torstai 18. maaliskuuta 2021

Kukaan ei voi reagoida noin

 Jäsenen blogikirjoitus

Samalla hetkellä, kun kuulen sanat radiossa, tiedän, että kuulin ne eilenkin. Samalla hetkellä, kun musiikki alkaa soida, purskahdan itkuun.

Minusta tuntuu, että joku puristaa rintaani, että hengitykseni salpaantuu, ilma loppuu. Minua itkettää, itkettää niin paljon, etten saa kunnolla sanaa suustani. Mieheni nauraa vieressä. Hän sanoo, että kukaan ei voi reagoida noin, ei vaan voi. Minustakin tuntuu oudolta, ihmeelliseltä. Että miten musiikki saa minut niin suuren tunteen valtaan. Tuo tunne on tuttu jostain todellisesta tapahtumasta, jostain, jossa tunteita ei oikeasti voi hallita, vaikka kuinka yrittää. En voi nytkään. Minua naurattaa itseänikin, nauran ja itken hysteerisesti yhtä aikaa, tietämättä, kumpi tunne on vahvempi, se pulppuava nauru, joka kuitenkin juuttuu kurkkuun, ja sekoittuu pidättelemättömään itkuun. En voi ymmärtää, sanoo mieheni.

Minulla on muutamana viime vuonna ollut kappaleita, joiden ensisoinnut saavat minut jo itkemään. Ne eivät ole surullisia lauluja, mutta joku niissä liikuttaa minua niin paljon, etten voi halllita tunteitani. Muistan, kun opiskelin vuonna 2011. Jollain taideaineen tunnilla jokainen sai valita itseään puhuttelevan laulun, tai musiikkia, joka koskettaa. Mietin pitkään, uskallanko sanoa omaa toivettani. Se oli silloin Art Garfunkelin "Bright Eyes". En sanonut. Ajattelin, etten pysty koko päivänä enää keskittymään opetukseen, jos otan sen riskin, ja itken silmät päästäni. Tilalle valitsin jotain täysin erilaista: Keanen "Everybody's Changing". Sekin koskettaa, mutta ei niin syvältä, että en aivan hetkeen pääsisi pyristelemään pintaan. Koska musiikki voi minulle senkin tehdä.

Vuosien saatossa uusia itkubiisejä on tullut jostain aivan yllättävistä kappaleista. Joku muisto, tunne tai tuoksu on tehnyt ehkä hyvinkin vanhasta kappaleesta jossain tilanteessa erityisen, ja siitä on löytynyt sävy, jota en ole ennen siinä huomannut. Tämmöinen kappale on esimerkiksi Engelbert Humperdinckin "Last Waltz". Muistan jopa hetken, kun siitä löytyi se liikutuksen sävy: makasin sohvalla puoliunessa, ja radiosta kuului ohjelma, jossa soitettiin vanhaa, suosittua musiikkia ympäri maailman. Kuulin unen lävitse tuon kappaleen, ja havahduin syvään tunteeseen, jossa olin lapsuudenkodissani, tuoksuineen, tunteineen ja äänineen. Itketti.

Ehkä vielä enemmän itkettää, kun ymmärtää laulun jokaisen sanan. Eikä niiden tarvitse kertoa surusta tai ikävästä, eikä edes olla mitenkään melankolisia. Niissä on vain se jokin. Tosin, sanoillakaan ei ole merkitystä. Tunteet voi herättää ihan millainen kappale tahansa.

Suomalaisista kappaleista minut tunnemyrskyyn saa Seija Simolan "Kun aika on". Laulun sanoista voi omassa mielessään luoda kuvan, joka koskettaa juuri minua. Minulle tuo laulu ei ole rakkauslaulu, vaan senkin liitän lapsuuteen, ja ihmisiin, joita silloin oli ympärillä. Monet heistä ovat jo kuolleet, ja se ajatus, ja usko siihen, että näemme jälleen, liikuttaa. Sehän on lohdullista.

Toinen suomen kielellä esitetty laulu on Ankin esittämä "Niin aikaisin". Tämä on se laulu, josta kerroin alussa. Jopa laulun ajatteleminen saa kyyneleet silmiini. Kukaan ei voi reagoida noin? Voin minä. Minusta laulussa kerrotaan onnellisesta ihmisestä, onnellisesta elämästä. Luonnosta, lämpimästä. Tunnistan siitä itseni, näen itseni.

Sanoin miehelleni, että kun minusta aika jättää, soita tämä hautajaisissani. Minusta elämä on ollut tähänkin asti onnellista, liikuttavaa. Siinä on ollut sävyjä, odotusta, pettymystä. Värejä. Jokaiselle tunteelle tarve, tila. Surua, rakkautta. En olisi onnellinen ilman niitä. Ja siksi, juuri siksi se liikuttaa minua niin pakahduttavan paljon.

Kesäaamun muistan kaunehimman
Kun mä nousin niin aikaisin.
Linnun laulun muistan helkkyvimmän
Joka minut vei muistoihin.
Hämärään vielä peittyi maa,
Kukkaset niityn tuoksullaan,
Täytti ilman huumaten
Nyt sitä koskaan en mä voi unhoittaa.

Kastehelmet kiilsi kirkkahimmat
Vielä päissä ruiskukkien,
Tuuli raikas keveästi liikkumahan
Latvat sai koivujen.
Kuinka kaunis voi olla maa,
Aamu uusi kun sarastaa,
Tuota hetkeä vain mielestäni
En mä koskaan voi unhoittaa.

Niin mä kuljin metsätietä
Itsekseni hiljaa näin hyräillen.
Polku rantaan asti johti
Järvenpinta hohti kimmeltäen.
Usvapatsaat jo katoaa,
Tuuli kauas ne kuljettaa,
Niinkuin muiston jonka tuskan
Aika ainoastaan voi vaimentaa.

Sateen jälkeen ilma raikas on
Ja puhtahaksi tullut on maa.
Aurinko pois kastehelmet
Niinkuin kyyneletkin taas kuivattaa.
Häntä niin silloin kaipasin,
Yksin näin hiljaa laulelin,
Kesäaamusta kun lohdutusta
Kerran etsin
Niin aikaisin
Niin aikaisin
Niin aikaisin...

Sanat: Jukka Kuoppamäki

Nimimerkki: Elmeri

1 kommentti:

  1. Tässä on toinen ��. Et ole yksin, omituinen tai ainoa ��. Ei minunkaan mies ymmärrä mutta ei se haittaa. Kunhan me herkät ymmärrämme toisiamme ��.

    VastaaPoista