torstai 14. tammikuuta 2021

Keskeneräinen

Kaikki on kesken. Viimeinen vuosi keskeytti kaiken.
Vai kävikö niin?

Vuosi sitten elämä oli normaalia. Sitä entistä normaalia, vapaata. Ei kukaan kysellyt, miksi, milloin tai minne. Kaikki elivät, aivan kuten elää pitäisi.
Maaliskuussa kaikki muuttui. Vain viikko siitä, kun tanssin kantapäät rakkuloilla Bryan Adamsin tahtiin Espoossa, oli maailma kiinni. Korona oli uusi aika, päivän sana. Ja sitä se on ollut kaikki päivät sen jälkeen. 

Kaikki jäi kesken.


Ryhmä, jossa sain kokea vertaistukea, jossa ihmiset puhuivat samaa kieltä kanssani, jäi kesken. En ole verkossa seurusteleva, tai puhelimessa itseäni auki saava, en myöskään saa sellaisesta kohtaamisesta mitään syvällistä. Jotain suurempaa jäi kesken, paljon kesken.
 

Hoidin kahden talouden asioita, äitini, ja omaani, koska ikäihmisten ei ollut järkevää mennä esimerkiksi kauppaan. Tein sen mielelläni, teen yhä, mutta keskeneräisesti. Koska kuitenkin on paljon muutakin, mitä pitää tehdä. Työn ajattelen omalla tavallani yhtenä keskeneräisyytenä: jos jokin tärkeä vaatii, työ jää. Koska sitä on aina uutta, mutta jokin muu voi hävitä, loppua.
 

Kannoin vuoden sisällä hautaan 15 ihmistä. Monta minulle vierasta elämää, joka loppui kesken, tai sitten tuli tiensä päähän. 

Rakkain ihminen, kummisetäni, oli yksi heistä, jota kannoin viimeisellä matkalla. Hänen elämänsä jäi kesken: moni unelma, haave, tai tehtävä jäi kesken, aivan kesken. Muutamaa tuntia ennen hänen kuolemaansa sain häneltä vielä tekstiviestin. En osannut aavistaa, että elämä loppuu pian. Kesken. Ainoa lohtuni on, että tiesin hänen olevan omalla tavallaan valmis lähtöön, vaikka hän tiesi itsekin, että paljon jäi tekemättä, paljon jäi kesken.
 

Välillä tuntuu, että korona-aika on tehnyt minusta ihmisenä hirveän. Väsyin jopa ystäviini. En tiedä, mitä odotin, ystävyydessä minkään ei tarvitse valmistua, mutta jotenkin koin senkin olevan kesken. Että minulla ei ole annettavaa, että en kykene johonkin, johon minun ei edes tarvitsisi kyetä. Että minä en osaa tarjota mitään. Että olen niin erilainen. Herkkyyteni koen nyt varmaan vahvemmin, kuin koskaan aiemmin. Ja sen erilaisuuden. Keskeneräisyyteni jollain tavalla täydellistä elämää elävien keskellä.


Kotona remontti on yhä kesken. Sen minä kuitenkin siedän, vaikka joinakin hetkinä keskeneräisyys raivostuttaa. Vaikka silloin, kun pitäisi löytää jotain hyvin tärkeää, joka todennäköisesti on sen pienen kamarin perimmäisessä nurkassa, alimmaisessa pahvilaatikossa. Monena päivänä mieleeni on muistunut vanha nukke lapsuudestani. Siitä on ollut hätä: onko se mennyt vahingossa kaatopaikalle tai hävinnyt matkan varrelle, koska en ole nähnyt sitä aikoihin? Senkin kohtalon arvoitus on kesken.


Kantavana voimana tämän kaiken keskeneräisyyden keskellä on suuri rakkaus, jota tunnen joka hetki. Se ei ole keskeneräistä, vaan hyvin kokonainen, täydellinen tunne. Ja siihen saan uskoa ja luottaa ihan maailman loppuun saakka. 


En tiedä, pitääkö minun edes ajatella enää minkään valmistuvan? Eheytyvän?
Jos vielä joku päivä saisin istua konserttisalin ensimmäisen rivin keskimmäisellä paikalla, ja kuunnella lempimusiikkiani. Tai seisoa vellovan festariyleisön keskellä omassa pienessä kuplassani, tarvisinko muuta?


En haluaisi tottua tähän keskeneräisyyteen. Haluan, että asioita valmistuu, ja että osa jää kesken. Ja että se keskeneräisyys voi olla myös positiivinen asia. Koska enhän minä itsekään ole koskaan täysin valmis.


Säröineni, rosoineni ja haavoinen. Minä, keskeneräinen.


Nimim. Elmeri

1 kommentti: