Jäsenen blogikirjoitus:
Juo yksi, minä tarjoan.
Tuota lausetta kuulen, kun joskus harvoin käyn ravintolassa, ja nythän en ole käynyt pariin vuoteen.
Lopetin alkoholin käytön kokonaan reilut 18 vuotta sitten. Ymmärsin, miten se tuhoaa minua, vie mennessään. Minusta ei tullut viinan vihaajaa, mutta vihaan sitä, miten ihmiset antavat viinalle vallan viedä itseään. Niin tein minäkin. Onneksi, liekö erityisherkkyyttä sekin, krapulani olivat vuosi vuodelta kauheampia. Ja siksi päätin pitää tauon, en lopettaa. Nyt voin sanoa, että lopetin. Ja se on ollut yksi elämäni parhaita päätöksiä.
Jälkeenpäin olen miettinyt syitä hallitsemattomaan juomiseeni. En osannut lähteä yhdelle, tai ottaa kotona muutamaa. Join aina humalaan saakka, vahvaan humalaan. Mitä sillä etsin? Rohkaisua, voimaa, ihmisten hyväksyntää? Ehkä.
Kun päätin pitää tauon juomiselle, mietin, mihin tarvitsen alkoholin tuomaa oloa. Hetken hauskuutta, mutta myös itkua, riitaa, pettämistä, muistamattomuuden tuomaa häpeää. Moraalista krapulaa ruumiillisen krapulan ohella. Se saattoi kestää päiviä, viikkoja.
Minä yritin kuulua johonkin. Yritin olla samanlainen, hyväksytty, ihailtukin. Ja rehellisesti, viina toi sitä kaikkea, kaikkea sitä sai siinä viinan huuruisessa seurassa, jossa aikani vietin. Sen ajan ystävyys-ja tuttavuus suhteeni perustui paljolti alkoholin käytön ympäröimään ja ihailemaan kulttuuriin. Minä olin siihen selvänä liian herkkä, haavoittuva, erilainen ja helposti rikottavissa. Humalassa en, ainakin luulin niin.
Se, miten raittius on muuttanut minua ihmisenä, on ihmeellistä. Minussa elää rohkeus, jota en ymmärtänyt edes omistavani. Jos menen ravintolaan ystävieni kanssa, minä olen ensimmäinen, joka tarttuu mikrofoniin ja ulvoo kurkku kipeänä karaokea. Minä tanssin paljain jaloin vaikka aamuyöhön. Samalla ne ystäväni juovat, ja hakevat rohkaisua siihen. Ja ihmettelevät, miten minä uskallan, miten minä kehtaan selvinpäin.
Hyvin minä kehtaan.
Ei minusta viinan vihaajaa tullut, mutta kyllä humalainen ihminen on loppujen lopuksi säälittävä, surkea ja välillä jopa kuvottava näky. Erityisesti silloin, kun hän itse ajattelee olevansa parhaimmillaan.
Aivan, kuten minäkin olin.
En ollut alkoholisti. Työni hoidin, kotini, ja kaiken muun, säntillisesti.
Itseni vain unohdin, ja sen, että vierelläni oli ihminen, joka ei juonut, joka välitti, ja joka kesti kestämätöntäkin.
Eromme tuli aivan muista syistä, mutta se on aivan eri tarina.
Nimimerkki Elmeri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti