torstai 15. huhtikuuta 2021

Haastateltavana Elina Akola, HSP Suomi ry:n toiminnanjohtaja

 Jäsenen blogikirjoitus:

 

Elina, minkälainen tausta sinulla on ja miten olet alun perin tullut yhdistyksen toimintaan?

- Olen opiskellut musiikkitiedettä, psykologiaa ja kasvatustieteitä. Intohimonani on tutkia ihmismieltä ja ymmärtää sitä paremmin, ja pidin koulutuksia erityisherkkyydestä jo ennen kuin olin yhdistyksessä. Yhdellä yleisöluennolla keväällä 2014 joku tuli mainitsemaan minulle yhdistyksestä, ja liityin heti. Yhdistys oli perustettu edellisenä syksynä. Olen ollut yhdistysaktiivi koko ikäni, joten oli luontevaa lähteä toimintaan mukaan. Minua pyydettiin sitten järjestämään ensimmäisiä Heimojuhlia. Se oli ihana kokemus, mahtavaa porukkaa oli mukana! Sitten olen ollut hallituksen jäsenenä ja puheenjohtajana, ja viime vuodesta alkaen ensin hallintopäällikkönä ja tehtävien laajennuttua nyt toiminnanjohtajana.


Mitä ovat yhdistyksen toiminnanjohtajan tehtävät?

- Tehtäviini kuuluu HSP Voimaryhmät -hankkeen osalta hankkeen maaliin vieminen, isosta kuvasta huolehtiminen, raportointi, kouluttaminen ja taloudesta vastaaminen. Yhdistyksessä yleisesti tehtäviäni ovat rahoituksen jatkuvuuden turvaaminen, uudet hankehakemukset, sidosryhmäyhteistyö, yleinen kehittäminen, kokousten valmistelu, organisointi, esihenkilötehtävät, ja myös viestinnän tehtäviä. Autan yhdistyksen vapaaehtoisten tiimejä tavoitteiden saavuttamisessa, ja olen nyt myös asiantuntijatyöryhmän vetäjä.


Minkälaista on työskennellä HSP-yhdistyksessä, erityisherkkien parissa?

- Yhdistyksessä on aivan ihania ihmisiä! Erityisherkät ovat hyvin arvotietoisia ja erittäin luovia ja ideoivia. On tärkeää tukea ihmisten ideoita ja luoda mahdollisuuksia toteuttaa niitä. Voimme myös olla omantunnon ääni, joka edistää hyviä asioita, ja olla edelläkävijänä monissa asioissa. Toisaalta kuormittumisherkkyys korostuu meidän yhdistyksen jäsenistössä.


Mitä uutta tämä vuosi on tuonut yhdistyksen toimintaan?

- Toimistolle on saatu uuden rahoituksen myötä lisää henkilökuntaa, ja myös tukea IT-asioihin. Tämä on iso muutos, kun kolme vuotta sitten ei yhdistyksellä ollut yhtään työntekijää. Kokemusasiantuntija- ja voimaryhmäohjaajakoulutuksissa on nyt digitaalinen alusta käytössä. Syksyllä tuotetaan pilottina voimaryhmäohjaajakoulutus järjestöille. Tällä hetkellä on useampikin opiskelija tekemässä opinnäytetyönä kehittämis- ja arviointityötä yhdistyksen ja hankkeen toiminnasta.


Mitä ajankohtaista on nyt työpöydälläsi?

- Juuri nyt tärkeintä on toimintakertomuksen ja tilinpäätöksen valmistelu yhdistyksen kevätkokousta varten. Uudet STEA-hakemukset ovat tehtävänä; teemme kolme hakemusta toukokuun loppuun mennessä. Haemme sekä jatkoa vanhalle hankkeelle että uuttakin.


Mitä harrastat?

- Luovat harrastukset ovat minulle tärkeitä. Muun muassa tykkään kutoa vaikeita kuviovillasukkia. Elämyshakuisena haluan jatkuvasti opiskella ja oppia uutta, joten se on myös tärkeä harrastus.


Haastattelijana Terhi Lammi

 

torstai 8. huhtikuuta 2021

Vahva, vahvempi minä

Tiivistelmä: Kirjoitus koskee vahvuutta ja vahvuuteen sairastumista sekä ajattelumallia, jossa oma minä on jatkuvan korjaamisen kohde. Minää korjataan pitämisellä ja täytymisellä, eikä se koskaan riitä. 


Jäsenen blogikirjoitus:

 


Kuva: PublicDomainArchive / Pixabay


Vahvempi ihminen


Koko ikäni olen tuntenut, että minun pitäisi olla vahvempi ihminen. Vahva ihminen jaksaisi enemmän, pystyisi enemmän, tekisi enemmän, olisi nopeampi ja suoriutuisi paremmin.

Vahvuusvaatimukset ovat ulottaneet lonkeronsa jokaiselle elämän osa-alueelle, niin kouluun, opintoihin, työhön, harrastuksiin, ihmissuhteisiin kuin terveyteen. Mielikuvissani vahva ihminen olisi parempi ystävä ja työntekijä, vahva ihminen yltäisi korkeammalle ja kauemmas.

Ensimmäiset muistoni mitä-minun-pitäisi-ajatuksista palautuvat alakoulun ensimmäisille luokille ja siitä eteenpäin. Olin tuolloin pieni vaaleatukkainen tyttö ja niin kiltti, että olisin lähestulkoon voinut olla näkymätön. Oppitunneilla istuin kuuliaisesti koulunpenkillä enkä koskaan häirinnyt opetusta. Samanaikaisesti uppouduin omiin ajatuksiini, kun olisi pitänyt kuunnella ja keskittyä. Hämmästyin, kun opettaja kertoi, että nyt olemme edenneet aakkosissa kirjaimeen S. Siis hetkinen? Emmekö me vasta äsken olleet kirjaimessa H tai I tai jotakin sellaista? Olin haaveillut kirjainten ohitse.

Koulussa havaitsin pian, etten useinkaan pystynyt keskittymään opettajien puheeseen, vaikka olisi pitänyt. Tiesin kyllä, että minun pitäisi kuunnella. Kaikki muutkin pystyivät siihen. Halusin olla hyvä oppilas. Siispä päätin, että minun pitää yrittää enemmän. Ajattelin, että kaikki on lopulta tahdonvoimasta kiinni, pitää vain keskittyä kuuntelemiseen. Ja miksi en kuuntelisi, kun kaikki on lopulta mielenkiintoista, jos vain asenne on oikea. Alakouluajoista muistan leimallisesti sen, miten tunti tunnin jälkeen päätin ryhdistäytyä: Vai niin, et sitten taaskaan kuunnellut. Mikset vain yritä enemmän? Kysyin itseltäni toistamiseen, itseeni pettyneenä.

Alakoulu meni, miten meni ja kokeista pääsi läpi, kun kävi kotona koulupäivän uudelleen (teki läksyt ja luki oppikirjoista asiat kokeisiin, vaikka ne usein uusina tulivatkin). Tuskin kukaan edes tiesi, että yritin joka päivä olla parempi kuuntelija ja oppilas siinä juurikaan edistymättä. Uskon, että enemmän yrittämisen mentaliteetti juurrutettiin minuun jo silloin. Sisäistin jo lapsena sen ajatuksen, että heikkouksista ja vajavaisuuksista on tie ulos, kun vain tekee enemmän töitä itsensä kanssa. Pitäisi oli taikasana, jolla portit avautuisivat vahvempaan itseen.



Pitäisi, täytyisi ja tulisi

Pitäisi-vaatimukset seurasivat minua sitkeästi aikuisuuteen. Riittämättömyyden tunteet opinnoissa kulkivat kannoillani kuin haamu, vaikka pärjäsin ja suoriuduin ihan hyvin. Kävin koulut ja hain jatko-opiskelemaan. Pääsin ensimmäisellä yrittämällä sisään. Silti epäilin itseäni. Onnistuinko pääsemään sisään jotenkin vahingossa? Kenties tässä kävi jokin virhe, eikä minun edes olisi pitänyt aloittaa fuksivuottani uudessa opinahjossa. Pääsykokeiden vastauksenihan olivat ihan huonoja! Ajattelin, että minun olisi pitänyt kirjoittaa vastaukseni paremmin, pidemmin ja tarkemmin – siitä huolimatta, että olin jo sisällä.

Olin tuolloin parikymppinen itsenäistyvä nuori aikuinen. Itseluottamukseni oli matala, itsetuntoni sitäkin kurjemmassa jamassa. Epäilin itseäni jatkuvasti ja mietin, teenkö asiat ”oikein”. Onneksi itseä koskevaan epävarmuuteen oli aina olemassa ratkaisu. Sisäisesti uskoin lujasti, että kaikkiin epävarmuuksiin ja heikkouksiin oli parannuskeino. 

Piti vain olla vahvempi ihminen. Siis yrittää enemmän.



Noista varhaisaikuisuuden alkuvuosista on nyt jo onneksi tultu pitkä matka eteenpäin (ei ehkä vuosissa, mutta mielessä). En kylläkään voi kehuskella sillä, että vahvuusvaatimukset olisivat onnellisesti täysin taaksejäänyttä elämää, enkä niihin enää koskaan sortuisi. Isot laivat kääntyvät hitaasti ja minun järkähtämätön uskoni enemmän yrittämisen voimaan on ollut yksi sellainen.

Miksi halusin kirjoittaa tästä aiheeseen Rohkeasti herkkä -blogiin, on se, että yksi suunnanmuuttajista kasvussani on ollut HSP-piirteen löytyminen ja sen hyväksyminen osaksi minua. Pitkään yritin olla jotakin enemmän, kun en mitenkään voinut hyväksyä, että olen tässä ja tänään, tällaisenaan. Kun viimein suostuin hyväksymään, että mm. erityisherkkyys on minussa ja minua, niin lakkasin myös osaltani yrittämästä olla jotakin muuta kuin olen. Erityisherkkyyteen tutustuminen on auttanut minua ymmärtämään, että minussa on ominaisuuksia, joita en voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisin. Ne kuuluvat temperamenttiini ja tekevät minusta minun, ainutkertaisen ihmisen. Itsetuntemuksen syventyminen on opettanut, että minulla on rajani, aivan kuten kaikilla muillakin ihmisillä. Ei kukaan voi olla kaikkea ja vastata kaikkiin odotuksiin, joita oma minä/yhteiskunta/ympäristö yksilölle asettaa.

Noin vuosi sitten liityin HSP Suomi ry:n. Kuluneen vuoden aikana olen oppinut ja kasvanut. Olen oppinut mm. sen, että erityisherkillä ihmisillä on usein taipumusta vertailla itseään muihin. Vertaillessaan itseään muihin erityisherkkä saattaa kokea huonommuutta. Aina on niitä ”paremmin suoriutuvia”, jotka hoitavat kodin moitteettomasti, opiskelevat, käyvät töissä, leikkivät lasten kanssa, kuntoilevat kolmesti viikossa ja kuuntelevat ystäviensä murheita pitkien maratonpuheluiden ajan. Uskon, että vertaillessaan moni herkkä kokee, että heidän pitäisi tai täytyisi tai tulisi olla jotakin enemmän tai kenties jopa vähemmän. Ja jos he eivät sitä ole, niin heidän pitää yrittää olla. Ja jos he eivät onnistu pyrkimyksissään, niin sitten pitää yrittää enemmän. Monet erityisherkät ovat tunnollisia ja täydellisyyteen pyrkiviä, mikä on omiaan vahvistamaan loputonta pinnistelyä ja ponnistelua. Erityisherkillä on usein vahva sisäinen ääni ja intuitio, joka johdattaa heitä. Joskus oma sisin saattaa kuitenkin peittyä odotusten ja vaatimusten alle siitä, millainen pitäisi olla. Aikamme arvostaa niitä, jotka jaksavat eniten eivätkä murru suorituspaineiden alle. Tämä aika, jota elämme, on jatkuvaa itsensä kehittämisen ja paremmaksi tulemisen aikaa, eikä se koske vain erityisherkkiä.

Siten on ymmärrettävää, että oma rajallisuus saattaa hukkua elämän melskeeseen. Kosketus omaan sisimpään ja omaan minuuteen katoaa, kun ihminen sairastuu vahvuuteen ja arjesta tulee pitämisten ja täytymisten tahmea verkko.

Toivon, että jokainen herkkä löytää rajansa. Ne ovat jokaisella yksilölliset eivätkä eritysherkät ole sen suhteen samasta puusta veistettyjä. Joku väsyy siinä kohdin, missä toinen vielä porskuttaa eteenpäin. Omalla kohdallani olisin toivonut väsyväni jo aiemmin. Liian kauan hukkaantui aikaa mahdottomuuksien tavoittelussa. Se rajoitti ja kapeutti ajatteluani ja esti näkemästä mahdollisuuksia siellä, missä niitä oikeasti on. Kiitollinen olen kuitenkin siitä, mitä aika on minulle opettanut. Olen oppinut, että pärjäämiselle ja suoriutumiselle on olemassa jotkin rajat. Asiat eivät muutu sillä, että vain päättää olla parempi ihminen. Vahvuudella ei voi selättää kaikkia vaikeuksia, tuli mitä tuli.

Nykyisin huomaan ajattelevani, että syvintä vahvuutta onkin ehkä se, että myöntää, ettei pystynytkään ja antaa periksi.

Päästää irti, pysähtyy – ja katsoo uusiin suuntiin.



Nimim. Milja