelle, tai ottaa kotona muutamaa. Join aina humalaan saakka, vahvaan humalaan. Mitä sillä etsin? Rohkaisua, voimaa, ihmisten hyväksyntää? Ehkä.
Kun päätin pitää tauon juomiselle, mietin, mihin tarvitsen alkoholin tuomaa oloa. Hetken hauskuutta, mutta myös itkua, riitaa, pettämistä, muistamattomuuden tuomaa häpeää. Moraalista krapulaa ruumiillisen krapulan ohella. Se saattoi kestää päiviä, viikkoja.


Minä yritin kuulua johonkin. Yritin olla samanlainen, hyväksytty, ihailtukin. Ja rehellisesti, viina toi sitä kaikkea, kaikkea sitä sai siinä viinan huuruisessa seurassa, jossa aikani vietin. Sen ajan ystävyys-ja tuttavuus suhteeni perustui paljolti alkoholin käytön ympäröimään ja ihailemaan kulttuuriin. Minä olin siihen selvänä liian herkkä, haavoittuva, erilainen ja helposti rikottavissa. Humalassa en, ainakin luulin niin.


Se, miten raittius on muuttanut minua ihmisenä, on ihmeellistä. Minussa elää rohkeus, jota en ymmärtänyt edes omistavani. Jos menen ravintolaan ystävieni kanssa, minä olen ensimmäinen, joka tarttuu mikrofoniin ja ulvoo kurkku kipeänä karaokea. Minä tanssin paljain jaloin vaikka aamuyöhön. Samalla ne ystäväni juovat, ja hakevat rohkaisua siihen. Ja ihmettelevät, miten minä uskallan, miten minä kehtaan selvinpäin.
Hyvin minä kehtaan.
Ei minusta viinan vihaajaa tullut, mutta kyllä humalainen ihminen on loppujen lopuksi säälittävä, surkea ja välillä jopa kuvottava näky. Erityisesti silloin, kun hän itse ajattelee olevansa parhaimmillaan.


Aivan, kuten minäkin olin.
En ollut alkoholisti. Työni hoidin, kotini, ja kaiken muun, säntillisesti.
Itseni vain unohdin, ja sen, että vierelläni oli ihminen, joka ei juonut, joka välitti, ja joka kesti kestämätöntäkin.
Eromme tuli aivan muista syistä, mutta se on aivan eri tarina.


Nimimerkki Elmeri


29 toukokuuta 2021

Herkkis työelämän ihmissuhdekiemuroissa

 Jäsenen blogikirjoitus:


Motto: Löydä viisaus siitä mitä olet läpikäynyt ja huomaat kasvavasi ihmisenä.

Tämä on tarina työkaveri- ja ystävyyssuhteesta, joka muuttui haastavassa organisaatio- ja työyhteisön muutostilanteessa työpaikkakiusaamiseksi. Eräässä yrityksessä oli kaksi kouluttajaa, toinen kokenut ja toinen kokematon juuri uuteen tehtävään tullut. Elettiin 1990-luvun alkupuolta. Kokenut auttoi ”alkumetreillä” ja siitä alkoi monivuotinen yhteistyö ja kumppanuus, jota voi sanoa ystävyydeksi. Kokenut lähti välillä äitiyslomalle ja ”ei enää niin kokematon” peri hänen vastuullaan olleet koulutusohjelmat. Sitten tuli suuri kriisi 1990-luvun keskivaiheilla, jolloin kahden yrityksen yhdistyminen sai aikaan mm. työyhteisössä valtavan ja useimmille meille ennen kokemattoman pelon työn menettämisestä ja työyhteisön hajoamisesta. Fuusioituvien yritysten työyhteisöjen henkilökunta vähenikin yli puolella. Molemmat tarinan päähenkilöt saivat kuitenkin jatkaa työssään.

Yhdentymisen jälkeen työyhteisössä voitiin koko ajan huonosti. Esiintyi kahden yrityskulttuurin edustajien välillä keskinäistä taistelua lähinnä kaikesta; työtavoista, pelisäännöistä, asiakkaista, johtajan suosiosta yms. Alusta asti voi nähdä, että työyhteisö oli sairastunut ja yritti hoitaa itseään uhraamalla kenet milloinkin. Ensin yhden kouluttajakollegan, joka yritti uhrautua muiden puolesta ja rakentaa yhteistä linjaa ja jouti siksi tulilinjalle ja julkisten loukkausten kohteeksi. Sitten joutui hampaisiin saneeraajajohtaja, joka joutui luopumaan tehtävästään uupumisen takia ja hänet siirrettiin muihin tehtäviin organisaatiossa. Tämän jälkeen alkoi yli vuoden kestävä ”villi kausi” ilman suoranaista johtajaa, jolloin ilmaantui muutamia epävirallisia johtajia, joita työyhteisö kaikin tavoin keskittyi raastamaan alas. Tässä vaiheessa yksi johtajaksemme yrittävä oli tämä ystäväni ja olisin itse ollut valmis haluamaan hänet työyhteisömme esimieheksi. Kun se ei sitten onnistunut, vaan työyhteisö sai johtajan yrityksen ulkopuolelta, alkoi uusi peli.

Ystävän ja minun yhteiset polut, eli työtehtävät jatkuivat vuoden 1990-luvun puoleen väliin lähes säröittä. Kunnes sitten huomasin ensimmäiset epäilyt luottamuspulasta ja otin sen puheeksi yhteisen, omaehtoisen koulutuksemme yhteydessä. Silloin en saanut selkeitä vastauksia siihen, että epäilyt ja luottamuspula olisivat kohdistuneet minuun, vaan paineet työyhteisöä kohtaan olivat hänellä kovat. Tämä ihmetytti itseäni alinomaa ja sanoinkin siitä, että miten meidän käy, kun mielestäni minäkin olin osa sitä työyhteisöä, johon hän oli pettynyt eikä enää luottanut. Olin uuden organisaation aikana saanut säilyttää työpaikkani, kokenut avioeron ja saanut uusia haastavia tehtäviä, joten elämä oli tosi suurta mullistusta. Tällöin meillä oli käsittääkseni jonkinlainen yhteistyö- ja avunantosopimus, jossa toimimme toisillemme henkisenä tukena eli peilinä ja pidimme toisiamme kartalla eli näkyvissä työpariuden kautta. Kateus ja kilpailu iski siinä vaiheessa, kun hän näki, että en lähtenyt hänen kanssaan peleihin joitakin työyhteisön jäseniä vastaan. Lisäksi olin saanut hänen mielestään liian haastavia töitä itselleni. Silloin hän aloitti välttelevän käytöksen ja painostuksen. Myöhemmin hän sanoi, että halusi asettaa minulle rajoja ja on parempi, että teen asioita yksin, kun kuulemma jännitän häntä niin...

1990-luvun loppupuolella kirjasin itselleni ylös asioita; Mitä meille tapahtuu? Mitä minulle tapahtuu? Vuosi on alkanut puuhastelun ja yksinäisen säheltämisen merkeissä. On ruvettu puhumaan entisistä ”meidän töistä” ”mun töinä”, ”mä aion tehdä”, ”olen ajatellut toteuttaa tämän” jne. Mun pitää näkyä, saada aikaan (hinnalla millä hyvänsä – hinta voi olla esim. työkaverin hyväksikäyttö, välineellistäminen). Valta ja vastuut ovat arvossa arvaamattomassa. Ihmetellään jopa työyhteisön ulkopuolelle ”miksen minä vastaa tästä kun…” Lisäksi kulttuurierot olemassa edelleen eli yhteistyöverkostot erillisiä, jolloin tehdään yhteistyötä mieluummin ”omien kanssa”. Tiedottaminen on minimaalista. Työyhteisön omat asiat; mm. ilmapiiri, lähtevät, uusien tuleminen (tai tulemattomuus) ovat kieltolistalla eli niistä ei saa puhua etenkään uudelle esimiehelle. Tämä tuottaa ahdistusta, yhä pahempaa kierrettä yksinäisyyden ja toisista piittaamattomuuden saralla. Onneksi itselläni on omaehtoinen ja omakustanteinen työnohjaus.

Seuraavaksi ystäväni sanoi minulle mm., että jos olisin pätevämpi, voisin vastata eräästä valmennuksesta (olin siinä vaiheessa vielä nimettynä hänen työparikseen). Lisäksi hän sanoi, että kun vastuullani on niin monia aihealueita häntä se harmittaa. Illalla kotona piirsin vastuualueemme ja totesin, että monista tehtävistä huolimatta vastuullani ei enää ollut kuin yksi valmennus ja sitäkin hän ilmeisesti kadehti. Olin tähän mennessä kuullut jo monta kertaa häneltä, kuinka jokin asia ei kuulu hänelle tai se ei häntä kiinnosta, joten katsoin yhteistyö- ja avunantosopimuksemme rauenneen. Olin siis kelvannut oppijaksi, kuuntelijaksi ja tukijaksi. Ystävälläni oli myös erittäin huonot väli erään kolmannen kollegan kanssa, jolloin toimin heidän välillään välittäjänä. Koska en valinnut puolta (häntä), jouduin itse syntipukiksi/uhriksi. Tilanne tuntui tutulta. Aivan kuin olisin joskus elänyt tällaisen elämänvaiheen. Urani alkutaipaleella oli myös eräs kollega, joka voi pahoin työyhteisössä, kun ei pääsyt etenemään. Hän sai myös tuntemaan oloni hänen rinnallaan tosi osaamattomaksi, turhaksi työntekijäksi. Näen heidät molemmat ”ylioppineina”, jotka voidessaan itse pahoin tekevät huonoa jälkeä ympäristössään eli enemmän pahaa kuin me ”osaamattomat”.

Vuoden loppuun mennessä olimme kumpikin jo muualla yhteisöstä. ”Entinen ystäväni” hakeutui organisaatiossa toisiin tehtäviin ja minua pyydettiin noin puolentoistavuodeksi äitiyslomasijaiseksi ns. työkiertoon toiseen yksikköön, johon ilomielin suostuin. Mitä sitten olisin voinut tehdä toisin? Jos minusta olisi heti ensimmäisten hälyttävien merkkien ilmestyttyä löytynyt voimakas tahto puolustautua, niin ehkä sitten olisimme pystyneet säilyttämään luottamuksen ja pysymään yhteistyökumppaneina. Tai olisin itse pitänyt paremmin huolta rajoistani ja ollut ”sopivan” itsenäinen jyräävässäkin ihmissuhteessa. Minun ei olisi pitänyt suostua pelinappulaksi, eikä itse sairastua valtaan ja vastuuseen eli näkyvänä oloon ”hinnalla millä hyvänsä”.


Vuorovaikutukselliset tapahtumat työyhteisössä


1 Näytös ”kidutus”

Ensimmäinen julkinen loukkaus tapahtui palattuani hiihtolomalta ja ystäväni sanoi toisen kollegan läsnä ollessa, kuinka minulle on nyt valmiiksi annettu jotain sellaista (valmennuksen ohjelmarunko), joka mun on ymmärrettävä ja jota en olisi koskaan saanut itse aikaan. Olin niin yllättynyt, että en osannut sanoa mitään. Olimme ennen lomalle lähtöäni sopineet pari yhteistä suunnitteluajankohtaa, mutta hän luisti niistä omille menoilleen. Valmennuspäivien toteutuksen suunnittelun teimme kuitenkin yhdessä kolmena iltana hänen kotonaan ”yötyönä” eli menin sinne työpäivän päätteeksi ja työskentelimme 4-10 h kerrallaan yhteensä 20h. Valmennuksen toteutuksen hän teki kuitenkin yksin, vaikka olimme suunnitelleet minulle myös veto-osuuksia. Melkoinen nöyryytys. Nyt ymmärrän, että taustalla oli ystävän oman syyllisyyden pakoilu, jolloin avuksi röyhkeys, peittely ja kieltely, jotka johtivat entistä ronskimpiin tekoihin.

2. Näytös ”vainoharhaisuus ja väistely”

Ystävä kertoi minulle viikon päästä puhelimessa, kuinka hän oli eräälle tutullemme sanonut olevansa nykyään vainoharhainen. Hän sanoi myös, että meinasin ottaa häneltä pois valmennuksen, joten hänen piti panna minulle rajoja. Minua hämmästytti ja suretti se, että hän tahtoi uskoa minun toimivan häntä vastaan. Nyt hän siis sai syyn iskuunsa eli toimia minua vastaan. Miten tällaista asiaa voi käsitellä? Seuraavaksi ystävä perui puhelimessa aiemmin sovitun yhteisen kirjastoreissun ja lounaan vedoten siihen kuinka mainiota ja hyvää ruokaa työpaikan ruokala tarjoaa, joten ei kannata muualle mennä. Menin yksin ja olin ihmeissäni mitä meille tapahtuu, kun toiminta ja puheet ovat aivan erilaisia kuin muutama kuukausi sitten. Tunsin löytäväni ”totuuden”, eli ei kannata kaveerata vainoharhaisen kanssa, tekee sinulle pahaa ja on esteenä kehityksellesi.

3. Näytös ”kaappaus”

Seuraava nöyryyttävä tilanne oli nopea (n.15min) ja jälleen yllättävä. Huoneeseeni tuli nyt jo ”entinen ystäväni” ja hänen ”uusi työparinsa”, jotka kertoivat minulle vastuualueellani (sen joka minulla enää oli) olevan valmennusjakson toteutuksesta toukokuussa. ”Käsikirjoitus” oli hyvin kirjoitettu ja harjoiteltu sillä ”entinen ystäväni” toimi puheenjohtajana ja ”valmiin” ohjelman läpikäynnissä saneli ”ota sinä xx yhteyttä yy;hyn, olemme ajatelleet että ...”. Lopputulokseksi tuli, että kaikki aiemmin minun veto-osuuteni oli annettu tälle ”uudelle työparille”. Kysyessäni mihin he toteutuksessa tarvitsevat minua (vastuuhenkilöä), ”entinen ystäväni” ei sanonut mitään (joka hänelle tosi harvinaista) ja ”uusi työpari” sanoi kohteliaasti, ”jos jotain tulee, niin otamme yhteyttä”.

4. Näytös ”diagnoosi, työpaikkakiusaaminen”

Noin viikon päästä ”kaappauksesta” kävin pyytämässä uudelta esimieheltämme tapaamista, jossa kerroin kokemuksistani. Esimies ilmaisi ymmärtävänsä mistä oli kyse, työpaikkakiusaamisesta, sekä ihmetteli miten toinen nainen voi olla toiselle naiselle niin julma. Lisäksi hän kehotti minua kasvattamaan itsetuntoani ja uskomaan itseeni enemmän. Hän myös ”lohdutti”, että töitä on jokaiselle, joka on joustava ja monipuolinen sekä sopeutuu mahdollisesti osin uusiinkin kuvioihin. Uusi toimintamalli ei ollut hänellä vielä selvillä. Hänhän oli uusi esimiehemme, joka oli vasta tutustumassa organisaatioon ja työyhteisöönsä. Hän lupasi puhua ”entisen ystäväni” kanssa seuraavana päivänä ja kertoi sen tuloksen minulle sitä seuraavana päivänä. Minulle jäi tunne, että keskustelumme oli hyvä. Jälkeenpäin näen siinä myös pelottelun elementtejä, joita en silloin osannut niin nähdä. Olinhan saanut ilmeisesti heti aluksi vaikean työntekijän maineen sillä kaksi ensimmäistä kontaktiani hänen kanssaan olivat vaikean asian kohtaamisia eli olin käynyt hänelle kertomassa henkilökohtaisen kriisini (avioeroprosessi meneillään) ja nyt sitten tämä. Seuraavana päivänä ei puhuminen esimieheltäni onnistunut, mutta asia ei jäänyt unohduksiin. Kävin kertomassa tilanteesta myös työpaikan luottamusmiehelle.

5. Näytös ”syyllistäminen, tuplaloukkaantuminen”

Minulla oli uusi tapaaminen esimiehen kanssa kehityskeskustelun tai pikemminkin tutustumiskeskustelun merkeissä. Hän kertoi millainen minä kuulemma jonkun työyhteisön jäsenen mukaan olen: ”olet mielelläsi yhteistyössä mutta vastuunotto(?), olet väritön, hyvään uskoja ja haluat jutella paljon, mutta jonkun on sanottava mihin mennään”. Loukkaus, jonka valitettavasti otin vastaan. Esimiehen saaman tiedon mukaan olen siis ressukka ja vapaamatkustaja. Olin järkyttynyt sillä ihmettelin, kuka kollegoista on mennyt tällaista sanomaan. Minullahan oli todella ollut delegoitu tehtävä olla ”entisen ystävän” ja hänen kilpailijansa välillä sovittelijana ja myötäilijänä. Mutta vastuunotosta olen täysin eri mieltä, sillä kaikki vastuullani olevat tehtävät varmasti tein ja yritin jopa saada kaveritkin tekemään. Tästä tosin sain ”nenilleni”. Väritön tosiaan taidankin olla silloin kun en joko voi (suuri vastustus) tai en erityisesti ponnistele tuodakseni itseäni tehokkaasti esiin. Esimies kertoi myös, miten ”entisen ystäväni” ja minun ”avoin konflikti” ihmetyttää muuta työyhteisöä - ”työnohjaajia kaikki”. Sovin että otan seuraavassa sisäisten työnohjaajien työnohjauksessa asian esille. Otin myös yhteyttä luottamusmieheen.

6. Näytös ”kiukkua, vihaa, pelkoa”

Parin päivän päästä ”entinen ystävä” otti puhelimitse yhteyttä ja sanoi keskustelleensa luottamusmiehen kanssa, kun minä en kuulemma halua puhua hänen kanssaan. Hän oli vihainen siitä, että olin julkistanut konfliktimme ja sanoi pelkäävänsä, että se vaikuttaa työnjakoihin haittaavasti (joka myös toteutui). Hän ehdotti myös sopimusta, joka esitettäisiin esimiehelle sekä strategiaa, miten se kerrotaan työyhteisölle. Sovimme palaverin keskenämme työnohjaajien työnohjauksen jälkeen. Hän soitti vielä parin päivän päästä ja sanoi moneen kertaan, että ei vihaa minua eikä halua kostaa. Kun kerroin omat kokemukseni ja kysyin, olenko sairastunut hänen mielestään luulosairauteen, hän sanoi, että et ole, mutta... Lisäksi hän pyysi minua ottamaan yhteyttä luottamusmieheen, ettei hän vaan vie asiaa eteenpäin. Lupasin ja tein niin.

7. Näytös ”raskas mutta puhdistava päivä”

Tulipa sitten päivä, jolloin oli sisäisten työnohjaajien työnohjaus. ”Entinen ystäväni”, hänen ”uusi työparinsa” ja minä mm. kuuluimme ryhmään. Otin asian esille, joka tuntui olevan minulle todella vaikeaa, sillä itkin koko ajan eli itkin ja puhuin, itkin ja puhuin. Sain arvokasta tukea työnohjaajalta sekä tietoa ryhmältä siitä mitä kaikkea selkäni takana oli tapahtunut. Erityisesti kiinnitti huomiota ”entisen ystävän” ja ”uuden työparin” vastaukset työnohjaajan kysymykseen ”voitko ymmärtää miltä Merjasta tuntuu?” Vastaukset olivat kummaltakin että ”en”. Lisäksi jäi mietityttämään työnohjaajan toteamus siitä, että kun on työnohjaajakoulutuksessa, aktivoisiko se myös tällaiseen jonkinlaiseen ylilyöntiin. Jäi mietityttämään, olenko vaaraksi työyhteisön kehittämiselle, kun olen työnohjauksessa eli työyhteisön fakta = reaalimaailma. ”Entinen ystävä” oli casen ajan kovin hiljaa ja hän arvostelikin lopussa työnohjaajaa siitä, ettei ollut antanut hänelle enemmän tilaa kertoa omia kokemuksia. Lisäksi hän toisti, että ei ole halunnut minulle pahaa, ei viedä minulta mitään eikä tiedostaen ole tehnyt mitään pahaa.

Pidimme ”entisen ystävän” kanssa illalla aiemmin sovitun ”sopimus ja strategiapalaverin”. Sovimme mm., että voin edelleen olla työparina myös hänelle. Esimieskin oli vielä työpaikalla, joten menimme yhdessä hänen luokseen kertomaan sopimuksesta. ”Entinen ystävä” aloitti kertomalla, miten yhteistyömme on edelleen mahdollista mutta työparius ei, sillä minulla oli kuulemma epäluottamus häneen. Hämmentyneenä en osannut sanoa mitään. Varmaan putosin johonkin avuttomuuden ja lamaannuksen tilaan. Rupesin itkemään. ”Entinen ystävä” poistui ennen minua (”voittajana”?) ja me jatkoimme vielä istuntoa. Esimies vakuutti kuinka tämä asia ei vaikuta asemaani huonontavasti eikä parantavasti eli hän tekee itsenäisesti päätökset. Lisäksi hän kysyi, kestänkö mahdolliset vastuumuutokset? Olin kuin pieni tyttö, jota ankara isä toruu ja rankaisee, joten ei muuta kuin itkin surkeuttani ja vihaani (kuin ennen lapsena ankaran isän edessä). Olisimme ”entisen ystävän” kanssa olleet myös valmiit käsittelemään tulosta työyhteisön kanssa mutta esimies ei halunnut.

Soitin kotiin päästyäni vielä omalle työnohjaajatutulleni. Hänen kommenttinsa rauhoittivat, ”nyt tiedät miltä tuntuu olla pelurin uhri”, ota edelleen tosissasi oma työ ja työnohjauskasvu” ja ”ota rennosti työyhteisössä äläkä mene peleihin mukaan”. Hänen mukaansa tässä oli tärkeä käsitellä itseään, kilpailua ja kateutta eli suostua kaivamaan ”paskakasaansa”. Lisäksi voi kysyä mikä on ”entisen ystävän” alkuvoima, hänen lapsuutensa. Sen tiedän, että hän halusi olla aina ”prinsessa”, jota muut ihailevat ja joka saa puolet valtakunnasta. Minä olin hänelle vastapoolinsa (tunne) ja nyt ”uusi työpari” oli hänelle oman itsen kääntöpuoli (järki). Hänelle oli kiehtovaa pelata ja välineellistää meitä.

8.Lopuksi:”finaali”

Miten muutoin asiaa olisi voinut käsitellä? Vertaa työyhteisön itsesäätely eli ongelman käsittely (Vesa Nevalainen)

1. Keskeytä (ongelmatilanne heti kun se on mahdollista, esim. alle 30 sekunnin sääntö lasten kasvatuksessa eli jos ei keskeytä joutuu rankaisemaan) Esimiehen taholta asian ottaminen käsittelyyn asianosaisten kanssa yhdessä mieluiten heti eli samana päivänä tai mahdollisimman pian tietojen tultua julki. Tässä tapauksessa esimieshän ja muu työyhteisö tiesi asiasta jo ennen kuin kävin puhumassa siitä. Tavoitteena on saada loukkaantumisparit yhteen ja sopimaan keskenään. Lisäksi olisi voinut käyttää apuna sovittelijoita, mikäli loukkaantumisparit olisivat niin halunneet ja sitä mahdollisuutta olisi heille tarjottu.

2. Kerro, että haluat muutosta. Esimiehen ja/tai ulkopuolisen asiantuntijan ohjauksessa koko työyhteisö tutkii työpaikkakiusaamista ilmiönä, ei henkilötasolla. Olennaista on, että työskentely tapahtuu turvallisessa ilmapiirissä ja hankitaan ilmiöstä lisää tietoa

3. Kysy jokaiselta mikä heidän mielestään on ongelma eli sitoutetaan jokainen ratkaisuun. Jokainen työyhteisön jäsen osallistuu työyhteisön sosiaalisen todellisuuden kuvaamiseen.

4. Kysy mikä olisi työyhteisön ihannetilanne asian suhteen. Jokainen työyhteisön jäsen osallistuu työyhteisön ihannetilanteen kuvaamiseen.

5. Pyydä vaihtoehtoisia ratkaisutapoja (=> valinta). Esimiehen ja/tai ulkopuolisen asiantuntijan ohjauksella haetaan yhdessä ideoita, erilaisia ratkaisutapoja miten työyhteisön kehittämisprosessia viedään eteenpäin ja miten sitä seurataan.

6. Miettikää yhdessä mitä laajempia sääntöjä tilanteesta voi yleistää. Miten työyhteisön kehittämisprosessi vaikuttaa muihin yhteyksiin, esim. työskentelyyn ulkoisten ja sisäisten yhteistyöverkostojen kanssa, työskentely asiakkaiden kanssa yms.

7. Jokainen luottaa siihen, että toinen kykenee hoitamaan asian itsenäisesti (= lopullinen tavoite).

Luottamukseen liittyy aina myös pettymyksen ja haavoittuvaisuuden riski; voi tulla väärin tulkituksi, ymmärretyksi tai jopa kiusatuksi. Mutta luottamus on kuitenkin yhteistyön perusta - on sitten kyse kahden tai monen välisistä suhteista.


Otteita kirjasta Hyvä paha valta (Jabe, Kuusela, 2013, Talentum):

-s. 15 ”Koko yhteiskunta pyörii vallankäytön ympärillä. Valtaa käytetään perheessä, työelämässä, harrastustoiminnassa ja joka puolella. Aina jos ratkaisee ihmisten asioita, niin käyttää valtaa.”

-s.270 ”Perinteisesti valta on ollut sidottu asemaan, mutta ajan myötä valta on tasavertaistunut ja arkipäiväistynyt. Perinteistä ja modernia valtaa yhdistää se, että valta ratkaisee, kenen totuus jää hallitsevaksi.”

Otteita kirjasta Anam Cara, Kelttiläistä viisautta:

-s.29 ”Kun sielu herää, etsintä alkaa, eikä paluuta ole. Kun henkinen polku avautuu, ihminen voi tuoda uskomattoman paljon maailmaan ja toisten elämään. Ihminen menettää sielunsa tasapainon, jos hän on hyvä antamaan mutta huono ottamaan vastaan.”

-s.115 ”Ihmisen ei tarvitse mennä itsensä ulkopuolelle päästäkseen yhteyteen oman sielunsa ja henkisen maailman arvoituksen kanssa. Ikuisuus on läsnä – ihmisen sisimmässä.

-s.164 ”Kun henkilö havahtuu huomaamaan sisäisen voimansa, hänestä tulee oma auktoriteettinsa. Maailma toimii valtarakenteiden kautta. Näin ollen on toivottavaa, että tällaisiin valta-asemiin asettuu tarjolle hienostuneella tavalla herkkiä, mielikuvituksellisia ja myötätuntoisia ihmisiä. Valta-asemassa oleva karismaattinen henkilö voi olla näin myötävaikuttamassa kauaskantoisiin ja positiivisiin muutoksiin.”

-s.170 ”Ihmiset tuntevat usein tarvetta kuulua johonkin ulkoiseen rakenteeseen, koska he eivät uskalla sitoutua omaan elämäänsä. Kaikkein ensimmäiseksi hänen tulisi kuulua omaan sisimpäänsä. Jos hän kuuluu sinne ja on rytmissä oman itsensä kanssa sekä yhteydessä syvään, ainutlaatuiseen lähteeseensä, hän ei tunne milloinkaan olevansa haavoittuvainen, kun hänen ulkopuolista yhteenkuuluvuuttaan arvostellaan, kyseenalaistetaan tai se viedään häneltä.

s.180 ”Havaitseminen tai näkemys todellisuudesta on se linssi, jonka lävitse ihminen näkee ympäristönsä. Havaitseminen määrää sen, miten hän kokee erilaiset asiat. Meillä on taipumus hahmottaa vaikeudet kielteisinä. Ironista kyllä, vaikeudet voivat olla luovuuden läheinen ystävä.”

-s.206 ”Vanhasta iästä tulee myönteisessä mielessä aika vierailla oman muistinsa temppelissä ja koota elämänsä palaset yhteen.”

-s.248 ”Oman kuoleman ajatteleminen voi auttaa muuttamaan ratkaisevasti totuttua ja tavaksi tullutta havaitsemista. Sen sijaan että eläisi pelkästään näkyvässä, aineellisessa maailmassa, alkaa jalostaa omaa herkkyyttään ja tulee tietoiseksi niistä aarteista, jotka ovat elämän näkymättömän puolen kätköissä.”

Merja Leppänen