torstai 15. huhtikuuta 2021

Haastateltavana Elina Akola, HSP Suomi ry:n toiminnanjohtaja

 Jäsenen blogikirjoitus:

 

Elina, minkälainen tausta sinulla on ja miten olet alun perin tullut yhdistyksen toimintaan?

- Olen opiskellut musiikkitiedettä, psykologiaa ja kasvatustieteitä. Intohimonani on tutkia ihmismieltä ja ymmärtää sitä paremmin, ja pidin koulutuksia erityisherkkyydestä jo ennen kuin olin yhdistyksessä. Yhdellä yleisöluennolla keväällä 2014 joku tuli mainitsemaan minulle yhdistyksestä, ja liityin heti. Yhdistys oli perustettu edellisenä syksynä. Olen ollut yhdistysaktiivi koko ikäni, joten oli luontevaa lähteä toimintaan mukaan. Minua pyydettiin sitten järjestämään ensimmäisiä Heimojuhlia. Se oli ihana kokemus, mahtavaa porukkaa oli mukana! Sitten olen ollut hallituksen jäsenenä ja puheenjohtajana, ja viime vuodesta alkaen ensin hallintopäällikkönä ja tehtävien laajennuttua nyt toiminnanjohtajana.


Mitä ovat yhdistyksen toiminnanjohtajan tehtävät?

- Tehtäviini kuuluu HSP Voimaryhmät -hankkeen osalta hankkeen maaliin vieminen, isosta kuvasta huolehtiminen, raportointi, kouluttaminen ja taloudesta vastaaminen. Yhdistyksessä yleisesti tehtäviäni ovat rahoituksen jatkuvuuden turvaaminen, uudet hankehakemukset, sidosryhmäyhteistyö, yleinen kehittäminen, kokousten valmistelu, organisointi, esihenkilötehtävät, ja myös viestinnän tehtäviä. Autan yhdistyksen vapaaehtoisten tiimejä tavoitteiden saavuttamisessa, ja olen nyt myös asiantuntijatyöryhmän vetäjä.


Minkälaista on työskennellä HSP-yhdistyksessä, erityisherkkien parissa?

- Yhdistyksessä on aivan ihania ihmisiä! Erityisherkät ovat hyvin arvotietoisia ja erittäin luovia ja ideoivia. On tärkeää tukea ihmisten ideoita ja luoda mahdollisuuksia toteuttaa niitä. Voimme myös olla omantunnon ääni, joka edistää hyviä asioita, ja olla edelläkävijänä monissa asioissa. Toisaalta kuormittumisherkkyys korostuu meidän yhdistyksen jäsenistössä.


Mitä uutta tämä vuosi on tuonut yhdistyksen toimintaan?

- Toimistolle on saatu uuden rahoituksen myötä lisää henkilökuntaa, ja myös tukea IT-asioihin. Tämä on iso muutos, kun kolme vuotta sitten ei yhdistyksellä ollut yhtään työntekijää. Kokemusasiantuntija- ja voimaryhmäohjaajakoulutuksissa on nyt digitaalinen alusta käytössä. Syksyllä tuotetaan pilottina voimaryhmäohjaajakoulutus järjestöille. Tällä hetkellä on useampikin opiskelija tekemässä opinnäytetyönä kehittämis- ja arviointityötä yhdistyksen ja hankkeen toiminnasta.


Mitä ajankohtaista on nyt työpöydälläsi?

- Juuri nyt tärkeintä on toimintakertomuksen ja tilinpäätöksen valmistelu yhdistyksen kevätkokousta varten. Uudet STEA-hakemukset ovat tehtävänä; teemme kolme hakemusta toukokuun loppuun mennessä. Haemme sekä jatkoa vanhalle hankkeelle että uuttakin.


Mitä harrastat?

- Luovat harrastukset ovat minulle tärkeitä. Muun muassa tykkään kutoa vaikeita kuviovillasukkia. Elämyshakuisena haluan jatkuvasti opiskella ja oppia uutta, joten se on myös tärkeä harrastus.


Haastattelijana Terhi Lammi

 

torstai 8. huhtikuuta 2021

Vahva, vahvempi minä

Tiivistelmä: Kirjoitus koskee vahvuutta ja vahvuuteen sairastumista sekä ajattelumallia, jossa oma minä on jatkuvan korjaamisen kohde. Minää korjataan pitämisellä ja täytymisellä, eikä se koskaan riitä. 


Jäsenen blogikirjoitus:

 


Kuva: PublicDomainArchive / Pixabay


Vahvempi ihminen


Koko ikäni olen tuntenut, että minun pitäisi olla vahvempi ihminen. Vahva ihminen jaksaisi enemmän, pystyisi enemmän, tekisi enemmän, olisi nopeampi ja suoriutuisi paremmin.

Vahvuusvaatimukset ovat ulottaneet lonkeronsa jokaiselle elämän osa-alueelle, niin kouluun, opintoihin, työhön, harrastuksiin, ihmissuhteisiin kuin terveyteen. Mielikuvissani vahva ihminen olisi parempi ystävä ja työntekijä, vahva ihminen yltäisi korkeammalle ja kauemmas.

Ensimmäiset muistoni mitä-minun-pitäisi-ajatuksista palautuvat alakoulun ensimmäisille luokille ja siitä eteenpäin. Olin tuolloin pieni vaaleatukkainen tyttö ja niin kiltti, että olisin lähestulkoon voinut olla näkymätön. Oppitunneilla istuin kuuliaisesti koulunpenkillä enkä koskaan häirinnyt opetusta. Samanaikaisesti uppouduin omiin ajatuksiini, kun olisi pitänyt kuunnella ja keskittyä. Hämmästyin, kun opettaja kertoi, että nyt olemme edenneet aakkosissa kirjaimeen S. Siis hetkinen? Emmekö me vasta äsken olleet kirjaimessa H tai I tai jotakin sellaista? Olin haaveillut kirjainten ohitse.

Koulussa havaitsin pian, etten useinkaan pystynyt keskittymään opettajien puheeseen, vaikka olisi pitänyt. Tiesin kyllä, että minun pitäisi kuunnella. Kaikki muutkin pystyivät siihen. Halusin olla hyvä oppilas. Siispä päätin, että minun pitää yrittää enemmän. Ajattelin, että kaikki on lopulta tahdonvoimasta kiinni, pitää vain keskittyä kuuntelemiseen. Ja miksi en kuuntelisi, kun kaikki on lopulta mielenkiintoista, jos vain asenne on oikea. Alakouluajoista muistan leimallisesti sen, miten tunti tunnin jälkeen päätin ryhdistäytyä: Vai niin, et sitten taaskaan kuunnellut. Mikset vain yritä enemmän? Kysyin itseltäni toistamiseen, itseeni pettyneenä.

Alakoulu meni, miten meni ja kokeista pääsi läpi, kun kävi kotona koulupäivän uudelleen (teki läksyt ja luki oppikirjoista asiat kokeisiin, vaikka ne usein uusina tulivatkin). Tuskin kukaan edes tiesi, että yritin joka päivä olla parempi kuuntelija ja oppilas siinä juurikaan edistymättä. Uskon, että enemmän yrittämisen mentaliteetti juurrutettiin minuun jo silloin. Sisäistin jo lapsena sen ajatuksen, että heikkouksista ja vajavaisuuksista on tie ulos, kun vain tekee enemmän töitä itsensä kanssa. Pitäisi oli taikasana, jolla portit avautuisivat vahvempaan itseen.



Pitäisi, täytyisi ja tulisi

Pitäisi-vaatimukset seurasivat minua sitkeästi aikuisuuteen. Riittämättömyyden tunteet opinnoissa kulkivat kannoillani kuin haamu, vaikka pärjäsin ja suoriuduin ihan hyvin. Kävin koulut ja hain jatko-opiskelemaan. Pääsin ensimmäisellä yrittämällä sisään. Silti epäilin itseäni. Onnistuinko pääsemään sisään jotenkin vahingossa? Kenties tässä kävi jokin virhe, eikä minun edes olisi pitänyt aloittaa fuksivuottani uudessa opinahjossa. Pääsykokeiden vastauksenihan olivat ihan huonoja! Ajattelin, että minun olisi pitänyt kirjoittaa vastaukseni paremmin, pidemmin ja tarkemmin – siitä huolimatta, että olin jo sisällä.

Olin tuolloin parikymppinen itsenäistyvä nuori aikuinen. Itseluottamukseni oli matala, itsetuntoni sitäkin kurjemmassa jamassa. Epäilin itseäni jatkuvasti ja mietin, teenkö asiat ”oikein”. Onneksi itseä koskevaan epävarmuuteen oli aina olemassa ratkaisu. Sisäisesti uskoin lujasti, että kaikkiin epävarmuuksiin ja heikkouksiin oli parannuskeino. 

Piti vain olla vahvempi ihminen. Siis yrittää enemmän.



Noista varhaisaikuisuuden alkuvuosista on nyt jo onneksi tultu pitkä matka eteenpäin (ei ehkä vuosissa, mutta mielessä). En kylläkään voi kehuskella sillä, että vahvuusvaatimukset olisivat onnellisesti täysin taaksejäänyttä elämää, enkä niihin enää koskaan sortuisi. Isot laivat kääntyvät hitaasti ja minun järkähtämätön uskoni enemmän yrittämisen voimaan on ollut yksi sellainen.

Miksi halusin kirjoittaa tästä aiheeseen Rohkeasti herkkä -blogiin, on se, että yksi suunnanmuuttajista kasvussani on ollut HSP-piirteen löytyminen ja sen hyväksyminen osaksi minua. Pitkään yritin olla jotakin enemmän, kun en mitenkään voinut hyväksyä, että olen tässä ja tänään, tällaisenaan. Kun viimein suostuin hyväksymään, että mm. erityisherkkyys on minussa ja minua, niin lakkasin myös osaltani yrittämästä olla jotakin muuta kuin olen. Erityisherkkyyteen tutustuminen on auttanut minua ymmärtämään, että minussa on ominaisuuksia, joita en voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisin. Ne kuuluvat temperamenttiini ja tekevät minusta minun, ainutkertaisen ihmisen. Itsetuntemuksen syventyminen on opettanut, että minulla on rajani, aivan kuten kaikilla muillakin ihmisillä. Ei kukaan voi olla kaikkea ja vastata kaikkiin odotuksiin, joita oma minä/yhteiskunta/ympäristö yksilölle asettaa.

Noin vuosi sitten liityin HSP Suomi ry:n. Kuluneen vuoden aikana olen oppinut ja kasvanut. Olen oppinut mm. sen, että erityisherkillä ihmisillä on usein taipumusta vertailla itseään muihin. Vertaillessaan itseään muihin erityisherkkä saattaa kokea huonommuutta. Aina on niitä ”paremmin suoriutuvia”, jotka hoitavat kodin moitteettomasti, opiskelevat, käyvät töissä, leikkivät lasten kanssa, kuntoilevat kolmesti viikossa ja kuuntelevat ystäviensä murheita pitkien maratonpuheluiden ajan. Uskon, että vertaillessaan moni herkkä kokee, että heidän pitäisi tai täytyisi tai tulisi olla jotakin enemmän tai kenties jopa vähemmän. Ja jos he eivät sitä ole, niin heidän pitää yrittää olla. Ja jos he eivät onnistu pyrkimyksissään, niin sitten pitää yrittää enemmän. Monet erityisherkät ovat tunnollisia ja täydellisyyteen pyrkiviä, mikä on omiaan vahvistamaan loputonta pinnistelyä ja ponnistelua. Erityisherkillä on usein vahva sisäinen ääni ja intuitio, joka johdattaa heitä. Joskus oma sisin saattaa kuitenkin peittyä odotusten ja vaatimusten alle siitä, millainen pitäisi olla. Aikamme arvostaa niitä, jotka jaksavat eniten eivätkä murru suorituspaineiden alle. Tämä aika, jota elämme, on jatkuvaa itsensä kehittämisen ja paremmaksi tulemisen aikaa, eikä se koske vain erityisherkkiä.

Siten on ymmärrettävää, että oma rajallisuus saattaa hukkua elämän melskeeseen. Kosketus omaan sisimpään ja omaan minuuteen katoaa, kun ihminen sairastuu vahvuuteen ja arjesta tulee pitämisten ja täytymisten tahmea verkko.

Toivon, että jokainen herkkä löytää rajansa. Ne ovat jokaisella yksilölliset eivätkä eritysherkät ole sen suhteen samasta puusta veistettyjä. Joku väsyy siinä kohdin, missä toinen vielä porskuttaa eteenpäin. Omalla kohdallani olisin toivonut väsyväni jo aiemmin. Liian kauan hukkaantui aikaa mahdottomuuksien tavoittelussa. Se rajoitti ja kapeutti ajatteluani ja esti näkemästä mahdollisuuksia siellä, missä niitä oikeasti on. Kiitollinen olen kuitenkin siitä, mitä aika on minulle opettanut. Olen oppinut, että pärjäämiselle ja suoriutumiselle on olemassa jotkin rajat. Asiat eivät muutu sillä, että vain päättää olla parempi ihminen. Vahvuudella ei voi selättää kaikkia vaikeuksia, tuli mitä tuli.

Nykyisin huomaan ajattelevani, että syvintä vahvuutta onkin ehkä se, että myöntää, ettei pystynytkään ja antaa periksi.

Päästää irti, pysähtyy – ja katsoo uusiin suuntiin.



Nimim. Milja


torstai 25. maaliskuuta 2021

Mielihyvää ja -hyvitystä

Jäsenen blogikirjoitus:


Kun linnut lauloivat niin, rantakoivikossa ja kaislikossa. Oli kirpeä sää, aurinko vähän lämmitti ja sitä vasten talvinen hanki hohti ja kimalsi..  Olinkin yhtäkkiä keskellä tuota linnunlaulua, ja se teki hetkestä lepohetken, ja niin virvoitti minut.

- Ei se aika vaan se laatu.. Usein kun metsässä vaikka nojaan puuhun ja annan tuulen vain humista ja itseni olla, niin ei tarvita kauaa, kun voimat ovat palautuneet.  Aika on erilaista, kuin ajatonta, ajantajua ei myöskään silloin ole.  

Ja pian ne mietteet ovat kääntyneet toiseen suuntaan. Ne ovat kääntyneet ehkä enemmän ulospäin. Miten voin auttaa toista? Tai ja myös: Miten voin auttaa itseäni?  

-Ratkaisut löytyvätkin kuin itsestään. 

Jos on ollut työtä jossa mietityttää niin moni asia yhä edelleen, ja tarvitsisi päästä niistä aatoksista irti, luontokävely auttaa siinäkin. Kohta jaksaa jälleen paneutua uusiin asioihin ja uudella tarmolla.- Se on kuin kirjopesu. Puhistun moninaisista kirjavista ajatuksista ja jopa mielipahasta. Hälystä, ruuhkasta päässä.
                


Tämä se on myös ihan mielensähyvittämistä! Mieltä, sitähän voi hyvittääkin, jos nyt pahoittaakin. Mieltä kannattasisikin juuri hyvittää ihan tosi usein: vaikka päivittäin, jossakin luontomaisemassa vaikka. Kun katsoo oravien pinkovan pitkin puunrunkoa, kyllähän siinä mielensä niin hyvittää.

On muitakin tapoja. Päivittäin etsimällä hyviä uutisia, hyviä asioita, mistä niitä ikinä löytääkin. Päivittäin ajattelemalla hyvää muista. Ja niinikään puhumalla hyvää muista, ja vieläpä tekemällä hyviä tekoja muille. Niin ja itselleen tietenkin kanssa, ja… kun tekee muille, tekee samalla itselleenkin. 

Sekin hyvittää ja lämmittää oloa, kun näkee jonkun auttavan toista. Jopa vaikka elokuvassa, se toimii.

Mieltään voi hyvittää kiitollisuudellakin. Mitä kaikkea minulla onkaan? -Huomaan, että paljon. Oikeastaan kaikkea, mitä tarvitsen. Teen luettelon, mistä olen kiitollinen. Mieleni hyvittyy niin. Kiitän jotakuta vielä jostakin, ja mieleni hyvittyy niin paljon. Ja sen toisenkin, niin oletan.
Voi pitää myös kiitollisuuspäiväkirjaa. Se auttaakin huomioimaan ihan pieniä arkisia, itsestäänselviä ja – isompiakin asioita ympärillä. Päiväkirjaa voi pitää päivittäin tai viikottain, mikä on vain luontevinta.

Nyt ajatuskin niistä tirskuttavista linnuista rantapusikossa saa minut jollakin lailla hyrisemään. Se ajatus lohduttaa.. ja hoitaa. On polku luottavaiseen, puhtaaseen iloon. Mieli on hyvitetty (**)



Merja Korpisaari


Kertoisitko sinun mielesihyvityskokemuksista? 

PS. Lue myös nimim. Elmerin kirjoitus: Kiitos! 

 

💓💓💓


 

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Herkkää seniorielämää

Jäsenen blogikirjoitus




Ihmisen elämänkaaressa voi erottaa elämänvaiheita, joissa mm. erityisherkkyyspiirre voi ilmetä hiukan eri lailla. Valmistautuminen huhtikuiseen Pop Up -teemailtaan poiki ajatuksen, että yhdistyksessämme voisi jatkossa panostaa ja keskittyä enemmän lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden lisäksi myös vanhuuden tutkimiseen. Konkreettisena esimerkkinä tästä on tämän päivän tilanne, jotta kaikkiin edellä mainittuihin elämänvaiheisiin löytyy yhdistyksen sivustoilta tai materiaaleista esite/opas paitsi tuohon viimemainittuun. Sattumoisin ohjasin erästä amk-opiskelijaa opinnäytetyön aiheesta ja vinkkasin, että hän voisi ottaa tutkittavakseen vanhempia (vrt. esim. +55-voimaryhmään osallistujien narratiivi) erityisherkkyyden piirteen tunnistaneita jäseniä. Kaikeksi onneksi hän sanoi olevansa ”kaikkiruokainen” ja lupasi olla yhteydessä yhdistyksen hankekoordinaattoriin.

Erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tuntemukset saattavat aiheuttaa herkästi stressiä ja se taasen saattaa altistaa erilaisille sairauksille. Siksikin on tärkeä tunnustaa, tunnistaa ja tiedostaa oma tai toisen erityisherkkyyspiirre. Mitä varhemmin elämänkaaressa sitä parempi, mutta turhaa se ei ole koskaan. Itse tiedostin piirteen itsessäni vasta yli 60-vuotiaana. Voisin kuvata ”löydöstä” siten, että siitä löytyi itsetuntemuksen viimeinen puuttuva pala ja sen avulla pystyn nyt myöhemmin arvostamaan aiempia ”oppejani” elämänvarrelta.

Yhteiskuntamme on tosin jollain lailla, jollei vanhuusvihamielinen niin ainakin, vanhuusvajavainen. Käsitettä vanhus/vanhuus useimmiten kartetaan ja kierretään muilla ilmaisuilla; mm. ikäihminen, iäkäs, ikääntynyt, seniori, eläkeläinen, isovanhempi. Toisaalta me jo työelämästä vanhuuseläkkeelle jääneet emme itsekään halua itseämme kutsuttavan vanhuksiksi. Puhutaan nykyisestä 60-vuotiaasta, joka vastaa entistä 40-vuotiasta jne. Ehkä mieleltään ja toimintatavoiltaan, mutta usein ikä näkyy fysiikassa, tosin hyvin eri lailla eri ihmisillä.

Elämänkaari -ajattelussani lähden siitä, että ihmisellä on mahdollisuus oppia koko elämänsä ajan ajatuksistaan, tunteistaan ja kokemuksistaan niin hyvässä kuin pahassakin paikassa. Mitä vanhempi on, sitä enemmän voi olla ymmärrystä, elämästä opittua ja vapautta toteuttaa itseä uudellakin tavalla.

Voimme kehittyä tunneälytaidoissa, jotka jakautuvat Daniel Golemanin mukaan seuraavasti: 1. Henkilökohtaiset taidot (kyky ymmärtää itseä); itsetuntemus, itsehallinta ja motivoituminen sekä 2. Sosiaaliset taidot (kyky ymmärtää toisia); empatia ja sosiaaliset kyvyt. Käyttäymisessä voimme kiinnittää huomiota sanattomaan ja sanalliseen viestintäämme; ilmeet ja eleet sekä aktiivinen kuuntelu ja muiden auttaminen. Lisäksi meissä kaiken ikää puhuu sisäinen Lapsi, Aikuinen ja Vanhempi  (transaktio- eli vuorovaikutusanalyysi, Eric Berne: ihmisen kolme minän tilaa), joten ei ole vain yhtä ikää. Aikuisen tilassa olemme nykyisyydessä, johon voi sekoittua menneisyydestä tunnemuistin avulla Lapsen tai Vanhemman tilasta omat kokemukset tai äidin/isän/muun auktoriteetin vuorovaikutustilanne. Tutkimalla minätilaani, tunteitani ja käyttäytymistäni voin kokea elämäni hyväksi ja tällöin MINÄ olen OK ja SINÄ olet OK.

Vanhuudessa tai pikemminkin kun tuli aika jättää työelämä ja siirtyä eläkkeelle, haastoi tilanne tarkastelemaan omaa identiteettiä uudessa valossa. En ole enää konkariopena ja -ohjaajana oppilaitosyhteisössä, vaan vapaaehtoistyön tekijänä monessa roolissa; mm. mentori, työnohjaaja, kokemusasiantuntija, chat ja puhelin- sekä blogipäivystäjä sekä Mieli ry:n auktorisoima MTEA-ohjaaja. Lisäksi olen vielä ainakin puoliso, äiti (jo aikuisille lapsilleni), ystävä, sisko, tytär, äitini edunvalvoja ja mummi kahdelle lapsenlapselle. Tiedostan elämässäni nyt parhaiten herkkyyden voiman ja osaan paremmin kuin aiemmin huomioida itseni ja rajata asioita. Olen myös huomannut iän myötä, että herkkyys korostuu, etenkin aistien osalta; mm. liika keinovalo häiritsee sekä melu ärsyttää ja väsyttää.

Ekstroverttinä elämyshakuisena tämä elämänvaihe on ollut haastava, sillä uusia avauksia ei ihan helposti tai ponnistuksitta ole näköpiirissä. Esimerkiksi toistaiseksi ei voi tavata vapaasti ystäviään tai läheisiään. Ei voi matkustella ulkomaille. Kulttuuri- ja sisäliikuntaharrastukset ovat nyt myös jäissä koronan takia. Haaveilla toki voi ja elää toivossa, että jonain päivänä edellä mainitut jälleen mahdollistuvat, ja jotain uusia avauksia myös.

Lopuksi vielä otteita dosentti Seija Ollilan esityksestä Erityisherkkyys ja isovanhemmuus (2019):

Erityisherkkänä isovanhempana (mm. Aron 2002; Satri 2019) oma kokemuksellisuus auttaa ymmärtämään erityisherkkyyttä, jolloin ymmärrät myös lapsen kokemusta maailmasta. Ymmärrys herkkyydestä vahvistaa omaa itsetuntemusta ja arvostamalla itseäsi tuet lapsen omanarvontunteen kehittymistä. Erityisherkkyys on positiivinen tekijä isovanhemmuudessa, jota kannattaa hyödyntää suhteessa lapsenlapsiin – kuitenkaan omien elämässä koettujen pettymysten ja epäonnistumisten vaikutus ei pidä näkyä lapsen ylisuojeluna ja läheisriippuvuutena. Introvertti vai ekstrovertti tai siltä väliltä, elämyshakuinen tai uusia, jännittäviä kokemuksia välttelevä – sopivat rajat suhteessa tukeen ja kannustukseen = välittämistä.
 
Miten erityisherkkyys näkyy isovanhemmuudessa (erityisherkkyysryhmän ajatuksia):
”Olla läsnä elämässä lapselle aina siinä, mitä tekee” ”Heittäytyy leikkiin ja mielikuvitukseen mukaan, ei häpeä ’lapsellisuuttaan’, kuuntelee lapsen ajatuksia ja vaistoaa tämän tunnetilat”

”Näkyy isovanhemmuudessa lapsen kaltaisuutena”

”Erityisherkkä isovanhempi osaa kohdata lapsen omanlaisenaan, eläytyä lapsen tunnetiloihin ja kannustaa lasta”

”Vahva empatiakyky luo hyväksyntää ja ymmärrys asioista syvemmin luo turvallisuutta”

”Isovanhempi pystyy antamaan aikaansa ja läsnäoloaan paremmin kuin lapsen vanhempi, kun häneltä puuttuu kiire ja hänellä on oma mielenkiinto lapsenlapseen”

”Isovanhempi voi toimia ’pehmentäjänä’ lapsen ja vanhemman välillä, koska hän näkee asiat ikään kuin ’kauempaa’ ja on ehkäpä viisastunut elämän myötä sekä osaa toimia viisaammin lapsenlapsen kuin oman lapsensa kanssa”.
 
Yhdistävät tekijät lapsen ja isovanhemman suhteessa (erityisherkkyysryhmän tuotoksia):
”Molempien ’lapsenomaisuus’, läsnäolo, ihmettelyn ja heittäytymisen taito, ilo pienistä asioista ja huumori”

”Huolenpito, hyväksyntä ja empaattisuus”

”Kuuntelevat korvat, näkevät silmät ja tunteva sydän”

”Jokainen lapsenlapsi erilainen ja mainiota huomata heidän erityispiirteensä” ”Johonkin lapseen voi olla suurempi tunneyhteys kuin toiseen lapseen”

”Paljon riippuu vanhempien ja isovanhempien suhteesta, saako isovanhempi kontaktia lapsenlapseen. Ymmärtävä isovanhempi voi pelastaa lapsenlapsen”.

Pohdintaa:
  • Erilaisuus on voimavara ja vahvuus, kun sen oikein oivaltaa
  • Pettymyksiäkin tulee sallia – tuen varmistaminen lapsenlapselle on myös isovanhemman tehtävä
  • Pyri olemaan saatavilla silloin, kun lapsenlapsi läsnäoloasi odottaa tai tarvitsee, mutta muista myös ottaa omat tarpeesi huomioon
  • Hyväksy oma erityisherkkyytesi ja samalla arvostat erilaisuutta muissa ihmisissä
  • Oma tasapaino, rauhallisuus ja myönteisyys lapsenlapsen kohtaamisessa on ensiarvoisen tärkeää.

Merja Leppänen

P.S. Nukuin huonosti viime yön, koska tämä kirjoituksen aihe pyöri vinhasti mielessä – viivästytti nukahtamista ja aikaisti heräämistä. Tuttua juttua herkkyyteen liittyen. Ei huolta kuitenkaan, koska seuraava yö sujuu varmaankin taas paremmin. Saahan sitä tällakin lailla pakertamalla seniorielämäänsä vaihtelua.








torstai 18. maaliskuuta 2021

Kukaan ei voi reagoida noin

 Jäsenen blogikirjoitus

Samalla hetkellä, kun kuulen sanat radiossa, tiedän, että kuulin ne eilenkin. Samalla hetkellä, kun musiikki alkaa soida, purskahdan itkuun.

Minusta tuntuu, että joku puristaa rintaani, että hengitykseni salpaantuu, ilma loppuu. Minua itkettää, itkettää niin paljon, etten saa kunnolla sanaa suustani. Mieheni nauraa vieressä. Hän sanoo, että kukaan ei voi reagoida noin, ei vaan voi. Minustakin tuntuu oudolta, ihmeelliseltä. Että miten musiikki saa minut niin suuren tunteen valtaan. Tuo tunne on tuttu jostain todellisesta tapahtumasta, jostain, jossa tunteita ei oikeasti voi hallita, vaikka kuinka yrittää. En voi nytkään. Minua naurattaa itseänikin, nauran ja itken hysteerisesti yhtä aikaa, tietämättä, kumpi tunne on vahvempi, se pulppuava nauru, joka kuitenkin juuttuu kurkkuun, ja sekoittuu pidättelemättömään itkuun. En voi ymmärtää, sanoo mieheni.

Minulla on muutamana viime vuonna ollut kappaleita, joiden ensisoinnut saavat minut jo itkemään. Ne eivät ole surullisia lauluja, mutta joku niissä liikuttaa minua niin paljon, etten voi halllita tunteitani. Muistan, kun opiskelin vuonna 2011. Jollain taideaineen tunnilla jokainen sai valita itseään puhuttelevan laulun, tai musiikkia, joka koskettaa. Mietin pitkään, uskallanko sanoa omaa toivettani. Se oli silloin Art Garfunkelin "Bright Eyes". En sanonut. Ajattelin, etten pysty koko päivänä enää keskittymään opetukseen, jos otan sen riskin, ja itken silmät päästäni. Tilalle valitsin jotain täysin erilaista: Keanen "Everybody's Changing". Sekin koskettaa, mutta ei niin syvältä, että en aivan hetkeen pääsisi pyristelemään pintaan. Koska musiikki voi minulle senkin tehdä.

Vuosien saatossa uusia itkubiisejä on tullut jostain aivan yllättävistä kappaleista. Joku muisto, tunne tai tuoksu on tehnyt ehkä hyvinkin vanhasta kappaleesta jossain tilanteessa erityisen, ja siitä on löytynyt sävy, jota en ole ennen siinä huomannut. Tämmöinen kappale on esimerkiksi Engelbert Humperdinckin "Last Waltz". Muistan jopa hetken, kun siitä löytyi se liikutuksen sävy: makasin sohvalla puoliunessa, ja radiosta kuului ohjelma, jossa soitettiin vanhaa, suosittua musiikkia ympäri maailman. Kuulin unen lävitse tuon kappaleen, ja havahduin syvään tunteeseen, jossa olin lapsuudenkodissani, tuoksuineen, tunteineen ja äänineen. Itketti.

Ehkä vielä enemmän itkettää, kun ymmärtää laulun jokaisen sanan. Eikä niiden tarvitse kertoa surusta tai ikävästä, eikä edes olla mitenkään melankolisia. Niissä on vain se jokin. Tosin, sanoillakaan ei ole merkitystä. Tunteet voi herättää ihan millainen kappale tahansa.

Suomalaisista kappaleista minut tunnemyrskyyn saa Seija Simolan "Kun aika on". Laulun sanoista voi omassa mielessään luoda kuvan, joka koskettaa juuri minua. Minulle tuo laulu ei ole rakkauslaulu, vaan senkin liitän lapsuuteen, ja ihmisiin, joita silloin oli ympärillä. Monet heistä ovat jo kuolleet, ja se ajatus, ja usko siihen, että näemme jälleen, liikuttaa. Sehän on lohdullista.

Toinen suomen kielellä esitetty laulu on Ankin esittämä "Niin aikaisin". Tämä on se laulu, josta kerroin alussa. Jopa laulun ajatteleminen saa kyyneleet silmiini. Kukaan ei voi reagoida noin? Voin minä. Minusta laulussa kerrotaan onnellisesta ihmisestä, onnellisesta elämästä. Luonnosta, lämpimästä. Tunnistan siitä itseni, näen itseni.

Sanoin miehelleni, että kun minusta aika jättää, soita tämä hautajaisissani. Minusta elämä on ollut tähänkin asti onnellista, liikuttavaa. Siinä on ollut sävyjä, odotusta, pettymystä. Värejä. Jokaiselle tunteelle tarve, tila. Surua, rakkautta. En olisi onnellinen ilman niitä. Ja siksi, juuri siksi se liikuttaa minua niin pakahduttavan paljon.

Kesäaamun muistan kaunehimman
Kun mä nousin niin aikaisin.
Linnun laulun muistan helkkyvimmän
Joka minut vei muistoihin.
Hämärään vielä peittyi maa,
Kukkaset niityn tuoksullaan,
Täytti ilman huumaten
Nyt sitä koskaan en mä voi unhoittaa.

Kastehelmet kiilsi kirkkahimmat
Vielä päissä ruiskukkien,
Tuuli raikas keveästi liikkumahan
Latvat sai koivujen.
Kuinka kaunis voi olla maa,
Aamu uusi kun sarastaa,
Tuota hetkeä vain mielestäni
En mä koskaan voi unhoittaa.

Niin mä kuljin metsätietä
Itsekseni hiljaa näin hyräillen.
Polku rantaan asti johti
Järvenpinta hohti kimmeltäen.
Usvapatsaat jo katoaa,
Tuuli kauas ne kuljettaa,
Niinkuin muiston jonka tuskan
Aika ainoastaan voi vaimentaa.

Sateen jälkeen ilma raikas on
Ja puhtahaksi tullut on maa.
Aurinko pois kastehelmet
Niinkuin kyyneletkin taas kuivattaa.
Häntä niin silloin kaipasin,
Yksin näin hiljaa laulelin,
Kesäaamusta kun lohdutusta
Kerran etsin
Niin aikaisin
Niin aikaisin
Niin aikaisin...

Sanat: Jukka Kuoppamäki

Nimimerkki: Elmeri

tiistai 16. maaliskuuta 2021

Yhdistystoiminta on yhdessä tekemistä

Jäsenen blogikirjoitus



Taas on koronasulun aika. Kun sulku viime keväänä tuli, iski valtava ahdistus. Olin tottunut olemaan paljon menossa, kulttuuririennoissa ja ystäviä tapaamassa, ja nyt olin tuomittu olemaan yksin kotona neljän seinän sisällä. Miten oikein selviäisin tästä?

Siirtyminen kotiin etätöihin, kulttuuriharrastukset ja tapaamiset jäihin. Koronan ja rajoitusten aiheuttama muutos omaan elämääni on ollut hurja, totaalinen. Arki on muuttunut tyystin toisenlaiseksi, ja lomien ja vapaiden erottaminen arjesta entistä vaikeammaksi.

Onneksi olin vähän ennen koronaa aktivoitunut etsimään yhdistystoiminnasta uutta sisältöä elämääni. Olin hieman ehtinyt tutustua muutamaankin eri järjestöön, joiden toiminta ja arvomaailma tuntui kiinnostavalta ja läheiseltä. Nyt ilmoittauduin vapaaehtoiseksi uusiin tehtäviin ja osallistuin koulutuksiin. Suurin osa tilaisuuksista on kuluneen vuoden aikana järjestetty etäyhteyksin, mikä onkin yllättäen osoittautunut aivan kelvolliseksi korvikkeeksi kasvokkaiskohtaamisille, siitäkin huolimatta, että oma asenteeni tietotekniikkaa kohtaan on yleisesti ottaen aika negatiivinen.

Aiemmin olin tehnyt satunnaisesti vapaaehtoistyötä, mutta nyt yhdistystoiminnasta on tullut iso osa elämääni. Olen löytänyt tämän HSP-yhdistyksen ja muita arvomaailmaani sopivia yhdistyksiä, joissa kaikkien osaaminen ja innostus ja motivaatio otetaan ilolla vastaan. Olen saanut kokea, että minua ja osaamistani arvostetaan.

Olen päässyt tutustumaan uusiin ihmisiin ja saanut uutta merkitystä elämääni uudenlaisista tehtävistä. Yhdistystoiminnassa parasta itselleni onkin ollut ihmisiin tutustuminen ja yhdessä tekeminen, sen lisäksi että kyseisten yhdistysten arvot ja tavoitteet ovat kiinnostavia ja sellaisia joihin voin täysillä sitoutua. Tällä tavalla, tässä koronatilanteessa, yhdistystoiminta on jopa pelastanut minut.

Tunnen yksinäisyyttä välillä edelleen, mutta nyt oman yksinäisyyteni suremisen sijaan mietin enemmänkin sitä, miten voisimme kehittää näiden yhdistysten toimintaa, edistää yhteisöllisyyttä ja kaikkien osallisuutta. Miten voisimme saada muitakin löytämään mukaan, innostumaan järjestötoiminnasta ja saamaan siitä iloa elämäänsä? Näitä pohtien kirjoitin tämän postauksenkin. Haluan kannustaa kaikkia lähtemään järjestötoimintaan, tekemään hyvää itselle ja muille. Järjestötoiminta voi olla hyväntekeväisyyttä, muiden auttamista, luonnon ja eläinten tai koko yhteiskunnan hyväksi toimimista, mutta se on samalla myös oman itsen auttamista.

Nimim. Yhdistysaktiivi

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Etäisyyden luoma ahdistus ja sen hallinta meditaation avulla

 Jäsenen blogikirjoitus

Sain kimmokkeen kirjoitella ajatuksiani etäisyyden luomasta ahdistuksesta, kun kamppailin itse pitkään ahdistuksen kanssa, jota koin sosiaalisen kanssakäymisen yhteydessä mm. työelämässä. Sain lopulta näihin tuntemuksiin helpotusta, kun ymmärsin niiden juurisyyn ja pystyin tuomaan ne tietoisuuden tasolle meditaation avulla.


Olen huomannut, että on todella tärkeää ymmärtää itsetuntemuksen merkitys omien tuntemustensa hallinnassa ja elämänhallinnan toteutumisessa. Itsetuntemuksen kehittämisessä minua on auttanut paitsi omakohtainen tutkiskelu, myös uusien näkökulmien hakeminen omaan ajatteluun erityisesti itämaisista kulttuureista tulevien ajattelijoiden kirjoituksista.


Etäisyyden tunne luo ahdistusta

Jiddu Krishnamurti, intialainen opettaja/filosofi/kirjailija, on mielestäni parhaiten kirjoittanut ahdistuksesta ja kärsimyksesta, että sen lähde on usein havaitsemamme/kuvittelemamme etäisyys, oli se sitten etäisyyttä toisiin ihmisiin, tulevaisuudessa odottavaan asiaan tai asiantilaan, jonka haluaisimme olevan toisin. Kun kuvittelemme etäisyyden itsemme ja toisen ihmisen, tai tulevaisuuden välillä, etäisyyden tuntemuksemme synnyttää konfliktin, joka taasen aiheuttaa kärsimystä.

Otetaan muutama esimerkki etäisyyden tuntemuksista työlämästä. Ahdistusta voi aiheuttaa vaikkapa kuvittelemamme etäisyys esimieheemme: saatamme haluta häneltä tunnustusta tai huomiota. Toiveemme muodostaa välimatkan tämänhetkisen ja tulevaisuudelta toivomamme huomionosoituksen, ja toisaalta myös meidän ja esimiehemme välille.


Toinen esimerkki: saatamme olla jostain syystä huonoissa väleissä työtoveriimme, ja otamme ajatuksissamme etäisyyttä häneen. Saatamme ehkä myös toivoa, että hän huomaisi virheensä, ja kuroisi välimatkan välillämme umpeen myöntämällä meidän olleen oikeassa, mutta emme itse ole valmiita tekemään lähentymisaloitetta, koska koemme olevamme oikeassa.

Tai ehkäpä murehdimme työtehtävää, joka täytyisi saada valmiiksi tulevaisuudessa. Luomme murehtimalla näin ajallisen välimatkan nykyhetken ja tulevaisuuden välille, kun keskitymme tulevaisuuden ajatteluun nykyhetken sijaan.

Kun tällaiset etäisyyden tuntemukset oppii tunnistamaan ja saamaan hallintaan, jaksaminen muuttuu paljon helpommaksi, kun emme enää tuhlaa niihin energiaa vaan voimme keskittyä tämänhetkiseen tekemiseen ja olemaan tyytyväinen siihen, mitä meillä nyt on. Etäisyyden hallinnassa huomasin, että niiden hallintaan saaminen edellyttää oman egon roolin tunnistamista etäisyyden luojana ja ylläpitäjänä, ja toisaalta kiitollisuuden tuntemista siitä, mitä minulla jo on, sen sijaan että haluaisin jotain lisää (huomiota, anteeksipyytöä, hyvitystä yms.) joltain toiselta.

Meditaatio apuna itsetuntemuksen kehittämisessä

Erityisherkkänä olen itse hyötynyt suuresti erityisesti meditaation harjoittamisesta itsetuntemuksen kehittäjänä. Meditaatiosta onkin muodostunut minulle eräänlainen ankkuri, jonka avulla saan hallittua ihmissuhteiden ja työn aiheuttamaa ahdistusta, ja myös kiinnitettyä sekä kohdistettua mieltäni oikeaan, rakentavaan suuntaan sen sijaan, että se askartelisi negatiivisten ajatusten ja tuntemusten äärellä.

Nyt aina kun tunnen epämääräisen ahdistuksen kasvavan, istun alas vaikkapa kesken työpäivän (etätöissähän tämä on superhelppoa!), ummistan silmäni ja keskityn hengittämään ja kuulostelemaan tuntemuksiani. Meditaatiota säännöllisesti harjoittamalla olen oppinut vaimentamaan omien ajatusten hälinän hyvin tehokkaasti, ja voin keskittyä kokonaan häiritsevään tuntemukseen. Kun tuntemusta aikansa tarkastelee, saattaa löytää tuntemuksen perimmäisen aiheuttajan, juurisyyn, ja voi keskittyä meditoimaan tämän juurisyyn äärellä.

Jos juurisyy on esimerkiksi omat odotukset tai pelot, meditoimalla niitä aikansa olen oppinut tunnistamaan ja ottamaan ne jatkossa haltuun paremmin niin, etteivät ne enää pääse ottamaan minua samalla lailla valtaansa. En tiedä onko sattumaa vai ei, mutta kyseessä on hieman samantyyppinen idea kuin kansanperinteessämme on liitetty loitsuihin, kun tietäjien loitsujen tehon ajateltiin muodostuvan osaksi siitä, että tietäjä osoitti niissä tuntevansa asioiden perimmäisen synnyn tai juurisyyn.

Kirjavinkki 

* Jiddu Krishnamurti Freedome from the Known.

Jussi Tikka

perjantai 12. maaliskuuta 2021

Kiitos

Jäsenen blogikirjoitus

Havahduin ajatukseen, että en tiennyt, mistä minun pitäisi olla kiitollinen. Minusta tuntuu, että olin unohtanut kaiken sen. Kaikki kiitollisuuden aihe on jäänyt yhden asian, yhden kaikkien tietämän asian alle. Kaikki tietävät, mitä tarkoitan. Inhoan sitä, että edes kirjoitan koko asiasta, mutta haluan kirjoittaa, koska se helpottaa, jäsentää ja auttaa ymmärtämään sitä kiittämätöntä minua. Kiitän siitä, että kirjoitan. Olen kiitollinen siitä lahjasta, isäni perinnöstä: että sanat soljuvat sujuvasti, kirjaimet menevät järjestykseen ja niistä koostuu sanoja, ajatuksia. Sanoissa on kaikki tunteeni, mitä sillä hetkellä, kun kirjoitan, tunnen. Nyt niissä on vihaa ja kiitollisuutta.

Aika erikoinen pari: viha ja kiitollisuus. Kiitän vihan tunteesta, isosta tunteesta, joka saa huutamaan, itkemään, kävelemään lujempaa. Siitä, mikä vihaa tällä hetkellä aiheuttaa, en kiitä. Se on se asia, jonka me kaikki tiedämme. Se yksi sana, asia, johon sisältyy koko maailma.

Mutta vihaa kiitän. Se auttaa minua jaksamaan, selviämään. Koska on pakko, koska en voi muuta. Aika usein minulle on sanottu, että meidän pitää olla positiivisia, ja uskoa, että kaikki on joskus vielä hyvin. Minä en jaksa aina uskoa, en olla positiivinen. Minä vihaan sitä, että se yksi asia, jonka me kaikki tiedämme, estää minua, ja meitä kaikkia, elämästä täysin normaalia elämää, nauttimaan täysin normaaleista asioista. Vaikka elokuvateatterin pimeästä, karkkipapereiden rapinasta, popcornien tuoksusta. Ystävän tapaamisesta, halauksesta, kahvikupillisesta kahvilan nurkkapöydässä. Kummitätini ja -setäni näkemistä. Kuulumisten vaihtamista kasvokkain. Vanhojen, sairaiden ihmisten hienojen muistojen kuulemisesta, siitä, että kummisetäni ottaa takkini, ja laittaa sen kauniisti hengariin. Se, ettei nyt voi tapahtua niin, saa minut itkemään.

Kaipaan sitä tunnetta, kun istun pimeässä, suuressa salissa, ja odotan konsertin alkua. Sitä ihmismassan hälinää, hajuveden mietoa tuoksua, tai sitä, että seison suuren areenan lattialla, tuhansien muiden kanssa, ja ilmassa väreilee jännitys, jonka jokainen liike lavalla saa purkautumaan huutona ja käsien nousemisena ilmaan. Suurta massaa ihmisiä, jotka ovat kuitenkin yhtä, ja minä siinä massassa ihan yksinään. Rakastan sitä tunnetta, vapauden tunnetta. Nyt sitä ei ole. Ei ole, koska se yksi asia, jonka me kaikki tiedämme, on sitä massaa vahvempi. Vihaan sitä, että se yksi asia, jonka me kaikki tiedämme, erottaa meidät näin. Silti kiitän vihaa, joka auttaa minua huutamaan tämän kaiken edes hetkeksi pois. Kiitos.

Kiitän käsiäni, jotka neulovat harmaata lankaa, tekevät siitä jotain sellaista, josta saa olla ylpeä: puseron, mekon tai sukat. Kiitän siitä lahjasta, jonka äitini minuun istutti, ja äitini äiti: käsillä tekemisen lahjan. Jokainen silmukka, jonka teen, valmistaa jotain uniikkia, jotain minun itseni tekemää. Ja kun se on valmista, minusta tuntuu uskomattoman hienolta: osasin, onnistuin. Sitä se asia, jonka me kaikki tiedämme, ei voi minulta viedä. Kiitos.

Kiitän ystävääni siitä, että vaikka emme näe kuukausiin, ihan sen yhden asian takia, jonka me kaikki tiedämme, hän ilahduttaa minua kauniilla tekstiviesteillä ja valokuvilla. Hän muistuttaa, miten tärkeä olen hänelle, ja miten paljon minussa on: kaikkea sellaista, minkä itse sinä kiittämättömänä aikana unohdan. Kiitän, miten hän voikin olla niin enkeli, lahja ja ilo sinäkin aikana, kun itse en muista kenenkään olemassaoloa. Ja vaikka en aina vastaisi hänen viesteihin ( lähes aina vastaan, tietenkin ), hän muistaa minua. Eikä ikinä syyllistä, vaikka voisikin tehdä niin. Kiitos.

Kiitän miestäni, joka on välillä myös sen alakuloni, itkuni ja ahdistukseni vastaanottava astia, sylkykuppi, kiitän, että hän jaksaa hymyillä ja koskettaa minua, kun istun silmät turvonneena sohvalla, eikä mikään ilahduta. Kuinka hän jaksaa rakastaa ja kertoa sen ääneen sille ihmiselle, jonka maailma on sillä hetkellä kaatunut. Ja kuinka se rasvattomalla maidolla jäähdytetty kahvi sohvalle tarjoiltuna voikin tuntua ja maistua hyvältä sillä hetkellä, kun se asia, jonka me kaikki tiedämme, ahdistaa. Minä kiitän ( ja toivon, että näin tulee olemaan aina, että hän jaksaisi rakastaa aina ).

Minä kiitän ihanaa, pyöreäsilmäistä karvakasaa, kissaani. Sille olen aina ovesta tullessani tervetullut, vaikka maailma, ja se yksi asia, jonka me kaikki tiedämme, olisi taas murjonut ja riepotellut mieltäni, silti olen sille tärkein, mieheni lisäksi. Että se aina aamulla tulee lämpimänä ja kehräävänä puskemaan jalkojani, kun kävelen sängystä keittiöön. Että se tulee kerta toisensa jälkeen pienen herkkupalan perässä, kun sitä kutsuu. Että se rakastaa, lohduttaa, on. Kiitän: kiitos.

Minä en usko, että maailma on enää koskaan entisensä. Minä en jaksa olla siinä asiassa positiivinen, koska se ei auta tilannetta, se ei poista sitä yhtä asiaa, jonka me kaikki tiedämme. Jos poistaisi, ei vuosi olisi mennyt näin. Enkä tiedä, olisiko elämä helpompaa, jos olisin asian suhteen positiivisempi. Mutta kiitän minä. Kiitän niitä ihmisiä, jotka keksivät rokotteen, ja jotka sitä meille antavat. Se on mielestäni tämän ajan suurin lahja, rakkauden rinnalla. Kiitos.

Minä kiitän musiikkia, taidetta, vapaaehtoistyötä, jota saan tehdä siitä yhdestä asiasta huolimatta. Minä kiitän kyyneleistä, jotka ovat pudotessaan helpottaneet aina hetken matkaa. Kiitos.

Ja ei, en ole masentunut, ahdistunut tai surullinen kokoajan. Olen sitä hetkittäin. Ja vaikka en jaksa olla positiivinen sen yhden asian takia, jonka me kaikki tiedämme, olen positiivinen monen muun asian takia. On minulla paljon kiitettävää. Vaikka se välillä unohtuu. Niin tapahtuu ihan varmasti meille jokaiselle silloin tällöin.

Nimimerkki Elmeri

keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Kevään korvalla blogikirjoituksia odotellessa

Jäsenen blogikirjoitus





Kuluva kuukausi on vuoroni toimia blogi -päivittäjänä. Alkukuukausi on ollut todella hiljainen. Toistaiseksi ollut vain yksi julkaistava blogi jäsenistöltä. Lukijoitakin sillä on ollut harmittavan vähän, joten lähden tässä ihmettelemään mistähän moinen hiljaisuus johtuu?


Olisi mukava saada jäsenistöltä palautetta sähköpostiimme rohkeastiherkka@erityisherkat.fi, miten on onnistuttu sekä ideoita ja toiveita jatkoon. Ja ennen kaikkea saada kirjoituksia teiltä yhdistyksemme vapaaehtoisilta, jäseniltä ja muilta toimijoilta.


Jäsenkirjeessä ja yhdistyksen toimijoiden keskuudessa olemme aktivoineet porukkaa, mutta välillä vaan näyttää olevan hiljaisempaa. Toisaalta olisi mukava lukijoillekin, jos saisimme säännöllisesti julkaisuja eri lähteistä. Tavoitteenamme on ollut keskimäärin pari kirjoitusta per viikko, jotta aina olisi jotain julkaistavaa ja lukijoille siten uutta, mielenkiintoa herättävää pohdintaa. Toki aina voi ja kannattaa tutustua myös vanhempiin blogikirjoituksiin.


Itse olen rohkaistunut julkaisemaan ensimmäisen blogini ”Herkkis ihmissuhteiden pyörteissä” kesäkuussa 2019 eli suht heti kun liityin yhdistyksen jäseneksi. Tänään näitä kirjoituksia on kasassa laskujeni mukaan yli 20. Se ensimmäinen kerta oli jännittävin, mutta samalla palkitseva, koska tunsin itseni todella rohkeaksi ”uuden valloituksen” tapahduttua.


Tervetuloa uudet ja vanhat kirjoittajat rohkeasti herkkänä bloggaamaan!

Merja Leppänen

tiistai 2. maaliskuuta 2021

Tämä erityisherkkä äiti



Jäsenen blogikirjoitus

Kun esikoinen saadaan, vanhemmuus on kaikille uutta. Siitä on voinut vain lukea ja kuulla muilta, mutta oma oppimisen polku vanhemmuuteen alkaa kunnolla esikoisen synnyttyä. Vaikka meillä erityisherkillä on taipumusta pyrkiä valmistautumaan moniin asioihin parhaamme mukaan, kaikkea sitä tunnemyräkkää ei voi opetella kohtaamaan etukäteen, mitä lapsi mukanaan tuo. Joillekin enemmän positiivista ja joillekin valitettavasti myös negatiivisia tunteita ja tuntemuksia - halusi niitä tai ei.

Jokaisen meidän lapsuus vaikuttaa olemiseen omien lapsiemme kanssa. Itse olen ollut hyvin motivoitunut oppimaan kasvatukseen liittyen paljon ja olen ollut halukas selvittämään ne seikat, mitkä sopivat juuri meidän lapsille, jotta heistä kasvaisi tasapainoisia ja onnellisia yksilöitä. En halua asettaa heille koskaan paineita vaan muistuttaa, että he saavat olla juuri sellaisia kuin ovat, ainutlaatuisia omia itsejään. Kaikista eniten haluan kiinnittää huomiota siihen, etten vain koskaan manipuloi heitä millään tavoin, niin kuin joskus olen sortunut esimerkiksi parisuhteissa kohtelemaan toista.

Minulla on tapana suunnitella asioita p-a-l-j-o-n eteenpäin. Analysoin päässäni, mitä kannattaa tehdä ja missä järjestyksessä niin, että lapset olisivat mahdollisimman tyytyväisiä. HUOM! En puhu nyt mistään lahjomisesta, vaan ihan normaalista sujuvasta arjesta. Tiedän eläväni lasten onnellisuuden kautta, ja en pidä sit huonona. Joskus kun ottaa päähän ja lapseni hymyilevät, helpottaa oma huono olo.

Olin kerran erään vanhemman herrasmiehen seurassa. Esikoiseni oli tällöin vauva ja hän oli turvakaukalossa torkuilla kun saavuimme juuri autolla poikkeamaan kylässä. Tarkoitus oli käydä vain nopeasti niin, että vauva torkkuisi sen ajan. Vauva alkoi kuitenkin heräillä ja aloin keinuttaa turvakaukaloa. Herrasmies totesi hyvin tuimasti "älä keinuta sitä". Menin ihan hämilleni. Jatkoin kuitenkin keinuttamista. Herrasmies totesi hetken päästä uudelleen "mähän sanoin, älä keinuta sitä! Ihan turha opettaa vauvaa keinutukseen!" Hämmennyin entisestään. Siirsin vauvan kaukaloineen pöydän alle ja keinutin salassa.

Tästä tilanteesta tuli niin paha mieli. Minua alkoi harmittamaan, että mies sanoi minulle noin. Sitten  alkoi harmittamaan, että mies ei uskonut siihen, että minä äitinä tekisin oikean ratkaisun keinutellessani vauvaani. Sitten harmistuin siitä, että minun todella pitää edes puntaroida sitä, toiminko nyt kyseenalaisesti lapseni kanssa. Sen jälkeen harmitti vielä se, että päädyin salassa keinuttamaan vauvaani. 

Tämä tilanne aiheutti niin pitkän ajatusprosessin, että mieleni vain harmistui harmistumistaan ja minun oli pidettävä muutaman kuukauden tauko, ennen kuin uskalsin kohdata kyseisen miehen uudelleen.

Näin olisin hänelle halunnut sanoa:

"Totta kai keinutan lastani jos haluan. Jos välität tietää, keinutan häntä, jotta hän pysyy tyytyväisenä unessa. Jos hän herää, hän itkee, jolloin otan hänet kaukalosta ja alan imettää. Koska on talviaika, otan vielä nämä kaikki ulkovaatteetkin pois, koska hän alkaa itkeä myös kuumuuttaan. Ja ymmärrän, että vauva ei mene rikki, vaikka itkee, senhän vuoksi alunpitäen taisit kieltääkin keinutuksen. Tapanani on kuitenkin tyydyttää lapseni tarpeet mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman pian. Niin hänestä voi kasvaa tasapainoin nuori neito joka tietää, että maailma ei ole kauttaaltaan paha, ja joihinkin ihmisiin ja heidän apuunsa voi todella luottaa. Ja ymmärrän sen, että tämä kaikki taitaa olla sinulle melko vierasta, koska olet sota-ajan lapsi. Silloin ei herkkyyttä tällaisiin asioihin vielä ymmärretty tai oikein ollut edes aikaa keskittyä, mutta keskustelen mielelläni kanssasi lisää kasvatusmetodeistani ja tavoistani toimia, jos koet, että ne kiinnostavat sinua."

Nämä asiat pyörivät mielessäni. Koin kuitenkin parhaakseni olla hiljaa, koska herrasmies taitaa olla Marssista ja itse olen Plutolta kotoisin. Plutolta, mikä ei nykyisin edes enää ole yksi planeetoista.

Nonna,


torstai 25. helmikuuta 2021

Erityisherkän uupuminen ja työssä jaksaminen

 Jäsenen blogikirjoitus


Hei, olen Annukka. Olen HSP Suomi ry:n tuore jäsen ja kouluttaudun tänä keväänä kokemusasiantuntijaksi. Käyn läpi suurta elämänmuutosta, josta kirjoittelen ja runoilen erityisherkän sydämellä blogiini Lempeämpi minä. Nyt jaan ajatuksiani myös tänne teille.

Kirjoitan uupumisestani ja etenkin työelämässä jaksamisesta erityisherkkyyden näkökulmasta. Lisäksi pohdin, miksi me herkät olemme alttiimpia kuormittumiselle ja kerron, millaisin keinoin olen oppinut kuuntelemaan sekä suojelemaan herkkyyttäni paremmin.


Herkän sisäinen tunnemyrsky


Uuvuin ja sain ylikunto diagnoosin syksyllä 2019. Erityisherkälle uupuminen ja ylikuntoon sairastuminen ovat olleet hyvin haastavia kokemuksia. Syistä sairastumiseni taustalla ja elämänmuutoksestani voit lukea tarkemmin omasta blogistani.

Pahimpina hetkinä sisäistä tunnemyrskyäni oli vaikea sanoin edes kuvailla. Se oli kuin aavan meren valtoimenaan riehuva aallokko, joka myrskytuulen riepottelemana paiskautui sellaisella voimalla kallioiden seinämiin, että pelkkä katsominenkin ravisutti ja pelotti. Olo oli rauhaton, turvaton ja yksinäinen. Lisäksi herkille ominaisesti, halusin olla viimeiseen asti tunnollinen ja pärjätä, joten yritin vain tulla sisäisen myrskyni kanssa toimeen ja näyttää ulospäin tyyneltä. Erityisen vaikeaa oli avautua tunteistani muille ja päästää ketään lähelleni.

Uupumuksen myötä monet herkkyyteni piirteet korostuivat enkä enää osannut valjastaa ominaisuuksiani voimavaroiksi. Väsymyksestä huolimatta ylianalysoin kaikkea kokemaani ja tunteeni kävivät vuoristorataa ääripäistä toiseen. En viihtynyt lainkaan isoissa seurueissa ja mieluiten vetäydyin töissäkin sivusta seuraajan rooliin. Yksinolon ja hiljaisuuden tarve lisääntyi entisestään. Aloin pitää lähes aina kuulokkeita korvillani ja sulkeuduin omaan kuplaani. Välttelin julkisia paikkoja ja konflikteja – halusin pysyä erossa kaikista ristiriitatilanteista. Aloin vetäytyä myös perheestäni ja ystävistäni. Koin voimistuvaa tarvetta pysyä kotona, missä koin olevani turvassa aistiärsykkeiltä ja sain olla rauhassa se herkkä ylisuorittaja – kaikkine epävarmuuksineni sekä tunnemyrskyineni.


Erityisherkkä "superyksilö"


Psykologiantohtori Elaine Aron kirjoittaa: ”Olen nähnyt monta kertaa, kuinka herkät ihmiset kompensoivat erilaisuuttaan ryhtymällä supernaisiksi ja -miehiksi. Heidän työnantajansa eivät arvatenkaan luopuisi heistä mistään hinnasta. [ – – ] Mutta koettaessaan täyttää supernaisen roolin, josta on suorastaan tullut naisten uusi malli, herkkä nainen toimii itseään vastaan ja vaarantaa terveytensä.” Moni erityisherkkä tunnistanee itsensä tästä kuvauksesta – ja ainakin omalla kohdalla se osuu ja uppoaa. Yritin elää ”supernaisen elämää" ihan liian pitkään.

Tunnollisuuden, täydellisyyteen pyrkimisen ja suorittamisen taustalla on etenkin erityisherkkyyteni. Minulla on aina ollut vahva halu auttaa tai tehdä vähintään oma osuuteni yhteisistä asioista ja sekin tietysti mahdollisimman hyvin. Olen huolehtinut myös siitä, että teen joka kerta lupaamani ja vähän enemmän. Olen lapsuudesta asti ottanut vastuunkantajan roolin – oli kyse sitten vanhempien auttamisesta kotitöissä, pikkusiskon hoitamisesta, kouluaikoina ryhmätöistä, urheilujoukkueen kapteenin roolista tai myöhemmin työpaikalla suoriutumisesta. Se, että olen saanut vastuusta ja minuun on luotettu – niin kotona kuin sen ulkopuolellakin – on tuntunut hyvältä, mutta samalla työkuorma ja -vastuut ovat hivuttautuneet koko ajan raskaammaksi taakaksi kantaa. Ja vähitellen supernaisen saappaatkin alkoivat ihan kunnolla hiertää.

Erityisherkkä työelämässä


Erityisherkän jaksaminen on haaste etenkin nykyisessä tehokkuus- ja tuottavuuslähtöisessä työelämässä. Töissä vastuuntuntoisuus ja tunnollisuus ovat toki hyviä piirteitä, mutta liiallisena ne muodostavat riskin ylikuormitukselle. Lisäksi ne ovat ominaisuuksia, jotka on aina nopeasti huomattu, joten harteilleni on kertynyt paljon kannettavaa. Ja turhan helposti olen ottanut vastuualueet tai lisähommat hoitaakseni – enkä ole osannut kieltäytyä. Olen tottunut tekemään paljon töitä, venymään ja kestämään paineita, mutta herkkyydestäni johtuen olen kuitenkin altistunut normaalia helpommin myös väsymiselle. Työmäärän lisäksi reagoin herkästi työympäristön muihin haasteisiin – niin psyykkisiin kuin fyysisiinkin.

Normiherkkä ihminen voi sietää paremmin työpaikan ongelmia, kuten huonoa johtamista, työyhteisön ihmissuhdekiemuroita tai huonoa energiaa, mutta itse alan oireilemaan epäkohdille nopeasti. Erityisherkälle työpäivän monet sosiaaliset kohtaamiset, tehtävien hektisyys, intensiiviset palaverit ja monien tuntien koneella työskentely ovat helposti myös hyvin kuormittavia. Työpäivästä palautuminenkaan ei tapahdu hetkessä. Lisäksi kannan herkästi huolta työyhteisön yleisestä hyvinvoinnista, yhteisistä projekteista tai työpaikan muista murheista. Kun tähän lisätään herkkien tavallista suurempi tunne- ja aistiherkkyys sekä tarkasti ja syvällisesti prosessoiva hermojärjestelmä, voimme helposti ajautua uupumisen kierteeseen – etenkin, jos muu elämä ei ole tasapainossa eikä palautumiseen ole varattu tarpeeksi aikaa.

Koen, että parhaiten jaksan työssäni, jos saan toimia mahdollisimman itsenäisesti omassa rauhassa ja saan vaikuttaa mahdollisimman paljon työni sisältöön sekä työskentelytapoihin. Monilla herkillä on vahva sisäinen ohjautuvuus, joten olemme usein motivoituneita ja oma-aloitteisia työssämme. Uskallankin väittää, että mikäli meidän henkilökohtaiset ominaisuutemme otettaisiin paremmin huomioon esimerkiksi työn suunnittelussa ja mitoittamisessa, myös meidän herkkien vahvuudet pääsisivät loistamaan paremmin ja uupumisten määrä vähentyisi. Henkilökohtaisten ominaisuuksien huomioimisesta on maininta ihan työturvallisuuslaissakin, yhtenä työnantajan velvollisuutena, mutta toki jokaisen tulee kantaa myös oma vastuunsa.

Mitä olen oppinut?


Ennen 30 vuoden ikää olen ehtinyt käydä läpi muutamia kevyempiä uupumisen jaksoja – ensimmäisen jo abiturienttina. Kuitenkin vatsa tämä viimeisin totaalinen loppuunpalaminen havahdutti minut siihen, miten vähän olin antanut arvoa, huomiota ja tilaa omille tunteilleni ja tarpeilleni – herkkyydelleni. En ollut ohjautunut sisältäpäin, vaan annoin ulkoisten tekijöiden kuten työn, ulkonäön ja yhteiskunnan normien ohjata elämäni suuntaa. Lopulta ymmärsin, että minun on itse huolehdittava siitä, ettei uutta uupumista pääse enää koskaan tapahtumaan. Olen opetellut siirtymään vähitellen suorittamisesta olemisen tilaan ja sitä kautta antautumaan elämälle.

Vaikka olen tiennyt herkkyydestäni jo vuosia, vasta nyt olen aidosti ymmärtänyt myös sen, kuinka olennaista ärsykekuorman säätely ja sopivan vireystason ylläpitäminen on uupumisen välttämiseksi. Koen tärkeäksi tutustua entistä paremmin itseeni ja omaan yksilölliseen herkkyyteeni – vuosien ajan unohdin pitää huolta siitä sekä kehon ja mielen välisestä yhteydestä. Etenkin meillä erityisherkillä kokonaisvaltaisella itsestään huolehtimisella on suuri merkitys hyvinvoinnin kannalta.

Olenkin tarkempi nykyään siitä, että työ- ja elinympäristöni ovat suotuisampia herkkyydelleni ja siitä, että elämässäni on tarpeeksi aikaa levolle. On tehnyt hyvää tarkastella kotiani, työtäni, harrastuksiani ja ihmissuhteitani siitä näkökulmasta, tukevatko ne omaa hyvinvointiani, lisäävätkö ne merkityksellisyyttä elämääni ja tarjoavatko ne tarpeeksi aikaa rauhoittumiselle. Aina elämää ei toki voi hallita eikä kaikkeen pysty vaikuttamaan, mutta silti voi opetella joitakin arkea helpottavia tapoja, joilla voi keventää päivän aikana kertynyttä kuormitusta. Helpotan omaa ylivirittyneisyyttäni esimerkiksi kirjoittamisella, joogalla, luonnossa liikkumisella ja avantouinnilla.

Herkkyys ei ole heikkoutta


Elämänmuutokseni myötä arkeni on rakentunut vähitellen uudenlaiseksi – näin myös herkkyyteni ominaisuudet pääsevät paremmin oikeuksiinsa enkä koe elämää jatkuvana selviytymisenä. Opintovapaalle jääminen ja muutto saaristoon ovat olleet isoimmat konkreettiset muutokset omassa elämässäni, mutta pienemmilläkin muutoksilla pystyy vaikuttamaan. Olen myös antanut itselleni luvan olla haavoittuvainen ja rohkeasti keskeneräinen, joten kipuilen herkkyyteni kanssa hetkittäin edelleen ja itsensä puolella oleminen on jatkuvaa harjoittelua.

Kompurointi kuitenkin näyttää koko ajan jotain uutta itsestäni ja matkan varrella opin paremmin elämään itseni näköistä elämää. Herkkyys ei ole heikkoutta siitä huolimatta, että se lisää riskiä hermoston uupumiselle ja ylikuormittumiselle. Koen erityisherkkyyden myös monella tavalla vahvuutena ja elämääni rikastuttavana ominaisuutena.

Näillä opeilla suojelen herkkyyttäni:


1. Olen opetellut olemaan itseni puolella ja puhumaan itselleni lempeämmin sekä armollisemmin. Haluan jatkossa olla itse itseni paras ystävä ja puoliso.

2. Olen opetellut arvostamaan ja kuuntelemaan itseäni. En enää suorita elämääni, vaan opettelen lempeämpää tapaa elää. Kuuntelen kehoni viestejä ja arvostan niitä: en vaadi itseltäni liikoja, annan itselleni välillä luvan vain olla ja huolehdin riittävästä levosta.

3. Olen opetellut rakentamaan rohkeasti oman näköistä arkeani ja tekemään siitä merkityksellisempää. Olen muuttanut kaupungista saaristoon ja jäänyt opintovapaalle. Olen ottanut enemmän aikaa itselleni ja kuunnellut sisäistä ääntäni.

4. Olen opetellut ottamaan herkkyyteni paremmin huomioon arjessani ja elämänvalinnoissani. Rutiinit ovat minulle tärkeitä ja ne auttavat jaksamaan: iltaisin menen ajoissa sänkyyn ja luen hetken kirjaa ennen nukkumaanmenoa, rauhoitan aamut, syön säännöllisesti ja käyn viikottain uimassa meressä. Opettelen myös pitämään rutiineista lempeästi kiinni.

5. Olen opetellut pysähtymään kiitollisuuden äärelle. Pidän kiitollisuuspäiväkirjaa, muistan kiittää useammin läheisiäni ja opettelen päivittäin olemaan enemmän läsnä hetkessä.


Linkki blogiin: https://lempeampimina.blogspot.com (Löydät minut myös Instagramista ja Facebookista @lempeampimina)

Lähde : Aron, Elaine 2014: Erityisherkkä ihminen ja parisuhde



tiistai 23. helmikuuta 2021

Huolellinen ja tunnollinen erityisherkkä

Jäsenen blogikirjoitus




Jouduin menemään erikoissairaalaan tutkimukseen, jollaisessa en ollut ennen ollut. Jännitin ja vähän pelkäsinkin sitä etukäteen, kun en oikein tiennyt, mitä siellä tapahtuu, ja millainen tilanne se on, sattuuko se, ja kuinka oikein kestän sen näin kipuherkkänä ihmisenä.

Onneksi sairaalaan pystyi soittamaan etukäteen, ja soitin sitten ja kyselin kaikkea mahdollista, mitä vain voin saada tutkimuksesta selville. Hoitaja puhelimen päässä kai vähän tuskastui ja totesi, että nyt tulee kyllä vaikeita kysymyksiä. Hyvin hän kuitenkin kysymyksiini vastaili, ja se auttoi minua. Sanoin hänelle, että minulle on paljon helpompaa, jos tiedän, mitä on luvassa kun tulen paikalle. On helpompi asennoitua ja valmistautua henkisesti. Puhelu helpottikin selvästi epävarmuuttani ja pelkoani, ja kun sitten tutkimuksen aika koitti, en jännittänyt niin paljon.

Tutkimuksen jälkeen hoitaja totesi hieman yllättyneenä, että sehän menikin hyvin. No niinhän se meni, koska tunnollisena ihmisenä noudatin annettuja ohjeita kirjaimellisesti. Onneksi kipuakaan ei tuntunut. Mieleeni tuli, että luultavasti hoitajalla olikin paljon kokemusta ihmisistä, jotka eivät osaa toimia ohjeiden mukaan, eivät pysty tai eivät viitsi. Ja sen takia heidän on korostettava ohjeita todella paljon. Erityisherkkänä olen kuitenkin tarkka ohjeiden ja sääntöjen kanssa ja noudatan niitä niin hyvin kuin voin. Kuten Elaine Aron toteaa: ”Erityisherkät ovat epätavallisen tunnollisia ja tekevät yhteistyötä jos vain voivat.”

Uskon, että itseni lisäksi monia muitakin voisi auttaa se, että terveydellisiin tutkimuksiin mennessä tietäisi paremmin, mitä siellä tullaan tekemään, miten toimitaan ja mitä potilaalta odotetaan. Näin pienellä asialla voidaan vaikuttaa siihen, että tutkimus sujuu sekä potilaan että hoitohenkilökunnan kannalta niin mukavasti ja helposti kuin mahdollista.

Elaine Aronin kirjasta Erityisherkkä ihminen löytyy – kaiken muun ohessa – myöskin pieni osio ”Vinkkejä erityisherkkien parissa työskenteleville terveydenhuoltoalan ammattilaisille”. Tästä osiosta toisaalta saa apua itselleenkin, kun on terveydenhuollon kanssa tekemisissä. Vinkkejä siihen, miten kertoa omista tuntemuksistaan ja tarpeistaan, jotta toinen ymmärtäisi paremmin. Usein terveydenhuollon ammattilaiset eivät ole perehtyneitä erityisherkkyyteen, joten erityisherkän on hyvä opetella itse kertomaan piirteestä ja eritoten sen aiheuttamista poikkeavuuksista keskivertoon nähden.

Aronin kirja toimiikin minulla nykyään käsikirjana. Palaan siihen aina silloin tällöin kun taas pohdituttaa jokin herkkyyteen liittyvä asia tai tapahtuma, johon tarvitsisi apua ja pitäisi keksiä, miten toimia, mitä sanoa, miten suhtautua. Usein Aronin kirjasta saa jonkin uuden näkökulman ja pääsee asiassa eteenpäin.

nimim. Erityisherkkyyden kokemusasiantuntija

Lähde: Elaine N. Aron, Erityisherkkä ihminen, Kustannusosakeyhtiö Nemo 2013.

perjantai 19. helmikuuta 2021

Mä rakastan mun työtä! Mä rakastan mun elämää! 🤗💕

Jäsenen blogikirjoitus

Näin kirjoitin viime viikolla LinkedIniin. Ajattelin sen inspiroivan myös toisia seuraamaan rohkeasti omaa sydäntään ja omaa polkuaan. Auttaisi luottamaan siihen, että on juuri sellainen, kuin tuleekin olla, vaikkei mahtuisi yhteenkään yhteiskunnan asettamaan muottiin. Että on täydellinen epätäydellisenä. Ja ymmärtämään, että juuri epäkohdat tekevät meistä meidät: aitoja, rakastettavia omia itsejämme.

Jos olisimme täydellisiä, robotit voisivat ihan hyvin korvata meidät. Tai jos olisimme kaikki samanlaisia, ei olisi erilaisia taitoja, erilaisia ajatuksia tai ideoita. Emme voisi tarkastella asioita eri näkökulmista emmekä nähdä asioita toisen näkökulmasta. Emme voisi kasvaa, emmekä kehittyä.

Olen itse kaikkea muuta kuin täydellinen - ja niin onnellinen juuri siksi! Kun oppii tuntemaan itsensä, hyväksymään itsensä ja rakastamaan itseään sellaisena kuin on, tulee valtava vapauden tunne. Saa olla juuri sellainen mitä on, ei tarvitse esittää kenellekään yhtään mitään!

Luin aamulla lyhyen viestin, minkä olin viikonloppuna kirjoittanut. Kahdessa lauseessa oli 2 kirjoitusvirhettä!

Lisäksi puhuin perjantaina puhelun, jossa kerroin, että minulla on myös kolmas aisti. 11-vuotias poikani oli kuunnellut puheluani toisella korvalla ja sanoi puhelun jälkeen että: Äiti, kyllä sinulla on vähän enemmän kuin 2 aistia". 🤣

Jos olisin yhtä kontrolloiva ja kriittinen itselleni kuin aikaisemmin, en puhuisi enkä kirjoittaisi mitään. En kehtaisi. Sen sijaan saan elantoni kahdella intohimollani, eli juurikin kirjoittamalla ja puhumalla. Eli teoriassa elän heikkouksillani. 😁

En anna sen häiritä, että välillä tulee kirjoitusvirhe ja välillä suusta sammakko. Nykyään ajattelen, että se sisältö on tärkeämpää, kuin mihin muotoon se on pakattu. Mieluummin kuin täydellinen, olen aito.

Minusta on ihanaa olla myös erilainen pomo - sellainen, joka mokaa avoimesti ja lähettää tiimiläisille sydämiä.

Miksi kerron tämän teille? Siksi, ettei näin ole aina ollut. Olen erityisherkkä ja näin tuntenut olevani vääränlainen ja joukkoon sopeutumaton. Ajatellut, ettei toisten kivun kokeminen itsessään sovi tähän kovaan maailmaan. Ettei minusta ole mihinkään, koska minulta puuttuu pikkutarkkuus.

Työelämässä minusta tuntui, etten saisi edes pientä mahdollisuutta näyttää omia kykyjäni, koska ensin tulee tehdä pikkutarkkuutta vaativia hommia.

Tuntui, ettei uran alussa voinut heittää erilaisia ideoita tai nähdä asioita eri näkökulmasta kuin muut. Ja jos kerroin, etten pysty tekemään 7,5 h päivää 5 päivänä viikossa tehokkaasti työtä, niin tuntui, että minua pidettiin laiskana. Minusta tuntui, ettei ollut väliä, että olin juuri tehokkaimmillani ja sain parhaita tuloksia vähemmillä tunneilla - kun oli aikaa ajatella, luoda ja palautua. Tuntui, että vain sillä oli merkitystä, montako tuntia istuin fyysisesti työpaikalla.

En enää yritä miellyttää kaikkia yrittäen olla sellainen, kuin luulin toisten haluavan minun olevan. Olen niin paljon mieluummin aito oma itseni. Ymmärsin, että jokainen voi miellyttää elämänsä aikana tiettyjä ihmisiä. Miksi en siis olisi oma itseni ja miellyttäisi niitä, jotka tykkäävät minusta juuri sellaisena, kuin olen? Jotka eivät pitäisi minusta... niin heidän ei tarvitsekaan pitää.

Yritän siis kertoa sinulle, että sinäkin olet täydellinen juuri tuollaisena! Usko itseesi ja omiin kykyihisi!

Onneksi moni asia on muuttunut työmaailmassa sitten niistä ajoista, kun aloittelin omaa uraani. Mutta mikä on jäänyt, on uskalluksen puute noudattaa omaa polkuaan ja luottaa itseensä.

Tein viime viikolla tämän vuoden ensimmäisen podcastini, missä jaan oivalluksiani rajojen pitämisestä. Tein tämän lounastunnilla, kun oli menossa viimeinen päivä HSP Kokemusasiantuntija-koulutuksessa. Olin niin inspiroitunut, että oli suorastaan pakko sanella ajatuksiani heti. Vaikka taustalla kuului liikenteen ääniä ja musiikkikin saattoi olla epärytmissä puheeseeni nähden. 

Kuuntele tästä: https://lnkd.in/d2GFPcM ja valitse 3:s podcast. 


Tekstin kirjoitti Anneli Päivänsara.

Paitsi HSP-kokemusasiantuntija, Anneli on myös Onnellisen elämän kokemusasiantuntija. Hänen tavoitteenaan on muuttaa tätä maailmaa jakamalla omia kokemuksiaan sekä opastamaan toisia herkkiä löytämään omat supervoimansa ja onnellisen elämän – mitä se kenellekin tarkoittaa. Annelin kursseihin ja palveluihin pääset tutustumaan täältä: https://www.paivansara.fi/hyvinvointivalmennus/.



maanantai 15. helmikuuta 2021

Haastattelussa HSP Voimaryhmät-hankkeen koordinaattori Emilia Aalto

 Jäsenen blogikirjoitus:

 

Yhdistyksessä on käynnissä HSP Voimaryhmät -hanke, joka toimii STEA:n eli Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen rahoituksella. Katso lisätietoa hankkeesta täältä. Hankkeen parissa työskentelee Emilia Aalto.


Hei Emilia, olet projektikoordinaattorina Voimaryhmät-hankkeessa. Mitä tehtäviä työhösi kuuluu?

-Kaikkea laidasta laitaan: koulutuksia, viestintää, markkinointia, tapahtumien järjestämistä. Tehtäviini kuuluu myös yhdistyksen vapaaehtoisten eli Herkkis-päivystäjien, kokemusasiantuntijoiden ja voimaryhmäohjaajien toiminnan koordinointi, ja Herkkis-päivystyksen tekninen puoli on myös minun vastuullani.


Mitä olet tekemässä lähiviikkoina?

-Jopa 16 uutta voimaryhmää on juuri alkamassa ympäri Suomea ja verkossa, ja tällä hetkellä opastan ryhmien ohjaajia etätapaamisten käytännön toteuttamiseen. Uusi kokemusasiantuntijakoulutus alkaa niin ikään helmikuussa ja voimaryhmäohjaajakoulutus maaliskuussa, ja tapaan itse kaikki näihin koulutuksiin osallistuvat etänä ennen koulutuksen alkua. On tärkeää saada henkilökohtainen kontakti osallistujiin.


Viime aikoina koulutukset ovat siirtyneet verkkoon. Miten tämä on vaikuttanut työhösi?

-Kyllä se on muuttanut työtä aika paljon. Etäkoulutuksiin on jo sopeutunut, mutta tekniikka pitää tietysti ottaa huomioon suunnittelussa. Yhteisöllisen fiiliksen luomiseksi pitää varata aikaa jutusteluun; ei riitä että käydään pelkkää asiaa läpi. Rennossa ja turvallisessa ilmapiirissä ihmiset uskaltavat osallistua keskusteluun.


Mitä koulutustyö antaa sinulle itsellesi?

-Se antaa todella paljon! Kaikilla on niin monipuolisesti osaamista, meillä on aivan mahtavia osallistujia mukana. Sen takia haluamme heitä myös osallistaa itse kouluttamiseen, koulutusten sisällön kehittämiseen. Saa tulla mukaan vaikka vetämään jonkin osa-alueen tai harjoituksen.


Mitä tykkäät tehdä vapaa-ajalla?

-Nautin lumesta, on ihanaa kun nyt on paljon lunta. Käymme koiran ja lapsen kanssa pulkkailemassa ja lenkkeilemässä. Opettelen myös luistelua ja hiihtämistä uudestaan.



Haastattelijana Terhi Lammi


Lue myös: Kinoksista kirsikankukkiin - kirjoitus Voimaryhmät-hankkeen alkutaipaleelta

 


keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Ajatuksiani erityisherkän lapsen kanssa toimimisesta

Jos jokin näistä resonoi, niin käytä sitä. Aina ja kaikessa kuuntele sydäntäsi ja ota itsellesi vain se mikä tuntuu oikealta.

Jäsenen blogikirjoitus:

1. Erityisherkkää lasta ei tarvitse opettaa ottamaan muita huomioon, hän syntyy sen taidon kanssa.

Jos joku pyytää, hän antaa iloisesti pois lelunsa, ruokansa ja vaatteensa, Opeta hänet sen sijaan ottamaan itsensä huomioon ja tekemään vain asioita, jotka hän itse kokee oikeiksi.Toimi itse mallina ja seuraa sydäntäsi, älä sitä miten kaikki muut tekevät. Jos sydämesi neuvoo toimimaan lapsen kanssa tavallisesta poikkeavalla tavalla kuuntele sitä ja toimi sen mukaan. Sinä olet itsesi ja lapsesi paras asiantuntija.
 


Muista että kukaan ei ole syntynyt tänne ollakseen mahdollisimman vähän vaivaksi. Ole vain vaivaksi ja tee maailmasta parempi paikka lapsellesi, itsellesi ja muillekin. Se että jokin on yleinen käytäntö, ei automaattisesti tarkoita sitä, että se olisi paras tapa varsinkaan kaikille. On ok muuttaa mielensä ja vaihtaa suunnitelmaa. On ok kokeilla jotain ja huomata ettei se toimi.


2. Kun pieni lapsesi alkaa tutkimaan maailmaa kontaten, kävellen, juosten, maistaen ja koskien anna hänen tehdä niin aina kuin suinkin mahdollista.Varmista vain että hän on turvassa. Hän ottaa maailmaa ja kehoaan haltuunsa ja nauttii niistä. Myöhemmin hän tekee asioita tässä iässä opituilla taidoilla, voimilla ja itseluottamuksella.


3. Huolehdi että lapsi ei elä jatkuvassa ylikuormituksessa. Pitäkää tarvittaessa ylimääräinen lomapäivä koulusta tai päiväkodista. Huolehdi että lapsella on tarpeeksi aikaa olla rauhassa, niin että hän saa latautua ja kuulla itsensä ja omat tarpeensa. Tee sama myös itsellesi. Jos elämäntilanne on jatkuvasti liian kuormittava, muuta sitä. Minä uskon, että kun lapsi saa kasvaa rauhassa omaan tahtiinsa hänestä kasvaa vahva. Ensin siis lapselle pieni kodinpiiri, omaan tahtiin nukkuminen jne. jossa hän voi kokea olonsa turvalliseksi ja jossa hänen hermostonsa lepää.
Näin hänen hermostonsa saa kasvaa vahvaksi. Ja sitten piiri laajenee lapsen tahtiin. Lasta ei tarvitse hoputtaa kasvamaan, koska se kasvu tapahtuu oikeaan aikaan ihan itsestään. Kasvun edellytys on se että kokee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi, ja saa riittävästi lepoa.
 

4. Herkkään lapseen vaikuttaa aikuisen hermoston tila. Huolehdi siis itsestäsi ja siitä että sinun asenteesi elämään on iloinen ja kiitollinen. Huolehdi omasta voimaantumisestasi, koska siten annat lapsellesi mallin.


5. Muistakaa nauru, hassuttelu ja fyysinen läheisyys.
 

6. Jokainen koira, kissa ja pikkulapsi tietää että elämä on ihanaa ja ihmeellistä.

 - Muistakaa se taas.


7. Älä laita omia pelkojasi ja uskomuksiasi lapsesi kannettavaksi  Herkkä lapsi skannaa muutenkin vaaroja ympäristöstään ja on varovainen. Älä siksi ylenmäärin korosta vaaroja (esim. sitä että vesi on vaarallista ja sinne voi hukkua.) Lapsi voi mennä täysin lukkoon ja jättää koko asian tekemättä. Siksi anna lapsen ottaa esim. se vesielementti haltuunsa omassa tahdissaan ja iloisessa tunnelmassa. Ole valppaana ja lähellä auttamaan jos tarvitsee. 

Esimerkki: Lapseni kompastui pienenä vedessä ja vajosi pinnan alle. Nostin hänet välittömästi ylös sieltä ja hän jatkoi leikkejään vedessä huomaamatta tilannetta. Sanoin hänelle: Huomasitko mitä äsken tapahtui. Sinä kävit veden alla ja osasit hienosti pitää suun kiinni siellä. Tuolla lailla sukelletaan. Lapseni iloitsi uudesta taidostaan ja oppi sukeltamaan.Toinen lapsi, pikkupoika, valutti hiekkaa käsistään veteen sen näköisenä, että hänellä oli siinä koko universumin ihmeet. Hän ei kaivannut mitään rajumpaa vedellä leikkimistä, koska hänellä oli kaikki siinä hiekassa.


8. Kun lapsesi myöhemminkin osoittaa halua tehdä jotain, pyri aina sanomaan kyllä, sanan ei sijaan. (Voit kyllä sanoa kuinka ylös kuuseen saa kiivetä ekalla kerralla.) Tällä tavoin lapsesi oppii seuraamaan iloaan, sisäistä ohjaustaan. Hän oppii uusia taitoa ja elää flowssa, jossa hän taas seuraavana päivänä seuraa uudelleen sitä, mitä hänen sisimpänsä silloin ohjaa häntä tekemään. Ja hänestä hyvin todennäköisesti ei kasva nuorta, jota ei huvita mitään ja joka ei yhtään tiedä mitä haluaisi tehdä. Koska hänen iloaan tehdä ja hänen sisimmästään nousseita virikkeitä ei ole painettu alas jatkuvalla ei-sanalla.Jos lapsi rakastaa piirtää, kanna kaupasta erilaisia papereita ja kyniä niin paljon kuin hän tarvitsee.
 

9. Puhu hänen kanssaan, ole läsnä, nauti yhdessä olemisesta.

Haastavista tilanteista selviäminen on ihan erilaista, kun ei tarvitse tehdä sitä yksin, vaan lapsella on läheinen ihminen joka rakastaa, ja on hänen tukenaan. Keskusteluilla voit lisäksi auttaa lasta ymmärtämään itseään, maailmaa ja syitä muiden ihmisten toimintaan. Voit auttaa lasta ymmärtämään tunteitaan ja huomaamaan miltä tunteent ja “gut feeling” tuntuvat hänen kehossaan.


10. Opeta lapsellesi että elämässä tärkeintä on olla oma itsensä, seurata sydäntään ja iloita ja nauttia elämästä. Läsnäolon taito ja taito nauttia yhdessä olemisesta rakkaidensa kanssa ovat taitoja jotka tekevät hyvän elämän.Herkkistä ei tarvitse opettaa ottamaan asioita vakavasti, tekemään parhaansa tai olemaanperfektionisti. Nuo ensinmainitut asiat tasapainottavat hänen luontaista taipumustaan suorittamiseen. Loistavan koulumenestyksen sijaan kehu hänen kykyään nauttia hetkestä, hänen kykyään kuunnella itseään ja seurata intuitiotaan. Niitä kykyjä hän tarvitse kaikkein eniten ja ne ovat kykyjä joilla elämästä tulee parasta mahdollista, ja hän tulee tekemään asioita jotka oikeasti innostavat häntä.  

Silloin kun luonnostaan herkkä, tietoinen ja muut huomioiva lapsi saa lisäksi kasvaa vahvaksi ja itsensä huomioivaksi, hänellä on hyvät valmiudet elää elämäänsä ja luoda maailmasta parempi paikka.
 

Tässä minun kokemukseni mukaan keinoja, jotka voimaannuttavat ja tasapainottavat erityisherkkää lasta joka on luonnostaan kiltti, muut huomioon ottava, empaattinen, täydellisyyteen pyrkivä ja usein myös omasta kannastaan ja tarpeistaan periksiantava.
Ja tietysti ja ennen kaikkea näe, kuule ja ymmärrä lastasi. Näe, mikä upea tyyppi hän on ja luota ja usko häneen. Nauti siitä, että saat tukea hänen kasvuaan ja katsoa kun hän luo itselleen oman näköistään polkua, millainen se sitten onkaan, ja ottaa taitojaan ja kykyjään haltuunsa.


Minun lapseni antoi pienenä minulle neuvon miten haluaa itseään lohdutettavan. Hän sanoi: 'Sano kyllä me selvitään'. Se tarkoittaa, että minä uskon häneen ja hänen ei tarvitse selvitä yksin. Me olemme tässä yhdessä ja hänellä on aina minun tukeni.


Suosittelen lukemiseksi Elaine Aronin kirjaa Erityisherkkä lapsi.

Muita hyviä kirjoja on mm. Judith Orloffin kirjat Empath's Survival Guide ja Thriving as Empath.

Anita Moorjanin kirjat.




Susanna Sihto


(Kuva:Pixabay)

torstai 4. helmikuuta 2021

Kriisissä uhkat ja mahdollisuudet kohtaavat

Jäsenen blogikirjoitus:

 

Äkilliset kovat vatsakivut tulivat tammikuun alussa yhtenä aamuna täysin yllättäen. Reagoin kuitenkin tutusti hakien heti apua ulkopuolelta terveysasemalta ja jatko kirurgisessa sairaalassa päivystyksen kautta osastolle. En jäänyt odottamaan omin avuin selviytymistä. Ehkä varovaisuuteni ja herkkyyteni auttoi tunnistamaan tilanteen vakavuuden ja siten edesauttoi selviytymistä. Lisäksi uskoin vaistooni ja aiempiin kokemuksiini, koska olin sairastunut muutama vuosi aiemmin suolistosyöpään, ja siinäkin hakeuduin ja sain onneksi nopeasti avun ja pääsin hoidon piiriin ja paranin. Niinpä olin elellyt jatkoaikaa jo useamman vuoden ns. terveen kirjoilla.

Äkillisessä sairastumisessa oli kyseessä äkillinen kriisi/uhka, jonka kohdatessa uskoin intuitiooni sekä aiempaan tietoon ja kokemukseen syöpähoidoista. Ongelma ei voinut olla siinä osaa suolistoa, joka oli edelleen säännöllisessä seurannassa, vaan sen piti olla siellä missä sitten tomografiakuvaustenkin mukaan olikin. Ongelman laajuus tai vakavuus ei ihan heti selvinnyt, vaan kartoitus- ja hoitoprosessissa meni viikonpäivät ennen kuin oli pakko päätyä vatsan alueen avoleikkaukseen, ja saatiin siten ongelmakohdat poistettua.

Sairastuminen aiheutti voimakkaita muistoja ja tunteita, pelko oli ehkä niistä päällimmäisin. Kivut olivat lopulta sietämättömät. Fyysinen voimattomuus aiheutti myös sen, ettei enää pystynyt mielen tasollakaan toimimaan kuin pakollisiksi kokemissa asioissa. Kipeänä ei voi olla kuin kipeä. Piti peruuttaa kaikki sitoumukset ja toivoa, että ympäristö ymmärtää sen. Hengitellä rauhallisesti ja tehdä oma osansa paranemisen kanssa. Elää hetkessä ja olla kiitollinen, että sai jälleen nopeasti tuiki tarpeellisen avun. Koronapandemian aikana pitäisi olla jo tullut tutuksi, että asiat eivät meni kuten odotat. Kuitenkin pääsy terveysaseman lääkäriin ja erikoissairaanhoitoon kävi yhtä sutjakkaasti kuin normaaliaikanakin. Näin ollen voin vain todeta omien kokemusten pohjalta, että olen erittäin tyytyväinen julkiseen terveydenhuoltoomme. Ihmiset ovat kaikkialla ystävällisiä, auttavaisia, kohtaavat pääsääntöisesti asiakkaan tasavertaisena, kuuntelevat, keskustelevat ja vastaavat asiallisesti kysymyksiin.

Kyllähän tämä itseä kohdannut äkillinen vakava sairastuminen sai kuitenkin totaalisen myllerryksen aikaan eri tasoilla; henkisellä, fyysisellä, psyykkisellä ja sosiaalisella. On ollut ihana kuitenkin huomata, miten puoliso ja muut läheiset sekä ystävät ovat olleet myötätuntoisia ja antaneet käytännön apua sekä kulkeneet rinnalla läpi vaikeimman ajan. Olen ikikiitollinen teille läsnäolostanne ja tuestanne.

Toipumisvaihessa, kun pahimman pitäisi olla ohi, on taas mahdollista havaita uusia mahdollisuuksia – tarkistella uudessa valossa, mikä elämässä on tärkeää ja mihin asioihin suhtaudun nyt eri tavalla kuin ennen sairastumista. Itsellenikin yllätyksenä muutoksia on aika monta. Kiitollisuus elämän toisesta jatkoajasta ei ole niistä vähäisin.

Merja Leppänen

tiistai 26. tammikuuta 2021

Myötätunnon määrä

Jäsenen blogikirjoitus:

Siskoni lähetti minulle lyhyen videon pienestä tyttärestään. Tyttö istuu keittiön pöydän ääressä maitomuki kädessään, ja juttelee kaksi-vuotiaan hieman epäselvällä kielellä äidilleen. Kuvaan ilmestyy pikkutytön sisko, murrosikäinen nuori neiti. Pienokainen sanoo videolla siskolleen, että sinulla on ihanat housut. Sisko ei vastaa, jolloin pienokainen toistaa asian. Ei vastausta. Pieni tyttö painaa kasvonsa alas, ja ottaa maitomukista kulauksen. Video loppuu.



Pieni pätkä, jonka on tarkoitus ilahduttaa tätiä, saakin tädin vähän surulliseksi. Tarkkailen pienen ihmisen ilmeitä, ja reaktiota, kun isosisko ei vastaa kehuihin. Tuntuu surulliselta, kun lapsen hymy kasvoilla häviää, ja vaihtuu hieman hämilliseen ilmeeseen. En tiedä, odottiko hän vastausta: minä odotin.

Ihmettelen, miksi tunnen näin. Että ajatteleeko, tunteeko kukaan toinen samoin, vai näkevätkö muut siinä pienen, iloisen tytön, ja hänen isosiskonsa? Että onko ilmeillä, katseilla ja sillä, ettei vastausta kuulu, merkitystä muille, tai onko se ihan jokapäiväistä, ettei murrosikäinen jaksa vastata jokaiseen pienen ihmisen ajatukseen ja kysymykseen.


Olen hautajaisissa. En sukulaisena, ystävänä, en edes tuttavana. Olen siellä työtehtävissä. Eturivissä istuu vanha, hyvin vanha mies pyörätuolissa. Hauras vanhus, joka on saattamassa vaimoaan viimeiselle matkalle. Mies on niin hauras, ja hänen äänensä yhtä hauras: kuin höyhenen kosketus, tai ohuen ohut lasi, joka rikkoontuu pienestäkin kolhusta. Kun pappi siunaa vainajan, nousee mies tuolistaan: hyvin hitaasti, kumarassa, varoen.
Silloin minusta tuntuu, että en pysty hengittämään, en vain pysty. Hauras vanhus, joka saattaa vaimoaan hautaan on niin liikuttava näky, että itkettää. Vaikka nieleskelen, puren huulta ja yritän ajatella kaikkea muuta, se ei auta.                                                                                                                                          Taas mietin, tunteeko kukaan samoin? Tunteeko kukaan muu, että tuo ihminen pitäisi ottaa syleilyyn, halata ja rakastaa, antaa hänen tuntea, että hän on tärkeä, pidetty, ja että hänestä huolehditaan?
Mietin miestä vielä kotonakin. Monta päivää. Aivan kuten nytkin.


Minulle hyvin tärkeä henkilö moittii puolisoaan, ikäihmisiä molemmat. Puoliso on sairas, eikä kykene enää tekemään kotitöitä, ei pienintäkään asiaa. Toinen on väsynyt siihen, että joutuu ottamaan ison vastuun kaikesta. Eikä aina muista, ei ymmärrä sitä, että sairaus on heikentänyt kumppanin.
Kuuntelen moittimista. Se lienee joka päiväistä. En tiedä, puuttuakko siihen tai ei. Tuntuu, että sairas vanhus on jo tottunut kuulemaan sitä.

Minusta se tuntuu pahalta, aivan, kuin se koskisi minua. Mietin, miten joku voi sanoa noin toiselle, ihmiselle, joka on puoliso, elämänkumppani jo vuosikymmenten ajalta? Että nuo ihmiset ovat rakastaneet toisiaan, eläneet elämää, hyvinä ja pahoina päivinä. Ja nyt kuulostaa, että kaikki on vain sitä pahaa.

Miten joku voi? Minä en voisi, en ikinä. Toivottavasti. Toivottavasti muistan, että jokainen voi sairastua, heikentyä, vammautua tai muutoin tulla toimintakyvyttömäksi.

 
Välillä mietin, onko hyvä, että miettii asian omalle kohdalleen? Entä jos se kyky puuttuu, onko ihminen automaattisesti tunteeton, kylmä, ilkeä? Vai väsyykö sitä niin, ettei enää osaa asettua toisen asemaan? En minä tunteettomuuteen usko, enkä ilkeyteen. Väsymiseen kyllä. Mutta en halua, en osaa ymmärtää sitä.


Minä asetun liikaa. Kannan omien tunteiden lisäksi mukanani toistenkin tunteita.
Ja näissä tilanteissa se on raskasta. Myötätunto painaa. Yritän kuitenkin keventää molempien taakkaa. Auttaa ja kuunnella. Ja otan sitä myötätunnon painoa omille harteilleni, haluamattanikin. 

Mutta voi se taakka olla hyväkin. Tai ei siis taakka laisinkaan, vaan tunne joka pakahduttaa.
Vaikka silloin, kun pidän sylissäni kehräävää kissaa: minusta tuntuu, että sydän halkeaa siitä rakkaudesta. Rakkaudesta pieneen, iki-viattomaan, pehmeän karvaiseen olentoon.
Tai kun katson äitiä pienen vauvansa kanssa: voin melkein tuntea, mitä on äidinrakkaus, vaikka olen itse lapseton. Niin minä siihen tunteeseen menen sisälle. En aina ymmärrä, miten vauva voi tuoksua hyvälle, tai miten vatsalleen kääntyminen saa elämän hetkellisesti pilviin, mutta sen tunteen minä ymmärrän, tunnen. Sen äidinrakkauden, joka sekoittaa pään lisäksi äidin hormonit ja välillä jopa mielen. Sekoittaa rakkaudella. Mikä on sen ihanampaa? 

Ja kun oikein haluan näiden tunteiden pyörteisiin, katson elokuvaa Hiljaiset sillat. Ties kuinka monta kertaa sen olenkaan nähnyt, aina se silti kosketta. Ja syvältä koskettaakin.
Ja aina, joka ikinen kerta, minä ajattelen, että ehkä se päättyy hieman eritavalla, vaikka tiedän, että ei se pääty. Eihän se silloin olisi enää sama elokuva, sama tarina, joka saa minut liikuttumaan, itkemään, rakastamaan: muistoihin.
Minä tiedän, mitä se nainen elokuvassa tuntee, minä olen kokenut sen saman itsekin. Minun tarinassani on vain erilainen loppu.

Minä saan makoilla lattialla rakastamani miehen kanssa elämäni loppuun saakka. Minä avasin auton oven, ja lähdin. En antanut hänen mennä, en voinut päästää. Vaikka kyllä se sattuikin.
Mutta tunne elokuvan rakastavaisia kohtaan: itkettää kun rakkaus on siinäkin maailman ihaninta. 

Ajattelen, että myötätunto on vähän kuin lisä-aisti. Ylivirittynyt aisti, joka on saattanut minut mitä ihmeellisimpiin tilanteisiin. Minua ne eivät hämmennä, kyllä minä itseni tiedän.
Joskus on vain melko vaikea selittää järkeen käyvästi, miksi itken vaikka lentokentällä, kun minulle täysin vieraat ihmiset hyppäävät toistensa kaulaan ja halaavat toisiaan monta pitkää minuuttia, kun eivät ole tavanneet aikoihin. Kun muut näkevät siinä jälleen näkemisen riemun, mutta minä tunnen heidän tunteensa, ja se on pakahduttavaa iloa ja onnea. Ainakin minun tunteissa, kyyneleissä.


Herkkyys on semmoista.


Nimim. Elmeri

 

(Kuva:Pixabay)

 



maanantai 18. tammikuuta 2021

Blogivuodesta 2020




Rohkeastiherkkä -blogissamme oli monipuolinen vuosi 2020. Meillä julkaistiin kirjoituksia tunteista työelämään, kokemuksista tutkimustietoon, yhdistyksen tapahtumista sekä koulutuksista elämään ja sen vaatimuksiin ja rikkauksiin, erityisherkkien näkökulmasta.

Blogin kirjoituksista on saatu vertaistukea, tietoa ja kiinnostuttu yhdistyksemme toiminnasta. Blogi on HSP Suomi ry:n jäsenblogi, johon myös asiantuntijat ja yhdistyksen toimijat voivat kirjoittaa, ja iloksemme kirjoittavatkin!

Vuodessamme oli erityisen mainitsemisen arvoista ja merkittävää opiskelijoiden erityisherkkyysaiheiset opinnäytetyöt ja niistä saadut kirjoitukset, lue vaikka tämä Arvot avuksi..

Yliopistotasoista tutkimustietoa saimme myös, suosittelemme lukemaan tämän Moninaisuuteen kytkeytyvä persoonallisuus..

Yhdistyksessämme ja sen hallituksessa on myös monia asiantuntijoita; kouluttajia, valmentajia, terapiatyötä tekeviä. On ollut ilo saada jäsenkirjoituksia myös heiltä. Vaikkapa nämä suositut kirjoitukset Erityisherkkä, hiljenny itsesi äärelle...  ja Kuinka selvitä herkkänä ihmisenä...

Paitsi vanhat kirjoittajakonkarit, ovat myös uudet kynäilijät löytäneet tiensä blogiimme. On saatu kirjoituksia tunteista monista; surusta, ilosta, elämän käännekohdista; niihin lukeutuu yhteinen koko vuotta 2020 värittänyt ja muuttanut pandemian aiheuttama kriisi. 

Saimme lukea mm. Äitiydestä erityisherkkänä  ja herkän elämästä poikkeusoloissa; Mitt hem är mitt borg. Jälkimmäinen kirjoitus löytyy blogista myös suomeksi.

Yhdistyksellä ja erityisesti Voimaryhmät-hankkeella (2019-2021) on ollut paljon koulutuksia vuoden aikana, myös yhteinen vapaaehtoisten ilta pidettiin viime syksynä, on ollut herkkisklubeja sekä webinaareja, milloin verkossa niin kaikki ympäri Suomea pääsivät osallistumaan tapahtumiin. Näistä koulutus- ja tapahtuma-aiheista on useita kirjoituksia blogissa. Tässä yhden osallistujan kirjoitus kokemusasiantuntijakoulutuksesta.

Rankoista kokemuksista löytyy tekstejä, kuten esimerkiksi tämä Kuinka erityisherkkä kestää. Aina kuitenkin kirjoituksista paistaa myös toivo ja kasvu. 

Erityisherkät ovat yhdenlainen heimo, ja tämän heimon löytyminen on monelle hyvin avaavaa ja voimaannuttavaa. Tästä aiheesta on mm. blogipostaus Heimoni mun. 

 

Uusi blogivuosi 2021 on alkanut: Tammikuisessa kirjoituksessa käsitelty ujouden ja sosiaalisuuden yhdistelmä erityisherkässä on koskettanut monia. Toisessa upeassa kirjoituksessa käsiteltiin oman elämän erikoista viime vuotta keskeneräisyyden näkökulmasta.

 

Tähän linkitettyjen kirjoitusten lisäksi blogista löytyy lukuisia ja lukuisia tekstejä, joita kaikkia suosittelemme lukemaan! Tunnisteita (oikeassa reunassa) klikkaamalla löydät eri aihealueita käsitteleviä kirjoituksia, kuten 'luonto' tai 'tunteet'.. (yläreunan) haulla taas löydät kirjoituksia esim. kirjoituksen otsikolla tai kirjoittajan nimellä.

Jäsen, olet tervetullut mukaan tekemään blogia! Laita viestiä vaikka oheisella yhteydenottolomakkeella.

 💗💗💗

Blogipoppoo