18 toukokuuta 2021

Keinulaudalla - kun seikkailu kutsuu, mutta kotona on niin mukavaa

 Jäsenen blogikirjoitus:


Kuva: Jon Sailer / Unsplash


Kuluneen vuoden aikana olen tehnyt havainnon itsestäni ja arjestani: elämän toistuessa riittävän kauan samanlaisena siitä tulee tylsää ja ikävystyttävää.

”Riittävän kauan” merkitsee noin kahta viikkoa tai alle. Yritin pitää elämäni kunnollisena ja kelvollisena. Harrastaa liikuntaa kolmesti viikossa (samat lajit toistuivat), hoitaa rutiinit niin kuin ne ovat järkevää hoitaa ja pitää elämäni säntillisenä. Mutta ai että se oli yksitoikkoista! Mietin että samat jutut päivästä ja viikosta toiseen aloittaessani jälleen yhtä kotijumppatreeniä. Joten luovuin kunnollisuudesta ja jätin viikko viikolta samana toistuvat jumppatreenit ja muut samankaltaisena toistuvat asiat. Se oli minulle iso myönnytys. Kun on tottunut ajattelemaan, että tietyt asiat vain pitää hoitaa, on loikka tuntemattomaan ja alkaa ajatella, että isossa kuvassa pitämisiä ja täytymisiä on loppujen lopuksi aika vähän.

Elämyshakuisen erityisherkän elämä on keinulaudalla keplottelua. Elämyshakuinen kaipaa seikkailuja, ei sitä, että kaikki on aina samanlaista. Uusien asioiden kaipuussani innostun, ilahdun ja voimaannun mahdollisuuksista oppia uutta sekä kasvaa ja kehittyä. En halua jäädä paikoilleni ja jämähtää jo opittuun ja hallittuun. Etsin tilaisuuksia liikkua eteenpäin. Kursseja, itseopiskelua, dokumentteja ja podcasteja - jos se on uutta, antakaa se minulle! Harvemmin teen samoja ruokia kahdesti, koska netti on kokeilemattomia reseptejä tulvillaan. Enkä tietystikään matkusta samaan paikkaan toistamiseen tai katso jo nähtyä elokuvaa useita kertoja. Olen oppinut, ettei kannata harrastaa samaa urheilulajia liian kauan putkeen. Tai ei ainakaan silloin, kun siinä ei ole mahdollista kehittyä. Siksi en enää edes yritä pitäytyä kahdessa lajissa, vaan vaikkapa viidessä tai kuudessa, joiden välillä voi sukkuloida tilanteen ja tunnelman mukaan.

Kuitenkin toisinaan kiikahdan keinulaudallani innostuksissani liialti elämyksien matkaan. Ja sitten väsähdän. Erityisherkkä ihminen kaipaa usein omaa aikaa ja lepoa. Niin minäkin. Uutuus on elinehto, mutta niin on myös vanha, tuttu ja turvallinen. Jos elämässä on liikaa uutta, niin se ei olekaan enää kivaa. Joskus käy jopa niin, että into loppuu kesken kiihdytyksen. Juuri kun alan päästä vauhtiin, en jaksakaan enää. Silloin haluan vain käpertyä kokoon ja vetäytyä erakkomaiseen yksinäisyyteen kotiluolaani. Yksin ja ilman virikkeitä, niin on hyvä. Hermostoni tahtoo levätä, joten minun täytyy antaa sen olla rauhassa. Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa akkuni latautuvat. Voimavarani uusiutuvat tuttujen juttujen parissa.

Niin, se tuntuu ajoittain kummalliselta, että ihmisessä voikin olla kaksi ominaisuutta, jotka ovat tietyllä tavalla ristiriidassa keskenään. Toisaalta se tuntuu lahjalta. Jos minulla ei olisi elämyshakuisuutta, mikään ei kutsuisi haastamaan haluani jäädä kotiin puuhailemaan turvallisiksi katsomiani asioita. Uusien asioiden jano auttaa voittamaan pelkoja ja kasvamaan niiden ylitse. Monet aiemmin pelottavilta tuntuneet asiat eivät enää siltä tunnu. Ja toisaalta, taipumus ylivirittyä herkästi suojelee minua pahimmilta ylilyönneiltä. En koskaan syyllisty liialliseen kaahailuun ja sekoiluun tai harkitsemattomiin tempauksiin. Jos otan riskejä, ajattelen ne etukäteen. Siten nämä kaksi ominaisuutta minussa sekä suojelevat että haastavat toinen toistaan. Toinen auttaa kehittymään ja kasvamaan, toinen suojelee ja varoittaa.

Siispä olen kiitollinen - kiitollinen keinulaudasta, jolla tasapainottelen.

Milja Jokinen

1 kommentti:

  1. Merja Leppänen19.5.2021 11.40

    Niin tuttua ekstrovertille elämyshakuiselle. Keinulauta-elämä on hyvä vertaus. Olen pitänyt myös vertausta "elää kuin olisi toinen jalka kaasulla ja toinen jarrulla" kuvaavana. Nyt tosin korona-aikaan on tuo "kaasujalka" ollut harmittavan paljon levossa.

    VastaaPoista