torstai 25. maaliskuuta 2021

Mielihyvää ja -hyvitystä

Jäsenen blogikirjoitus:


Kun linnut lauloivat niin, rantakoivikossa ja kaislikossa. Oli kirpeä sää, aurinko vähän lämmitti ja sitä vasten talvinen hanki hohti ja kimalsi..  Olinkin yhtäkkiä keskellä tuota linnunlaulua, ja se teki hetkestä lepohetken, ja niin virvoitti minut.

- Ei se aika vaan se laatu.. Usein kun metsässä vaikka nojaan puuhun ja annan tuulen vain humista ja itseni olla, niin ei tarvita kauaa, kun voimat ovat palautuneet.  Aika on erilaista, kuin ajatonta, ajantajua ei myöskään silloin ole.  

Ja pian ne mietteet ovat kääntyneet toiseen suuntaan. Ne ovat kääntyneet ehkä enemmän ulospäin. Miten voin auttaa toista? Tai ja myös: Miten voin auttaa itseäni?  

-Ratkaisut löytyvätkin kuin itsestään. 

Jos on ollut työtä jossa mietityttää niin moni asia yhä edelleen, ja tarvitsisi päästä niistä aatoksista irti, luontokävely auttaa siinäkin. Kohta jaksaa jälleen paneutua uusiin asioihin ja uudella tarmolla.- Se on kuin kirjopesu. Puhistun moninaisista kirjavista ajatuksista ja jopa mielipahasta. Hälystä, ruuhkasta päässä.
                


Tämä se on myös ihan mielensähyvittämistä! Mieltä, sitähän voi hyvittääkin, jos nyt pahoittaakin. Mieltä kannattasisikin juuri hyvittää ihan tosi usein: vaikka päivittäin, jossakin luontomaisemassa vaikka. Kun katsoo oravien pinkovan pitkin puunrunkoa, kyllähän siinä mielensä niin hyvittää.

On muitakin tapoja. Päivittäin etsimällä hyviä uutisia, hyviä asioita, mistä niitä ikinä löytääkin. Päivittäin ajattelemalla hyvää muista. Ja niinikään puhumalla hyvää muista, ja vieläpä tekemällä hyviä tekoja muille. Niin ja itselleen tietenkin kanssa, ja… kun tekee muille, tekee samalla itselleenkin. 

Sekin hyvittää ja lämmittää oloa, kun näkee jonkun auttavan toista. Jopa vaikka elokuvassa, se toimii.

Mieltään voi hyvittää kiitollisuudellakin. Mitä kaikkea minulla onkaan? -Huomaan, että paljon. Oikeastaan kaikkea, mitä tarvitsen. Teen luettelon, mistä olen kiitollinen. Mieleni hyvittyy niin. Kiitän jotakuta vielä jostakin, ja mieleni hyvittyy niin paljon. Ja sen toisenkin, niin oletan.
Voi pitää myös kiitollisuuspäiväkirjaa. Se auttaakin huomioimaan ihan pieniä arkisia, itsestäänselviä ja – isompiakin asioita ympärillä. Päiväkirjaa voi pitää päivittäin tai viikottain, mikä on vain luontevinta.

Nyt ajatuskin niistä tirskuttavista linnuista rantapusikossa saa minut jollakin lailla hyrisemään. Se ajatus lohduttaa.. ja hoitaa. On polku luottavaiseen, puhtaaseen iloon. Mieli on hyvitetty (**)



Merja Korpisaari


Kertoisitko sinun mielesihyvityskokemuksista? 

PS. Lue myös nimim. Elmerin kirjoitus: Kiitos! 

 

💓💓💓


 

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Herkkää seniorielämää

Jäsenen blogikirjoitus




Ihmisen elämänkaaressa voi erottaa elämänvaiheita, joissa mm. erityisherkkyyspiirre voi ilmetä hiukan eri lailla. Valmistautuminen huhtikuiseen Pop Up -teemailtaan poiki ajatuksen, että yhdistyksessämme voisi jatkossa panostaa ja keskittyä enemmän lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden lisäksi myös vanhuuden tutkimiseen. Konkreettisena esimerkkinä tästä on tämän päivän tilanne, jotta kaikkiin edellä mainittuihin elämänvaiheisiin löytyy yhdistyksen sivustoilta tai materiaaleista esite/opas paitsi tuohon viimemainittuun. Sattumoisin ohjasin erästä amk-opiskelijaa opinnäytetyön aiheesta ja vinkkasin, että hän voisi ottaa tutkittavakseen vanhempia (vrt. esim. +55-voimaryhmään osallistujien narratiivi) erityisherkkyyden piirteen tunnistaneita jäseniä. Kaikeksi onneksi hän sanoi olevansa ”kaikkiruokainen” ja lupasi olla yhteydessä yhdistyksen hankekoordinaattoriin.

Erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tuntemukset saattavat aiheuttaa herkästi stressiä ja se taasen saattaa altistaa erilaisille sairauksille. Siksikin on tärkeä tunnustaa, tunnistaa ja tiedostaa oma tai toisen erityisherkkyyspiirre. Mitä varhemmin elämänkaaressa sitä parempi, mutta turhaa se ei ole koskaan. Itse tiedostin piirteen itsessäni vasta yli 60-vuotiaana. Voisin kuvata ”löydöstä” siten, että siitä löytyi itsetuntemuksen viimeinen puuttuva pala ja sen avulla pystyn nyt myöhemmin arvostamaan aiempia ”oppejani” elämänvarrelta.

Yhteiskuntamme on tosin jollain lailla, jollei vanhuusvihamielinen niin ainakin, vanhuusvajavainen. Käsitettä vanhus/vanhuus useimmiten kartetaan ja kierretään muilla ilmaisuilla; mm. ikäihminen, iäkäs, ikääntynyt, seniori, eläkeläinen, isovanhempi. Toisaalta me jo työelämästä vanhuuseläkkeelle jääneet emme itsekään halua itseämme kutsuttavan vanhuksiksi. Puhutaan nykyisestä 60-vuotiaasta, joka vastaa entistä 40-vuotiasta jne. Ehkä mieleltään ja toimintatavoiltaan, mutta usein ikä näkyy fysiikassa, tosin hyvin eri lailla eri ihmisillä.

Elämänkaari -ajattelussani lähden siitä, että ihmisellä on mahdollisuus oppia koko elämänsä ajan ajatuksistaan, tunteistaan ja kokemuksistaan niin hyvässä kuin pahassakin paikassa. Mitä vanhempi on, sitä enemmän voi olla ymmärrystä, elämästä opittua ja vapautta toteuttaa itseä uudellakin tavalla.

Voimme kehittyä tunneälytaidoissa, jotka jakautuvat Daniel Golemanin mukaan seuraavasti: 1. Henkilökohtaiset taidot (kyky ymmärtää itseä); itsetuntemus, itsehallinta ja motivoituminen sekä 2. Sosiaaliset taidot (kyky ymmärtää toisia); empatia ja sosiaaliset kyvyt. Käyttäymisessä voimme kiinnittää huomiota sanattomaan ja sanalliseen viestintäämme; ilmeet ja eleet sekä aktiivinen kuuntelu ja muiden auttaminen. Lisäksi meissä kaiken ikää puhuu sisäinen Lapsi, Aikuinen ja Vanhempi  (transaktio- eli vuorovaikutusanalyysi, Eric Berne: ihmisen kolme minän tilaa), joten ei ole vain yhtä ikää. Aikuisen tilassa olemme nykyisyydessä, johon voi sekoittua menneisyydestä tunnemuistin avulla Lapsen tai Vanhemman tilasta omat kokemukset tai äidin/isän/muun auktoriteetin vuorovaikutustilanne. Tutkimalla minätilaani, tunteitani ja käyttäytymistäni voin kokea elämäni hyväksi ja tällöin MINÄ olen OK ja SINÄ olet OK.

Vanhuudessa tai pikemminkin kun tuli aika jättää työelämä ja siirtyä eläkkeelle, haastoi tilanne tarkastelemaan omaa identiteettiä uudessa valossa. En ole enää konkariopena ja -ohjaajana oppilaitosyhteisössä, vaan vapaaehtoistyön tekijänä monessa roolissa; mm. mentori, työnohjaaja, kokemusasiantuntija, chat ja puhelin- sekä blogipäivystäjä sekä Mieli ry:n auktorisoima MTEA-ohjaaja. Lisäksi olen vielä ainakin puoliso, äiti (jo aikuisille lapsilleni), ystävä, sisko, tytär, äitini edunvalvoja ja mummi kahdelle lapsenlapselle. Tiedostan elämässäni nyt parhaiten herkkyyden voiman ja osaan paremmin kuin aiemmin huomioida itseni ja rajata asioita. Olen myös huomannut iän myötä, että herkkyys korostuu, etenkin aistien osalta; mm. liika keinovalo häiritsee sekä melu ärsyttää ja väsyttää.

Ekstroverttinä elämyshakuisena tämä elämänvaihe on ollut haastava, sillä uusia avauksia ei ihan helposti tai ponnistuksitta ole näköpiirissä. Esimerkiksi toistaiseksi ei voi tavata vapaasti ystäviään tai läheisiään. Ei voi matkustella ulkomaille. Kulttuuri- ja sisäliikuntaharrastukset ovat nyt myös jäissä koronan takia. Haaveilla toki voi ja elää toivossa, että jonain päivänä edellä mainitut jälleen mahdollistuvat, ja jotain uusia avauksia myös.

Lopuksi vielä otteita dosentti Seija Ollilan esityksestä Erityisherkkyys ja isovanhemmuus (2019):

Erityisherkkänä isovanhempana (mm. Aron 2002; Satri 2019) oma kokemuksellisuus auttaa ymmärtämään erityisherkkyyttä, jolloin ymmärrät myös lapsen kokemusta maailmasta. Ymmärrys herkkyydestä vahvistaa omaa itsetuntemusta ja arvostamalla itseäsi tuet lapsen omanarvontunteen kehittymistä. Erityisherkkyys on positiivinen tekijä isovanhemmuudessa, jota kannattaa hyödyntää suhteessa lapsenlapsiin – kuitenkaan omien elämässä koettujen pettymysten ja epäonnistumisten vaikutus ei pidä näkyä lapsen ylisuojeluna ja läheisriippuvuutena. Introvertti vai ekstrovertti tai siltä väliltä, elämyshakuinen tai uusia, jännittäviä kokemuksia välttelevä – sopivat rajat suhteessa tukeen ja kannustukseen = välittämistä.
 
Miten erityisherkkyys näkyy isovanhemmuudessa (erityisherkkyysryhmän ajatuksia):
”Olla läsnä elämässä lapselle aina siinä, mitä tekee” ”Heittäytyy leikkiin ja mielikuvitukseen mukaan, ei häpeä ’lapsellisuuttaan’, kuuntelee lapsen ajatuksia ja vaistoaa tämän tunnetilat”

”Näkyy isovanhemmuudessa lapsen kaltaisuutena”

”Erityisherkkä isovanhempi osaa kohdata lapsen omanlaisenaan, eläytyä lapsen tunnetiloihin ja kannustaa lasta”

”Vahva empatiakyky luo hyväksyntää ja ymmärrys asioista syvemmin luo turvallisuutta”

”Isovanhempi pystyy antamaan aikaansa ja läsnäoloaan paremmin kuin lapsen vanhempi, kun häneltä puuttuu kiire ja hänellä on oma mielenkiinto lapsenlapseen”

”Isovanhempi voi toimia ’pehmentäjänä’ lapsen ja vanhemman välillä, koska hän näkee asiat ikään kuin ’kauempaa’ ja on ehkäpä viisastunut elämän myötä sekä osaa toimia viisaammin lapsenlapsen kuin oman lapsensa kanssa”.
 
Yhdistävät tekijät lapsen ja isovanhemman suhteessa (erityisherkkyysryhmän tuotoksia):
”Molempien ’lapsenomaisuus’, läsnäolo, ihmettelyn ja heittäytymisen taito, ilo pienistä asioista ja huumori”

”Huolenpito, hyväksyntä ja empaattisuus”

”Kuuntelevat korvat, näkevät silmät ja tunteva sydän”

”Jokainen lapsenlapsi erilainen ja mainiota huomata heidän erityispiirteensä” ”Johonkin lapseen voi olla suurempi tunneyhteys kuin toiseen lapseen”

”Paljon riippuu vanhempien ja isovanhempien suhteesta, saako isovanhempi kontaktia lapsenlapseen. Ymmärtävä isovanhempi voi pelastaa lapsenlapsen”.

Pohdintaa:
  • Erilaisuus on voimavara ja vahvuus, kun sen oikein oivaltaa
  • Pettymyksiäkin tulee sallia – tuen varmistaminen lapsenlapselle on myös isovanhemman tehtävä
  • Pyri olemaan saatavilla silloin, kun lapsenlapsi läsnäoloasi odottaa tai tarvitsee, mutta muista myös ottaa omat tarpeesi huomioon
  • Hyväksy oma erityisherkkyytesi ja samalla arvostat erilaisuutta muissa ihmisissä
  • Oma tasapaino, rauhallisuus ja myönteisyys lapsenlapsen kohtaamisessa on ensiarvoisen tärkeää.

Merja Leppänen

P.S. Nukuin huonosti viime yön, koska tämä kirjoituksen aihe pyöri vinhasti mielessä – viivästytti nukahtamista ja aikaisti heräämistä. Tuttua juttua herkkyyteen liittyen. Ei huolta kuitenkaan, koska seuraava yö sujuu varmaankin taas paremmin. Saahan sitä tällakin lailla pakertamalla seniorielämäänsä vaihtelua.








torstai 18. maaliskuuta 2021

Kukaan ei voi reagoida noin

 Jäsenen blogikirjoitus

Samalla hetkellä, kun kuulen sanat radiossa, tiedän, että kuulin ne eilenkin. Samalla hetkellä, kun musiikki alkaa soida, purskahdan itkuun.

Minusta tuntuu, että joku puristaa rintaani, että hengitykseni salpaantuu, ilma loppuu. Minua itkettää, itkettää niin paljon, etten saa kunnolla sanaa suustani. Mieheni nauraa vieressä. Hän sanoo, että kukaan ei voi reagoida noin, ei vaan voi. Minustakin tuntuu oudolta, ihmeelliseltä. Että miten musiikki saa minut niin suuren tunteen valtaan. Tuo tunne on tuttu jostain todellisesta tapahtumasta, jostain, jossa tunteita ei oikeasti voi hallita, vaikka kuinka yrittää. En voi nytkään. Minua naurattaa itseänikin, nauran ja itken hysteerisesti yhtä aikaa, tietämättä, kumpi tunne on vahvempi, se pulppuava nauru, joka kuitenkin juuttuu kurkkuun, ja sekoittuu pidättelemättömään itkuun. En voi ymmärtää, sanoo mieheni.

Minulla on muutamana viime vuonna ollut kappaleita, joiden ensisoinnut saavat minut jo itkemään. Ne eivät ole surullisia lauluja, mutta joku niissä liikuttaa minua niin paljon, etten voi halllita tunteitani. Muistan, kun opiskelin vuonna 2011. Jollain taideaineen tunnilla jokainen sai valita itseään puhuttelevan laulun, tai musiikkia, joka koskettaa. Mietin pitkään, uskallanko sanoa omaa toivettani. Se oli silloin Art Garfunkelin "Bright Eyes". En sanonut. Ajattelin, etten pysty koko päivänä enää keskittymään opetukseen, jos otan sen riskin, ja itken silmät päästäni. Tilalle valitsin jotain täysin erilaista: Keanen "Everybody's Changing". Sekin koskettaa, mutta ei niin syvältä, että en aivan hetkeen pääsisi pyristelemään pintaan. Koska musiikki voi minulle senkin tehdä.

Vuosien saatossa uusia itkubiisejä on tullut jostain aivan yllättävistä kappaleista. Joku muisto, tunne tai tuoksu on tehnyt ehkä hyvinkin vanhasta kappaleesta jossain tilanteessa erityisen, ja siitä on löytynyt sävy, jota en ole ennen siinä huomannut. Tämmöinen kappale on esimerkiksi Engelbert Humperdinckin "Last Waltz". Muistan jopa hetken, kun siitä löytyi se liikutuksen sävy: makasin sohvalla puoliunessa, ja radiosta kuului ohjelma, jossa soitettiin vanhaa, suosittua musiikkia ympäri maailman. Kuulin unen lävitse tuon kappaleen, ja havahduin syvään tunteeseen, jossa olin lapsuudenkodissani, tuoksuineen, tunteineen ja äänineen. Itketti.

Ehkä vielä enemmän itkettää, kun ymmärtää laulun jokaisen sanan. Eikä niiden tarvitse kertoa surusta tai ikävästä, eikä edes olla mitenkään melankolisia. Niissä on vain se jokin. Tosin, sanoillakaan ei ole merkitystä. Tunteet voi herättää ihan millainen kappale tahansa.

Suomalaisista kappaleista minut tunnemyrskyyn saa Seija Simolan "Kun aika on". Laulun sanoista voi omassa mielessään luoda kuvan, joka koskettaa juuri minua. Minulle tuo laulu ei ole rakkauslaulu, vaan senkin liitän lapsuuteen, ja ihmisiin, joita silloin oli ympärillä. Monet heistä ovat jo kuolleet, ja se ajatus, ja usko siihen, että näemme jälleen, liikuttaa. Sehän on lohdullista.

Toinen suomen kielellä esitetty laulu on Ankin esittämä "Niin aikaisin". Tämä on se laulu, josta kerroin alussa. Jopa laulun ajatteleminen saa kyyneleet silmiini. Kukaan ei voi reagoida noin? Voin minä. Minusta laulussa kerrotaan onnellisesta ihmisestä, onnellisesta elämästä. Luonnosta, lämpimästä. Tunnistan siitä itseni, näen itseni.

Sanoin miehelleni, että kun minusta aika jättää, soita tämä hautajaisissani. Minusta elämä on ollut tähänkin asti onnellista, liikuttavaa. Siinä on ollut sävyjä, odotusta, pettymystä. Värejä. Jokaiselle tunteelle tarve, tila. Surua, rakkautta. En olisi onnellinen ilman niitä. Ja siksi, juuri siksi se liikuttaa minua niin pakahduttavan paljon.

Kesäaamun muistan kaunehimman
Kun mä nousin niin aikaisin.
Linnun laulun muistan helkkyvimmän
Joka minut vei muistoihin.
Hämärään vielä peittyi maa,
Kukkaset niityn tuoksullaan,
Täytti ilman huumaten
Nyt sitä koskaan en mä voi unhoittaa.

Kastehelmet kiilsi kirkkahimmat
Vielä päissä ruiskukkien,
Tuuli raikas keveästi liikkumahan
Latvat sai koivujen.
Kuinka kaunis voi olla maa,
Aamu uusi kun sarastaa,
Tuota hetkeä vain mielestäni
En mä koskaan voi unhoittaa.

Niin mä kuljin metsätietä
Itsekseni hiljaa näin hyräillen.
Polku rantaan asti johti
Järvenpinta hohti kimmeltäen.
Usvapatsaat jo katoaa,
Tuuli kauas ne kuljettaa,
Niinkuin muiston jonka tuskan
Aika ainoastaan voi vaimentaa.

Sateen jälkeen ilma raikas on
Ja puhtahaksi tullut on maa.
Aurinko pois kastehelmet
Niinkuin kyyneletkin taas kuivattaa.
Häntä niin silloin kaipasin,
Yksin näin hiljaa laulelin,
Kesäaamusta kun lohdutusta
Kerran etsin
Niin aikaisin
Niin aikaisin
Niin aikaisin...

Sanat: Jukka Kuoppamäki

Nimimerkki: Elmeri

tiistai 16. maaliskuuta 2021

Yhdistystoiminta on yhdessä tekemistä

Jäsenen blogikirjoitus



Taas on koronasulun aika. Kun sulku viime keväänä tuli, iski valtava ahdistus. Olin tottunut olemaan paljon menossa, kulttuuririennoissa ja ystäviä tapaamassa, ja nyt olin tuomittu olemaan yksin kotona neljän seinän sisällä. Miten oikein selviäisin tästä?

Siirtyminen kotiin etätöihin, kulttuuriharrastukset ja tapaamiset jäihin. Koronan ja rajoitusten aiheuttama muutos omaan elämääni on ollut hurja, totaalinen. Arki on muuttunut tyystin toisenlaiseksi, ja lomien ja vapaiden erottaminen arjesta entistä vaikeammaksi.

Onneksi olin vähän ennen koronaa aktivoitunut etsimään yhdistystoiminnasta uutta sisältöä elämääni. Olin hieman ehtinyt tutustua muutamaankin eri järjestöön, joiden toiminta ja arvomaailma tuntui kiinnostavalta ja läheiseltä. Nyt ilmoittauduin vapaaehtoiseksi uusiin tehtäviin ja osallistuin koulutuksiin. Suurin osa tilaisuuksista on kuluneen vuoden aikana järjestetty etäyhteyksin, mikä onkin yllättäen osoittautunut aivan kelvolliseksi korvikkeeksi kasvokkaiskohtaamisille, siitäkin huolimatta, että oma asenteeni tietotekniikkaa kohtaan on yleisesti ottaen aika negatiivinen.

Aiemmin olin tehnyt satunnaisesti vapaaehtoistyötä, mutta nyt yhdistystoiminnasta on tullut iso osa elämääni. Olen löytänyt tämän HSP-yhdistyksen ja muita arvomaailmaani sopivia yhdistyksiä, joissa kaikkien osaaminen ja innostus ja motivaatio otetaan ilolla vastaan. Olen saanut kokea, että minua ja osaamistani arvostetaan.

Olen päässyt tutustumaan uusiin ihmisiin ja saanut uutta merkitystä elämääni uudenlaisista tehtävistä. Yhdistystoiminnassa parasta itselleni onkin ollut ihmisiin tutustuminen ja yhdessä tekeminen, sen lisäksi että kyseisten yhdistysten arvot ja tavoitteet ovat kiinnostavia ja sellaisia joihin voin täysillä sitoutua. Tällä tavalla, tässä koronatilanteessa, yhdistystoiminta on jopa pelastanut minut.

Tunnen yksinäisyyttä välillä edelleen, mutta nyt oman yksinäisyyteni suremisen sijaan mietin enemmänkin sitä, miten voisimme kehittää näiden yhdistysten toimintaa, edistää yhteisöllisyyttä ja kaikkien osallisuutta. Miten voisimme saada muitakin löytämään mukaan, innostumaan järjestötoiminnasta ja saamaan siitä iloa elämäänsä? Näitä pohtien kirjoitin tämän postauksenkin. Haluan kannustaa kaikkia lähtemään järjestötoimintaan, tekemään hyvää itselle ja muille. Järjestötoiminta voi olla hyväntekeväisyyttä, muiden auttamista, luonnon ja eläinten tai koko yhteiskunnan hyväksi toimimista, mutta se on samalla myös oman itsen auttamista.

Nimim. Yhdistysaktiivi

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Etäisyyden luoma ahdistus ja sen hallinta meditaation avulla

 Jäsenen blogikirjoitus

Sain kimmokkeen kirjoitella ajatuksiani etäisyyden luomasta ahdistuksesta, kun kamppailin itse pitkään ahdistuksen kanssa, jota koin sosiaalisen kanssakäymisen yhteydessä mm. työelämässä. Sain lopulta näihin tuntemuksiin helpotusta, kun ymmärsin niiden juurisyyn ja pystyin tuomaan ne tietoisuuden tasolle meditaation avulla.


Olen huomannut, että on todella tärkeää ymmärtää itsetuntemuksen merkitys omien tuntemustensa hallinnassa ja elämänhallinnan toteutumisessa. Itsetuntemuksen kehittämisessä minua on auttanut paitsi omakohtainen tutkiskelu, myös uusien näkökulmien hakeminen omaan ajatteluun erityisesti itämaisista kulttuureista tulevien ajattelijoiden kirjoituksista.


Etäisyyden tunne luo ahdistusta

Jiddu Krishnamurti, intialainen opettaja/filosofi/kirjailija, on mielestäni parhaiten kirjoittanut ahdistuksesta ja kärsimyksesta, että sen lähde on usein havaitsemamme/kuvittelemamme etäisyys, oli se sitten etäisyyttä toisiin ihmisiin, tulevaisuudessa odottavaan asiaan tai asiantilaan, jonka haluaisimme olevan toisin. Kun kuvittelemme etäisyyden itsemme ja toisen ihmisen, tai tulevaisuuden välillä, etäisyyden tuntemuksemme synnyttää konfliktin, joka taasen aiheuttaa kärsimystä.

Otetaan muutama esimerkki etäisyyden tuntemuksista työlämästä. Ahdistusta voi aiheuttaa vaikkapa kuvittelemamme etäisyys esimieheemme: saatamme haluta häneltä tunnustusta tai huomiota. Toiveemme muodostaa välimatkan tämänhetkisen ja tulevaisuudelta toivomamme huomionosoituksen, ja toisaalta myös meidän ja esimiehemme välille.


Toinen esimerkki: saatamme olla jostain syystä huonoissa väleissä työtoveriimme, ja otamme ajatuksissamme etäisyyttä häneen. Saatamme ehkä myös toivoa, että hän huomaisi virheensä, ja kuroisi välimatkan välillämme umpeen myöntämällä meidän olleen oikeassa, mutta emme itse ole valmiita tekemään lähentymisaloitetta, koska koemme olevamme oikeassa.

Tai ehkäpä murehdimme työtehtävää, joka täytyisi saada valmiiksi tulevaisuudessa. Luomme murehtimalla näin ajallisen välimatkan nykyhetken ja tulevaisuuden välille, kun keskitymme tulevaisuuden ajatteluun nykyhetken sijaan.

Kun tällaiset etäisyyden tuntemukset oppii tunnistamaan ja saamaan hallintaan, jaksaminen muuttuu paljon helpommaksi, kun emme enää tuhlaa niihin energiaa vaan voimme keskittyä tämänhetkiseen tekemiseen ja olemaan tyytyväinen siihen, mitä meillä nyt on. Etäisyyden hallinnassa huomasin, että niiden hallintaan saaminen edellyttää oman egon roolin tunnistamista etäisyyden luojana ja ylläpitäjänä, ja toisaalta kiitollisuuden tuntemista siitä, mitä minulla jo on, sen sijaan että haluaisin jotain lisää (huomiota, anteeksipyytöä, hyvitystä yms.) joltain toiselta.

Meditaatio apuna itsetuntemuksen kehittämisessä

Erityisherkkänä olen itse hyötynyt suuresti erityisesti meditaation harjoittamisesta itsetuntemuksen kehittäjänä. Meditaatiosta onkin muodostunut minulle eräänlainen ankkuri, jonka avulla saan hallittua ihmissuhteiden ja työn aiheuttamaa ahdistusta, ja myös kiinnitettyä sekä kohdistettua mieltäni oikeaan, rakentavaan suuntaan sen sijaan, että se askartelisi negatiivisten ajatusten ja tuntemusten äärellä.

Nyt aina kun tunnen epämääräisen ahdistuksen kasvavan, istun alas vaikkapa kesken työpäivän (etätöissähän tämä on superhelppoa!), ummistan silmäni ja keskityn hengittämään ja kuulostelemaan tuntemuksiani. Meditaatiota säännöllisesti harjoittamalla olen oppinut vaimentamaan omien ajatusten hälinän hyvin tehokkaasti, ja voin keskittyä kokonaan häiritsevään tuntemukseen. Kun tuntemusta aikansa tarkastelee, saattaa löytää tuntemuksen perimmäisen aiheuttajan, juurisyyn, ja voi keskittyä meditoimaan tämän juurisyyn äärellä.

Jos juurisyy on esimerkiksi omat odotukset tai pelot, meditoimalla niitä aikansa olen oppinut tunnistamaan ja ottamaan ne jatkossa haltuun paremmin niin, etteivät ne enää pääse ottamaan minua samalla lailla valtaansa. En tiedä onko sattumaa vai ei, mutta kyseessä on hieman samantyyppinen idea kuin kansanperinteessämme on liitetty loitsuihin, kun tietäjien loitsujen tehon ajateltiin muodostuvan osaksi siitä, että tietäjä osoitti niissä tuntevansa asioiden perimmäisen synnyn tai juurisyyn.

Kirjavinkki 

* Jiddu Krishnamurti Freedome from the Known.

Jussi Tikka

perjantai 12. maaliskuuta 2021

Kiitos

Jäsenen blogikirjoitus

Havahduin ajatukseen, että en tiennyt, mistä minun pitäisi olla kiitollinen. Minusta tuntuu, että olin unohtanut kaiken sen. Kaikki kiitollisuuden aihe on jäänyt yhden asian, yhden kaikkien tietämän asian alle. Kaikki tietävät, mitä tarkoitan. Inhoan sitä, että edes kirjoitan koko asiasta, mutta haluan kirjoittaa, koska se helpottaa, jäsentää ja auttaa ymmärtämään sitä kiittämätöntä minua. Kiitän siitä, että kirjoitan. Olen kiitollinen siitä lahjasta, isäni perinnöstä: että sanat soljuvat sujuvasti, kirjaimet menevät järjestykseen ja niistä koostuu sanoja, ajatuksia. Sanoissa on kaikki tunteeni, mitä sillä hetkellä, kun kirjoitan, tunnen. Nyt niissä on vihaa ja kiitollisuutta.

Aika erikoinen pari: viha ja kiitollisuus. Kiitän vihan tunteesta, isosta tunteesta, joka saa huutamaan, itkemään, kävelemään lujempaa. Siitä, mikä vihaa tällä hetkellä aiheuttaa, en kiitä. Se on se asia, jonka me kaikki tiedämme. Se yksi sana, asia, johon sisältyy koko maailma.

Mutta vihaa kiitän. Se auttaa minua jaksamaan, selviämään. Koska on pakko, koska en voi muuta. Aika usein minulle on sanottu, että meidän pitää olla positiivisia, ja uskoa, että kaikki on joskus vielä hyvin. Minä en jaksa aina uskoa, en olla positiivinen. Minä vihaan sitä, että se yksi asia, jonka me kaikki tiedämme, estää minua, ja meitä kaikkia, elämästä täysin normaalia elämää, nauttimaan täysin normaaleista asioista. Vaikka elokuvateatterin pimeästä, karkkipapereiden rapinasta, popcornien tuoksusta. Ystävän tapaamisesta, halauksesta, kahvikupillisesta kahvilan nurkkapöydässä. Kummitätini ja -setäni näkemistä. Kuulumisten vaihtamista kasvokkain. Vanhojen, sairaiden ihmisten hienojen muistojen kuulemisesta, siitä, että kummisetäni ottaa takkini, ja laittaa sen kauniisti hengariin. Se, ettei nyt voi tapahtua niin, saa minut itkemään.

Kaipaan sitä tunnetta, kun istun pimeässä, suuressa salissa, ja odotan konsertin alkua. Sitä ihmismassan hälinää, hajuveden mietoa tuoksua, tai sitä, että seison suuren areenan lattialla, tuhansien muiden kanssa, ja ilmassa väreilee jännitys, jonka jokainen liike lavalla saa purkautumaan huutona ja käsien nousemisena ilmaan. Suurta massaa ihmisiä, jotka ovat kuitenkin yhtä, ja minä siinä massassa ihan yksinään. Rakastan sitä tunnetta, vapauden tunnetta. Nyt sitä ei ole. Ei ole, koska se yksi asia, jonka me kaikki tiedämme, on sitä massaa vahvempi. Vihaan sitä, että se yksi asia, jonka me kaikki tiedämme, erottaa meidät näin. Silti kiitän vihaa, joka auttaa minua huutamaan tämän kaiken edes hetkeksi pois. Kiitos.

Kiitän käsiäni, jotka neulovat harmaata lankaa, tekevät siitä jotain sellaista, josta saa olla ylpeä: puseron, mekon tai sukat. Kiitän siitä lahjasta, jonka äitini minuun istutti, ja äitini äiti: käsillä tekemisen lahjan. Jokainen silmukka, jonka teen, valmistaa jotain uniikkia, jotain minun itseni tekemää. Ja kun se on valmista, minusta tuntuu uskomattoman hienolta: osasin, onnistuin. Sitä se asia, jonka me kaikki tiedämme, ei voi minulta viedä. Kiitos.

Kiitän ystävääni siitä, että vaikka emme näe kuukausiin, ihan sen yhden asian takia, jonka me kaikki tiedämme, hän ilahduttaa minua kauniilla tekstiviesteillä ja valokuvilla. Hän muistuttaa, miten tärkeä olen hänelle, ja miten paljon minussa on: kaikkea sellaista, minkä itse sinä kiittämättömänä aikana unohdan. Kiitän, miten hän voikin olla niin enkeli, lahja ja ilo sinäkin aikana, kun itse en muista kenenkään olemassaoloa. Ja vaikka en aina vastaisi hänen viesteihin ( lähes aina vastaan, tietenkin ), hän muistaa minua. Eikä ikinä syyllistä, vaikka voisikin tehdä niin. Kiitos.

Kiitän miestäni, joka on välillä myös sen alakuloni, itkuni ja ahdistukseni vastaanottava astia, sylkykuppi, kiitän, että hän jaksaa hymyillä ja koskettaa minua, kun istun silmät turvonneena sohvalla, eikä mikään ilahduta. Kuinka hän jaksaa rakastaa ja kertoa sen ääneen sille ihmiselle, jonka maailma on sillä hetkellä kaatunut. Ja kuinka se rasvattomalla maidolla jäähdytetty kahvi sohvalle tarjoiltuna voikin tuntua ja maistua hyvältä sillä hetkellä, kun se asia, jonka me kaikki tiedämme, ahdistaa. Minä kiitän ( ja toivon, että näin tulee olemaan aina, että hän jaksaisi rakastaa aina ).

Minä kiitän ihanaa, pyöreäsilmäistä karvakasaa, kissaani. Sille olen aina ovesta tullessani tervetullut, vaikka maailma, ja se yksi asia, jonka me kaikki tiedämme, olisi taas murjonut ja riepotellut mieltäni, silti olen sille tärkein, mieheni lisäksi. Että se aina aamulla tulee lämpimänä ja kehräävänä puskemaan jalkojani, kun kävelen sängystä keittiöön. Että se tulee kerta toisensa jälkeen pienen herkkupalan perässä, kun sitä kutsuu. Että se rakastaa, lohduttaa, on. Kiitän: kiitos.

Minä en usko, että maailma on enää koskaan entisensä. Minä en jaksa olla siinä asiassa positiivinen, koska se ei auta tilannetta, se ei poista sitä yhtä asiaa, jonka me kaikki tiedämme. Jos poistaisi, ei vuosi olisi mennyt näin. Enkä tiedä, olisiko elämä helpompaa, jos olisin asian suhteen positiivisempi. Mutta kiitän minä. Kiitän niitä ihmisiä, jotka keksivät rokotteen, ja jotka sitä meille antavat. Se on mielestäni tämän ajan suurin lahja, rakkauden rinnalla. Kiitos.

Minä kiitän musiikkia, taidetta, vapaaehtoistyötä, jota saan tehdä siitä yhdestä asiasta huolimatta. Minä kiitän kyyneleistä, jotka ovat pudotessaan helpottaneet aina hetken matkaa. Kiitos.

Ja ei, en ole masentunut, ahdistunut tai surullinen kokoajan. Olen sitä hetkittäin. Ja vaikka en jaksa olla positiivinen sen yhden asian takia, jonka me kaikki tiedämme, olen positiivinen monen muun asian takia. On minulla paljon kiitettävää. Vaikka se välillä unohtuu. Niin tapahtuu ihan varmasti meille jokaiselle silloin tällöin.

Nimimerkki Elmeri

keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Kevään korvalla blogikirjoituksia odotellessa

Jäsenen blogikirjoitus





Kuluva kuukausi on vuoroni toimia blogi -päivittäjänä. Alkukuukausi on ollut todella hiljainen. Toistaiseksi ollut vain yksi julkaistava blogi jäsenistöltä. Lukijoitakin sillä on ollut harmittavan vähän, joten lähden tässä ihmettelemään mistähän moinen hiljaisuus johtuu?


Olisi mukava saada jäsenistöltä palautetta sähköpostiimme rohkeastiherkka@erityisherkat.fi, miten on onnistuttu sekä ideoita ja toiveita jatkoon. Ja ennen kaikkea saada kirjoituksia teiltä yhdistyksemme vapaaehtoisilta, jäseniltä ja muilta toimijoilta.


Jäsenkirjeessä ja yhdistyksen toimijoiden keskuudessa olemme aktivoineet porukkaa, mutta välillä vaan näyttää olevan hiljaisempaa. Toisaalta olisi mukava lukijoillekin, jos saisimme säännöllisesti julkaisuja eri lähteistä. Tavoitteenamme on ollut keskimäärin pari kirjoitusta per viikko, jotta aina olisi jotain julkaistavaa ja lukijoille siten uutta, mielenkiintoa herättävää pohdintaa. Toki aina voi ja kannattaa tutustua myös vanhempiin blogikirjoituksiin.


Itse olen rohkaistunut julkaisemaan ensimmäisen blogini ”Herkkis ihmissuhteiden pyörteissä” kesäkuussa 2019 eli suht heti kun liityin yhdistyksen jäseneksi. Tänään näitä kirjoituksia on kasassa laskujeni mukaan yli 20. Se ensimmäinen kerta oli jännittävin, mutta samalla palkitseva, koska tunsin itseni todella rohkeaksi ”uuden valloituksen” tapahduttua.


Tervetuloa uudet ja vanhat kirjoittajat rohkeasti herkkänä bloggaamaan!

Merja Leppänen

tiistai 2. maaliskuuta 2021

Tämä erityisherkkä äiti



Jäsenen blogikirjoitus

Kun esikoinen saadaan, vanhemmuus on kaikille uutta. Siitä on voinut vain lukea ja kuulla muilta, mutta oma oppimisen polku vanhemmuuteen alkaa kunnolla esikoisen synnyttyä. Vaikka meillä erityisherkillä on taipumusta pyrkiä valmistautumaan moniin asioihin parhaamme mukaan, kaikkea sitä tunnemyräkkää ei voi opetella kohtaamaan etukäteen, mitä lapsi mukanaan tuo. Joillekin enemmän positiivista ja joillekin valitettavasti myös negatiivisia tunteita ja tuntemuksia - halusi niitä tai ei.

Jokaisen meidän lapsuus vaikuttaa olemiseen omien lapsiemme kanssa. Itse olen ollut hyvin motivoitunut oppimaan kasvatukseen liittyen paljon ja olen ollut halukas selvittämään ne seikat, mitkä sopivat juuri meidän lapsille, jotta heistä kasvaisi tasapainoisia ja onnellisia yksilöitä. En halua asettaa heille koskaan paineita vaan muistuttaa, että he saavat olla juuri sellaisia kuin ovat, ainutlaatuisia omia itsejään. Kaikista eniten haluan kiinnittää huomiota siihen, etten vain koskaan manipuloi heitä millään tavoin, niin kuin joskus olen sortunut esimerkiksi parisuhteissa kohtelemaan toista.

Minulla on tapana suunnitella asioita p-a-l-j-o-n eteenpäin. Analysoin päässäni, mitä kannattaa tehdä ja missä järjestyksessä niin, että lapset olisivat mahdollisimman tyytyväisiä. HUOM! En puhu nyt mistään lahjomisesta, vaan ihan normaalista sujuvasta arjesta. Tiedän eläväni lasten onnellisuuden kautta, ja en pidä sit huonona. Joskus kun ottaa päähän ja lapseni hymyilevät, helpottaa oma huono olo.

Olin kerran erään vanhemman herrasmiehen seurassa. Esikoiseni oli tällöin vauva ja hän oli turvakaukalossa torkuilla kun saavuimme juuri autolla poikkeamaan kylässä. Tarkoitus oli käydä vain nopeasti niin, että vauva torkkuisi sen ajan. Vauva alkoi kuitenkin heräillä ja aloin keinuttaa turvakaukaloa. Herrasmies totesi hyvin tuimasti "älä keinuta sitä". Menin ihan hämilleni. Jatkoin kuitenkin keinuttamista. Herrasmies totesi hetken päästä uudelleen "mähän sanoin, älä keinuta sitä! Ihan turha opettaa vauvaa keinutukseen!" Hämmennyin entisestään. Siirsin vauvan kaukaloineen pöydän alle ja keinutin salassa.

Tästä tilanteesta tuli niin paha mieli. Minua alkoi harmittamaan, että mies sanoi minulle noin. Sitten  alkoi harmittamaan, että mies ei uskonut siihen, että minä äitinä tekisin oikean ratkaisun keinutellessani vauvaani. Sitten harmistuin siitä, että minun todella pitää edes puntaroida sitä, toiminko nyt kyseenalaisesti lapseni kanssa. Sen jälkeen harmitti vielä se, että päädyin salassa keinuttamaan vauvaani. 

Tämä tilanne aiheutti niin pitkän ajatusprosessin, että mieleni vain harmistui harmistumistaan ja minun oli pidettävä muutaman kuukauden tauko, ennen kuin uskalsin kohdata kyseisen miehen uudelleen.

Näin olisin hänelle halunnut sanoa:

"Totta kai keinutan lastani jos haluan. Jos välität tietää, keinutan häntä, jotta hän pysyy tyytyväisenä unessa. Jos hän herää, hän itkee, jolloin otan hänet kaukalosta ja alan imettää. Koska on talviaika, otan vielä nämä kaikki ulkovaatteetkin pois, koska hän alkaa itkeä myös kuumuuttaan. Ja ymmärrän, että vauva ei mene rikki, vaikka itkee, senhän vuoksi alunpitäen taisit kieltääkin keinutuksen. Tapanani on kuitenkin tyydyttää lapseni tarpeet mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman pian. Niin hänestä voi kasvaa tasapainoin nuori neito joka tietää, että maailma ei ole kauttaaltaan paha, ja joihinkin ihmisiin ja heidän apuunsa voi todella luottaa. Ja ymmärrän sen, että tämä kaikki taitaa olla sinulle melko vierasta, koska olet sota-ajan lapsi. Silloin ei herkkyyttä tällaisiin asioihin vielä ymmärretty tai oikein ollut edes aikaa keskittyä, mutta keskustelen mielelläni kanssasi lisää kasvatusmetodeistani ja tavoistani toimia, jos koet, että ne kiinnostavat sinua."

Nämä asiat pyörivät mielessäni. Koin kuitenkin parhaakseni olla hiljaa, koska herrasmies taitaa olla Marssista ja itse olen Plutolta kotoisin. Plutolta, mikä ei nykyisin edes enää ole yksi planeetoista.

Nonna,